Yksinäisyydestä

"Yksin oot sinä ihminen..."
Elämäni ensimäiset vuodet asuin syrjäseudulla. Lähimpään naapuriin oli kolmisen kilometriä kesäisin, talvella naapurit olivat sentään vähän lähempänä. Isot sisarukset olivat viikot/kuukaudet oppilasasuntolassa, isä hevosen kanssa savotoilla ja me äidin kanssa vietimme aikaa kahteen naiseen. En minä lapsena osannut kavereita kaivata. Niihin ei ollut tottunut, joten sen harvan kerran kun joku serkuista tuli vanhempineen kylään, ujostelimme toisiamme pitkänkin aikaa.

Kotieläimiin kuului haukkuva hurtta pihalla narun päässä. Se oli kai tuki ja turva, vahtikoira. Kissa oli hiiriä varten ja se eleli navetassa lehmän kanssa, jossa myös lampaatkin olivat talviaikaan.
Kesäksi syntyi karitsa ja se oli minun kaverini. Olimme erottamattomat vaikka yöt päkätin taisikin viettää äitinsä vieressä, niinkuin minäkin omani.

Leikin puiden kanssa. Kivetkin pääsivät leikkeihin mukaan. Rantakallioilla sepittelin tarinoita, puun oksalla istuen uneksin suureta maailmasta, josta olin nähnyt kuvia.
Äiti oli innokas lukemaan. Talvi-iltaisin hän luki minulle ääneen kirjoja, lehtiä, raamattua. Käsissään hänellä oli kudelma ja minä pitelin kirjaa. Muistan ne kodikkaina, lämpöisinä hetkinä takan loisteessa.
Sisarukset kertoivat oudoista asioista, joita olivat koulussa oppineet. Siirsin kaikki kuulemani tiedot oman mielikuvitusvarastoon ja herättelin niitä omalla tavallani henkiin ja ne päätyivät leikkeihini.

Olin siis yksin mutta en yksinäinen.
Tuli sitten aika lähteä kouluun. Silloin vanhemmat päättivät muuttaa asutummalle seudulle, ettei äidin olisi tarvinnut jäädä yksin kaikkien lasten ollessa oppilasasuntolassa. Isä osti pienen mökin kotikylästään ja aloitin opintieni pienessä kyläkoulussa.

Olipa siellä ihmettä kerrassaan, parikymmentä lasta samassa huoneessa. Metsäläisen se veti aivan mykäksi. En muista, kuinka kauan olin puhumattomana mutta kun vihdoin sain suuni auki, aloin laukoa "viisauksiani" Aikuisten seurassa kasvaneena minusta oli tullut pikkuvanha, näsäviisaskin. Jälkeenpäin ajatellen taisin olla aika ärsyttävä kakara vaikken muista kenenkään sitä suoraan sanoneenkaan.

Koulunkäynti oli ihanaa. Mukavaa oli huomata osaavansa lukea, laskeminen tuotti enemmänkin ongelmia. Uskontotunnit olivat ihania, sillä raamatusta löytyy paljon lapsen mielikuvitusta kiihottavia tarinoita ja opettajana oli verrattomat kertojanlahjat omaava papin tytär.
Tämä opettaja oli muutenkin vertaansa vailla. Eloisana ja vilkkaana hän leikki välitunnit meidän kanssamme pihalla ja usein kesken tunnin lauloimme jonkun laulun tai heitimme vaikka kuperkeikan, jatkaen sitten taas kieli poskessa kaunokirjoitusta.

Huomasin osaavani leikkiä myös isossa joukossa. Opettaja osasi hienovaraisesti ohjailla ryhmien muodostumista joten ketään ei jätetty ulkopuolelle. Harjoittelimme näytelmiä joissa kaikilla oli jokin osa. Jos kirjoitetussa tekstissä ei ollut riittävästi henkilöitä, kirjoitti opettaja lisää väkeä ja vuorosanoja.
Olin haka näytelmissä, olinhan oppinut yksin leikkiessä olemaan monena henkilönä. Opin myös nopeasti pitkiäkin pätkiä ulkoa, joten heittäydyin täysin rinnoin näytelmien maailmaan. En muista riidelleeni kenenkään kanssa, alakouluajasta on vain mukavia muistoja.

Elin tavallista, pikkukylän nuoren elämää. Kävimme iltaisin kävelemässä, ja ne lenkit olivat joskus pitkiäkin. Koko kylän nuoriso oli liikkeellä ja siinä pimeän päässä oli hyvä ottaa joskus jotakin kädestäkin kiinni. Koululla oli viikottain kerhoilta, jolloin harjoittelimme näytelmiä, leikimme seuraleikkejä, tanssimme piirileikkejä, askartelimme. Muutaman kerran vuodessa, ainakin vappuisin ja joulun aikaan, oli juhlat, jossa esitettiin isojakin näytelmiä ja siellä oli koko kylä mukana.
Silloin en elänyt yksinäisen ihmisen elämää, seuraa oli joka illaksi. Olin vilkas ja kekseliäs, taisinpa joissakin herättää jopa pahennusta. Suuressa veljessarjassa kasvaneena ymmärsin poikien puheita paljon paremmin kuin tyttöjen supatuksia (jotka eivät vieläkään ole minulle auenneet) joten hankkiuduin poikien seuraan ja he eivät isommin hylkineet vaan olin jätkä siinä kuin muutkin.
Edelleenkin tulen erittäin hyvin juttuun miespuolisten ihmisten kanssa, joka kaiketi voi edelleenkin herättää, jos ei pahennusta niin kumminkin kummastusta joissakin henkilöissä.

Perheen perustin hyvin varhain, alle 20 olin jo äiti. Muutto kaupunkiin ja kaikkinainen elämän muuttuminen oli hämmentävää. Puolisoni opiskeli, hääräsi vapaa-ajat opiskelijapolitiikassa siihen kuuluvine lieveilmiöineen ja minä opettelin äidiksi yksikseni. Lastenhoito oli kyllä tuttua, olinhan harjoitellut sitä vuosikaudet sisrusteni lasten kanssa, mutta yksinäisyys, kuinka se nyt eteeni avautui, tuntui pahalta. En ollut mennyt naimisiin ollakseni yksin.

Jatkoin keskeytynyttä opiskeluani, tutustuin taas uusiin ihmisiin, olin taas elämässä mukana. Työelämä vei mennessään, lapsi kasvoi ja avioliitto oli avioliiton irvikuva. Ei siitä tullut mitään mutta silti elämäni hajosi kun ero oli väistämätön. Ne palaset kokosin kyllä hyvin nopeasti, elämä oli liian ihanaa surtavaksi.

Seuraavasta 30 vuoden jaksosta ei ole paljon kertomista. Avioliitto ei ollut tuomittu loppumaan vaan jatkoimme siitä, mihin se katkesi. Syntyi pari lasta lisää, elämä oli arkea ja maanantaita. Onnesta ei paljoa puhuttu, ei rakkaudesta ei vihasta. Ei tunteista, ei tunteettomuudesta. Elimme tasan päivän kerrallaan. Ihmisiä oli ympärillä, työkavereina, perheenjäseninä, ystävinä, tuttavina.
Sisimmässäni olin yksin. En osannut enkä halunnut jakaa perimmäisiä ajatuksia kenenkään kanssa. Jatkoin vanhaa, jo lapsena opittua tapaa keskustella itsekseni. Toki hiljaa, mielessäni, sillä tiedossa olisi ollut takuuvarma taksikyyti hoitolaitokseen, jos olisin haastanut ääneen kaiken, mitä sisimmässäni keskustelin. Arvelin, ettei ketään kiinnostaisi toiveeni, ajatukseni, mielipiteeni.
Oma maailmani oli myös turvallinen. Siellä minun ei tarvinnut olla muuta kuin minä itse. Ulkopuolella oli vaatimuksia ja oletuksia. Ne olivat minua varten mutta tunsin, etten pystynyt vastaamaan niihin. En aina halunnut joustaa, en aina pystynyt venymään enkä kaikkea osannut tulkita oikein, ollenkaan.
Omassa, sisäisessä maailmassa oli hyvä olla mutta sillä oli myös vaaransa. Todellisuus oli uhka, joka eli ja voimistui. Turvattu sisin ei ollutkaan niin takuuvarma kuin oli kuvitellut. Ei sillä ollut panssaria, se olikin hauras ja helposti halkeileva. Arkielämä teki tuhoaan, kaikki turva hajosi ja totuus katsoi suoraan silmiin. Tässäkö sinä olet? Tätäkö sinä haluat? Pystytkö? Voitko? Haluatko? Jaksatko, sinä Hölmöläisten hevonen?

Vuosien päästä, vaatimusten karistua harteilta, pieni sielu vereslihalla mutta tervehtymään päin, turhien ihmisten karistua, olo on pitkästä aikaa toiveikas. Yksinäisyys on musiikkia korville, terapiaa sielulle. Kukaan ei esitä kohtuuttomia vaatimuksia, kukaan ei käytä minua egonsa pönkittäjänä, kukaan ei arvostele ja köykäiseksi havaitse.
Tällä hetkellä.
Tiedän, että halutessani saan tukea, ystävät ovat ja pysyvät, perhe rakastaa.
Mutta tällä hetkellä vahva tunne ympäröi kuin äidin syli takkatulen loistaessa:

MINÄ OLEN!