Kesä kääntyy syksyksi

Tässä systeemissä on nyt jotain vikaa sillä en saa kuvia siirrettyä. Pitkä rimpsu kirjaimia ja muita välimerkkejä kyllä tulee muttei kuvaa. Pahus tätä googlen porukkaa kun ne aina ovat "parantamassa" näitä palvelujaan. Äääk



Ilmojen mukaan kesä jatkuu vieläkin. Lämpöä on päivisin 15-20 asteen välillä, aurinko paistaa mutta vilvoittava tuuli puhaltelee tukaluuden pois. Aivan ihanaa aikaa kaikin puolin.

Meidän loppukesä ja alkusyksy on ollut melkoisen hektistä menoa. Toki iän hidastamana, siis "entisessä elämässä" tämä ei olisi tuntunut missään mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, ettei minusta ole enää suuriin projekteihin muuten kuin korkeintaan avustavassa roolissa.

Tämä kesän teemana on ollut "Aippa 60vee". Sitä on suunniteltu jo keväästä alkaen. On käyty ruokatarjoilua läpi, on mietitty vieraslistaa, juhlapaikkaa, ohjelman runkoa ja esiintyjiä, mietitty kuka tekee mitäkin ja mitä se saa maksaa ja mitä ei missään nimessä. Nämä, ja paljon muuta, on täyttäneet Tenninmäen pirtin keskusteluillat, on tehty listoja, laskutoimituksia, suunnitelmia ja kustannusarvioita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty mutta jatkuvasti ei kuitenkaan kannata yhtä asiaa jauhaa. Lähdimme kesäreissulle. Aipan jalka oli sen verran parempi että uskalsimme lähteä matkaan. Mikään loma-ja huppailumatka se ei yksinomaan ollut vaan Aimo otti kameroita ja nauhurin ja tulostimenkin mukaansa tarkoituksena tehdä työtä matkan lomassa.

Ensin suuntasimme matkan Verlaan, kartonkitehdasmuseoon. Sieltä matkasimme Punkaharjulle ja kävimme Lustossa, metsämuseossa. Yöksi hurautimme Kerimäelle Vanhaan Apteekkiin ja katsastimme Suomen suurimman puukirkon sisältä ja ulkoa.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa Joensuu, oikeastaan Kontioranta. Kävimme katsomassa Karjalan kunnailla-sarjan filmauspaikkoja ja sitten menimme jututtamaan erästä sotiemme veteraania jolla oli kaunis hirsihuvila Höytiäisen rannalla. Saimme ystävällisen vastaanoton, yösijan ja paljon tarinoita kotiin vietäväksi.

Kainuun selkosilla etsimme Hyrynsalmella taas veteraanipariskunnan ja aikamme harhailtuamme löysimmekin perille. Yöksi majoituimme Kijannon Kuohuihin ja saimme elämämme parhaan kalaruuan: muikkua Kainuulaisittain. Siinä oli tuoretta muikkua, suolaa ja kunnon kermaa -ei muuta. Pikkumuikut oli haudutettu niin pehmeiksi ettei tuntunut pää eikä pyrstö. Muikun hienoa, herkkää makua ei oltu piilotettu pippureilla eikä yrteillä, edes tilliä ei ollut eikä sitä tässä olisi tarvittukaan (sanoo vannoutunut tillin ystävä)
Kiertelin Ämmänsaaren kaduilla ja muistelin aikaa lähes 50 vuoden taakse. Istuin Kiannan rannalla, katselin tyyntä järvenselkää ja muistelin, kuinka Marjatan kanssa leikimme sillä rannalla. Silloin se oli pajupuskainen savikkokuramaa, nyt siinä oli kaunis ja hoidettu puisto, uimaranta ja venesatama. Kävin Työväentalon pihassa. Talo oli vielä pystyssä ja ilmeisen käytössäkin vaikka vuodet on näköjään rassanneet sitäkin ja joku on sutinut karmean punaisen maalin siihen. Viimeksi sen nähdessäni se oli sapen vihreä, kauhistus sekin.
Mutta muistoissani olin siellä tanssimassa useana iltana viikossa. Lauantaisin aina, sunnuntaina oli levytanssit jotka loppuivat puoliltaöin ja keskiviikkona oli pikkulauantaitanssit, silloinkaan ei orkkaa vaan levyjen tahdissa mentiin. Sunnuntaisin oli elokuvat- sielläkin kävin joskus. Ja tökärillä asui ystäväni Ritva ja hänen kotiväkensä oli tosi mukavaa porukkaa.
TVH:n asuinpiha oli aika lailla samanlainen, autotallikin paikallaan. Toimistorakennuksen paikalla oli nyt paloasema ja jotain muutakin siellä oli. Vanha mustikkametsä oli raivattu talojen alta pois ja ylipäätään, vanhaa Ämmänsaarta ei kovin paljon enää näkynyt. Oikeastaan mitäänsanomaton pikku kirkonkylä joita mahtuu 13 tusinaan (fraasi, fraasi) mutta kauniilla paikalla se on ja hyvin hoidettu.

Siitä lähdimme Raatteen tielle. Ensimäistä kertaa ajelin Haukiperän siltaa pitkin, aikoinaan siinä oli lossi. Liekkipatsas oli siirretty sillan kupeeseen ja kieltämättä, siinä sillä on hyvä paikka. Autossa mietimme, että pitääköhän paikkansa sellainen Suomussalmen mainos, jossa sanotaan että:
"Pysähdy Suomussalmelle, tänne ryssäkin pysähtyi"
Pysähdyttävää ainakin oli käydä Raatteen tien sotamuseossa. Siellä tajuaa sodan kauheuden ja turhuuden. Turhuuden siitäkin huolimatta että ilman talvisotaa ja sitä seurannutta aikaa puhuisimme täällä venäjää ja elämämme olisi aivan toisenlaista -olisiko meitä edes olemassa ja olisiko Suomessa elämää.
Sota on aina turhaa...ja tyhmää, niin tyhmää.
Ajoimme aivan rajalle asti ja sieltä löytyi vielä yksi museo, rajavartiolaisten museoitu talo. Näimme juoksuhautoja ja esteitä, joita oli laitettu joen äyräälle...paljon surua, tuskaa, pelkoa, vihaa

Sitten oli aika suunnistaa Selkosiin, lähdimme Taivalkoskelle, Herkko-hotelliin. Sinne tulimme kuin kotiin, minullekin se oli jo kolmas kerta, Aipalle ties kuinka mones. Kiire ja nauhurit pantiin kassiin ja alkoi loman vietto. Ulpu-rouva oli oivana oppaana kun kävimme Herkon teatterissa katsomassa Havukka-ahon ajattelijaa ja Jokijärven pölkkyteatterissa Olavi Virran elämäntarinaa. Jaska ja Pirjo tulivat Herkkoon yhdeksi yöksi ja kävimme yhdessä Päätalon Kallen maisemissa Kallioniemessä. Ulpulta saimme ostaa myös hilloja joilla oli sitten myöhempää käyttöä.

Reissulta kotiuduttua alkoi juhlan loppurutistus. Onneksi Aimo pyysi Tarja-ystäväänsä siivoamisavuksi, minun voimilla olisi jäänyt pölyt nurkkiin. Leivoin sienipiirakoita ja kakkuja- Ei ole kaakunleipojaksi minusta enää. Älkää kysykö, ei vain ole!
Vieraita saapui paljon kyllä, Eestistäkin 2 autolastia eli 8 henk. Ilmottautuneita oli kaikkiaan 114 joista 4 jäi tulematta. Leila oli päävastaavana, Annikki koristeli salin, Annakaisa ja Pirjot hoitelivat salin katteet ja astiahuollon ja minä juoksin hikipäässä edestakaisin -ihmisten jaloissa.
Suurin moka tuli ruuan kanssa. Uuni oli outo enkä osannut laittaa lämpöjä kohdalleen joten paistoimme vuokia ylälämmöllä- pohjan jäädessä raaaksi. Onneksi juhlavieraiden joukossa oli kylätoimikunnan naisia joilta saimme apua ja ruuan kypsäksi. Tai ei niin kypsäksi kuin olisin halunnut ja hyvää se kuulemma oli- vaikkei ollutkaan sellaista niikuin minun mielestä kiusaus pitää olla: niin kauan hautunutta, että se on melkein yhtä sosetta. Tiedän, ettei kaikki siitä pidä niin että ehkä oli parempi näin.

Juhlien jälkeen tulin lomaviikolle kotiini. Olen vain ollut, käynyt kävelyllä, lukenut ja pelannut pasianssia. Ja sitten kävi luonani suvun uusi jäsen, 5 kk vanha Lenni-lapsonen jonka hampaaton hymy on aivan maailman ihanin. Maailmalla on vielä toivoa, jos nämä uudet tulokkaat osaisivat elää viisaammin ja enemmän kaikkien yhteistä hyvinvointia ajatellen. Olen nyt ainakin 9 lapsukaisen isoisotäti ja iso rukoukseni lähtee huokauksen muodossa ylöspäin: anna heille voimaa ja viisautta kasvaa vastuunsa tunteviksi kansalaisiksi- paremmaksi kuin me.

Onhan Suomeen tullut ja tulossa myös muita uusia kansalaisia, näitä turvapaikanhakijoita ja pakolaisia. Hieman ristiriitaisin mielin luen ja kuuntelen ihmisten kommentteja. Aivan minua kylmää tämä kovuus: "menkööt kotiinsa ja pysykööt siellä" tai "omatkin vanhat-lapset-sairaat on hoitamatta"...tosi kyllä.
Suomen maahanmuuttopolitiikka on turhan lepsua. Aivan varmasti siellä on suurin osa tosi hädässä ja todella turvan tarpeessa. Elinrasopakolaisiakin varmasti on mutta kuka heidät osaa plokata siitä joukosta erikseen. Mutta mielestäni turvapaikan saajan pitäisi tehdä työtä turvapaikkansa eteen. Tekemätöntä työtä on, kunhan joku organisoisi sitä. Ja kotouttaminen pitää aloittaa heti Suomen kamaralle tultaessa, samat lait, säännöt ja uskonnot pitää kelvata heille kuin meillekin. Tuon uskonnon kanssa pitää elää meidän maan rytmissä, suvivirret ja joulujuhlat pitää kuulua kaikelle kansalle- korkeintaan koulussa voi olla vapautus mutta Suomen lapsilta niitä ei saa kieltää solidaarisuussyistä.
Ja ensimäisestä Suomen lain rikkomuksesta maasta pois. Raiskauksille nollatoleranssi ja naisrauha pitää tehdä tulijoille ensimäisenä selväksi, niin.
Mutta kukapa minun mielipiteistäni olisi kiinnostunut... huoh.

KESKELLÄ KESÄÄ, akkoitten viikolla

Taaskaan ei kuvien siirto onnistu. Lisään niitä sitten, kunhan kone suostuu yhteistyöhön



Jopa meni aikaa viimeisestä. Siis minulle ei ole tapahtunut mitään kirjaamisen arvoista, siltä näyttää. Voisin ehkä tähän laittaa että lue viimekesän tarinat ja ehkä edellisenkin...

Mutta ei kuitenkaan. Ainahan sitä jotain sattuu, eri asia, kannattaako niitä kertoa ja ketä kiinnostaa.

Talvi meni borrelioosia sairastaessa. Ei ollut onneksi raju tauti, selvisin parilla kunnon antibioottikuurilla. Olihan sitä flunssasta oloa, nivel-ja lihaskipuja sun muuta mutta tottahan tässä iässä pitää jo jostain kohtaa kolottaakin. Väsymys oli se pahin vaiva, siis kunnon väsymys. Ja löytyihän siihen väsymykseen muukin syy, ei yksin punkin purema.
Sokerilääkkeet jouduttiin vaihtamaan vuosi sitten ja tämä uusi ei olekaan yhtä tehokas kuin se entinen, mahan sekoittava pilleri. Talven kuluessa sokerit vaan nousi ja ykskaks lääkäri huomasi että pitkä sokurikin huiteli yli 8. Siis nyt pantiin tää täti piikille. Ei naurattanut silloin eikä hymyilytä vieläkään. Jotenkin vierasta on tuo päivittäinen tökkiminen vaikka tiedän selviäväni vähällä. Ennen piti pistää ennen joka ruokailua mutta lääkkeet ovat sen verran kehittyneet että tavallinen diabeetikko selviää yhdellä piikillä päivässä. Aippa pistää vain kerran viikossa ja se ruisku on kai halon kokoinen ja maksaakin melkoisesti, mutta sokerit on hänellä kurissa, ihan kateeksi käy. Mun sokerit eivät ole insuliinista millänsäkään, tosin olen vasta vajaan kuukauden pistellyt itseäni ja aloitin pienellä annoksella.
Ikävintä on tuo sokerien mittaaminen. Sormenpäihin sattuu niin vietävästi. Enkö osaa oikein vai onko hermot pinnassa vai mikä siinä mättää, mutta jo etukäteen pelottaa kun pitäs mitata...ja sen vielä monta kertaa päivässä. Äääk.

Se taudeista.
Juhannuksen aikaan oli mummin päivät, Jonipoika ilahdutti viikon verran mummia. Näen häntä niin harvoin, että joka kerta on uusi, erilainen nuorimies. Nyt, kun hän siirtyy kolmosluokalle ja matikkalinjalle, hänessä näkyi nyt selvää "ison pojan" roolia. Ei enää kiinnostanut mummin sadut eikä vanhat lelut, eräänlaista tervettä omapäisyyttäkin oli tullut olemukseen. Hän on sen verran herkkä ja kiltti lapsi, että tietyn sortin itsevarmuus on hyvinkin paikallaan. Oi että minun sydämeni sulaa hellyydestä ja rakkaudesta tämän pojan seurassa. Jotain hyvää on kasvamassa, suokoon Kaiken Luoja hänen kasvaa oikeaan suuntaan ja varjelkoon kaikelta maailman pahalta. Amen.
Juhannuksen jälkeen menin Tenniin. Siellä olen käpsehdellyt, hissuksiin siivonnut sieltä, kolunnut täältä. Omaan hitaaseen tahtiini, tauotellut sopivasti ja laiskotellut aina välillä. Sillä tavalla se on mukavaa ja mielekästä. En koe velvollisuudekseni jynssätä ja kuurata kaiken aikaa, touhuta kunnon emännän lailla. Tietysti toivoisin jaksavani tehdä enemmän ja juuri sitä, mikä eniten kiinnostaa, mutta yksin en enää edes yritä. Siellä on nimittäin aitat täynnä tavaraa. Sinne on keräänytnyt tietysti talon vanhoja tavaroita mutta myös pois muuttaneet eivät ole raaskineet heittää vanhoja romujaan pois vaan ovat säilöneet ne entisen kotinsa varastoihin. Siellä on hinkalot täynnä vanhoja kirjoja jotka irtoilevat liimauksista. Hiiret ovat teneet tuhojaan, ei niitä enää voi mihinkään sisälle viedä ja kaatopaikalle vieminen maksaa.
Ensimäisenä Tennin kesänäni aloin innoissani tyhjennysurakan ja ensimäinen aitta siistiytyikin hieman, mutta astma pisti melkoiset vastalauseet ja homma piti jättää. Toivotonta se olikin.
Kaipa ne aitat joku joskus siivoaa kun me emme enää siellä ole, mutta minusta olisi mukavaa tehdä jo nyt niistä viihtyisiä huoneita, jonne voisi laittaa kaikki vanhat tavarat kauniisti esille, jossa voisi kesäyönä vaikka nukkua ja ehkäpä istua iltaa, grillatakin pihalla ja grillillä olisi suojaisa paikka talven viettoon.
No joo, ainahan sitä haaveilla saa, jääkööt taas toteutumatta, eipähän lie ensimäinen kerta.

Kesäsuunnitelmiakin on mutta toteutuminen on sitten herrassaan.
Aipan nilkkaan tuli reikä, mistä, sitä ei kukaan tiedä. Heti sen huomattuaan mies meni lääkäriin ja alkoi hoitokuuri. Reikä syveni hoidosta huolimatta ja laskimokin jo näkyi. Joku puhui kuusenpihkavoiteesta ja se (huolellisen puhdistuksen ja hoidon lisäksi) alkoi tehota. Nyt siihen on kasvanut ohut ihokerros mutta ihan kunnossa se ei vieläkään ole. Reissulle olemme päättäneet lähteä vasta sitten, kun jalka on kunnolla parantunut. Ihan pohjoiseen ei kuitenkaan mennä (vaikka mulla tekee niin kamalasti mieli), mutta Aippa aikoo yhdistää työreissun lomaan ja hän käy haastattelemassa joitakin vielä muistavia sotaveteraaneja. Nyt alkaa olla jo haastatteluilla kiire, tuoni niittää viljaa, kohta ei kukaan enää muista.

Sotaa ja sen kauheuksia ei ole kuitenkaan syytä unohtaa. Se on yksi suuri tyhmyys ihmisen teoissa, alkaa tappamaan tieten tahtoen lajitovereitaan. Ihmisiä, jotka eivät ole itselle mitään pahaa tehneet. Tavallisia työtä tekeviä, perhettään elättäviä, elämäänsä rakentavia. Eivät he halua sotia, eivät halua tappaa toisiaan tai tulla tapetuksi.
Ne, jota sen sodan aloittavat, eivät kyllä henkeään vaaraksi laita vaan lymyilevät työpöytiensä takana ja bunkkereissa.
Fiksut ihmiset sopivat asiat ilman asetta. Sapelien kalistelu ei ole fiksuutta, se on ihmisenä olon pienuutta, tyhmää, raukkamaista. Miksihän nämä itseään fiksuna, lähes jumalana pitävät eivät ymmärrä puhumisen ja kompromissien merkitystä. (Saarna loppuu)

Kylläpä on vaikeaa pysyä asiassa.

Tosi mahtava yllätys oli, kun viikko sitten kummityttöni Sanni kysäisi, olenko kotona ja voisivatko he tulla käymään. Tottakai voisivat, melkein kärrynpyörää heittelin ja kipaisin ostamassa jätskiä kun arvelin (aivan oikein) etteivät he niin kahvista välitä. Tullessaan heillä oli tuliainen, ei mikään kukkapuska eikä kahvikuppi vaan Lenni, pieni ja suloinen vauveli, 3 kk vanha. Sanoinkuvaamattoman suloinen, napakka, pomppiva, naurava, ilosilmä, hymynaama...Hän ei halua olla kuten vauvat vaan tahtoo pitää pään ylväästi pystyssä ja seurata maailman tapahtumia. Tahtoo olla (ja saa olla) seurueen keskipiste.
On se ollut kamalaa ennen vanhaan kun lasta ei oikein saanut sylittääkään kun se oppii kuulemma pahoille tavoille. PAHOILLE TAVOILLE, siis seurustelemaan toisten kanssa. Ruokaa ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saanut antaa kun 4 tunnin välein. No, minä tuhma aikanani annoin Mikulle sapuskaa salaa enkä tunnustanut sitä rikosta neuvolassa vaikka huonoa omaatuntoa kannoinkin. Olin huono äiti kun en vähillä maidoillani saanut lasta pysymään kylläisenä neljää tuntia kerrallaan. Mutta neuvolan täti keksi keinot ja Mikun 3kk.n neuvolakortissa lukee: "muiden ruokalajien lisäksi munankeltuaista, maksamakkaraa ja persiljaa". Jo aikaisemmin käskettiin syöttää muistaakseni ainakin appelsiinimehua, tomaattia, banaania, perunaa, porkkanaa, voita...

Mutta Lennipoika pisteli Sanniäidin maitoa tyytyväisenä eikä aikonutkaan syödä muuta.
Ja sitten sain pienen syliini ja Lapinäidin kehtolaulu sai nukkumatin tulemaan. Kädet kauniisti ristissä, levollinen hymy huulilla hän uinaili sylissäni ja minä koin huikeita onnen hetkiä.

Vauvat ovat aina kiehtoneet minua. Unelma-ammatti oli lastenhoitaja. Olin 9 vuotias kun eka kerran pääsin tätin virkaan hoitelemaan Artsivauvaa, tämän Lennivauvan isoenoa. Arto oli silloin 6 kk kun ensi töikseni pukkasin pikkuisen vaunuineen päivineen pottumaahan. Sen aikaset vaunut oli puurunkoiset ja painavat. Ei kai siinä pahemmin käynyt koska en saanut potkuja tädin virasta ja Artokin voi edelleen hyvin.
Sitten syntyi Tuula, Pirjo ja AnnaKaisa (Lennin mummi), Pekka, Tarmo Ja Jussi joita hoitelin aina kun ehdin. Jounin lapsia olen hoitanut myös useampaan otteeseen. Nuorimmat sisarusteni lapsista ovat säästyneet hoivausvietiltäni sillä silloin aloin liekuttamaan omaa lastani. Tulin alle 20 vuotiaana äidiksi enkä ole ollenkaan varma, oliko se hyvä asia. Jotenkin tuntuu, että Mikun ja minun välit oli lämpimät ja tiiviit mutta kai enemmän kaveripohjalla. Me koimme yhdessä kaikenmoisia elämän seikkailuja joita ei kannata näillä sivuilla muistella, parempi ehkä unohtaa kuin kaivella.

Toivon tapaavani Lenniä usein, usein

Eläkeliiton porukan kanssa kävimme kesäpäiväretkellä. Ilmojen Haltija näki hyväksi antaa meille hienon päivän. Oli aurinkoa ja lämpöä. Tuuli puhalteli leppoisasti, sen verran vain ettei päästy liikaa hikoamaan mutta vesibussia ei keikuttanut ollenkaan.

Valkealan Orilammella söimme Sahanpatruunan Herkkupöydästä maittavan lounaan ja sitten teimme 3 tunnin veneretken Repoveden kansallispuiston vesille. Kävimme katsomassa luonnon amfiteatteria, kalliomaalauksia, joimme nokipannukahvit ja tutustuimme Hautasaareen ja sen minikirkkoon. Ai että nautin, olenhan lähes veneeseen syntynyt. (Tosiasiassa en tiedä, kuinka kiire äidillä oli synnyttämään minua mutta veneellä hän tuli ja veneellä minut vietiin Kesäpaikkaan jäiden läpi, muisteli Martta kerran. Oli kuulemma kylmä syksy ja joki ehti saada jääriitteen)

Loppukesälle on sitten suunnitelmassa jotain isompaa juttua.
Siitä sitten enempi kun sinne asti ehditään.

Keskitalven seisahdus

Talvella on talven tavat vaikkei täällä Heinolassa niin rankat kuin tuolla pohjoisessa Suomessa. En kaipaa viikkojen pakkasaaltoa, seskilämpötila -35 astetta, en kaipaa lumisateita kerrallaan puoli metriä tai yli, en kaipaa kahta pimeyttä vastakkain, siinä keskipäivällä yhteensä parin tunnin vaaleampi osuus...Kaipaan kyllä kuulasta kirkasta pakkaspäivää jolloin lumi narskuu ja henki höyrystyy, kaipaan lempeää lumenhöytyäsadetta ja sinistä hämärää joka jossain välissä muuttuu lilaksi. Kaipaan ihmisiä, niitä omia. Mutta suurin osa "omista ihmisistä" on hajaantunut ympäri rakasta Suomenmaata, ei niitä enää siellä kotipohjoisessa ole kuin muutama. Velipojat...jo ikääntyneet kuuraparrat, harmaahapset. Taas tuli kielikukkanen, ei ne mitään harmaita vaarinkänkkyröitä ole. Mitä nyt vähän vaalenee hiusraja mutta meidän suvun miehillä on upea tapa komistua vanhetessaan.

                                          Mamma Myy oli v -55 vielä Pikku-Myy



Komeista miehistä puheen ollen. Facebookin sivustoilla pyörii kotikunnan historiasivut ja joku oli löytänyt kuvan, jossa mun oma isukki istuu niin nuorena, niin komeana, suoraryhtisenä, paita                 rempseästi avonaisena. Muutama kotikylän mies ihan ilmeisesti saunaan menossa kun joku sitoo siinä vastaa. Itsehän en muista issäni muuten kuin vanhana ja raihnaisena vaikka eihän hän ikänsä puolsta niin ikäloppu ollut. Siihen aikaan viiskymppiset olivat jo vanhoja, isä vielä selkä-ja lonkkakipuineen kulki kumarassa.

Tässä kuvassa n.v-60 Koppelon koulun asuntolan tytöt ovat kokoontuneet "kökkäjäisiin" eli siinä tehdään lapasia, sukkia sun muuta ja aikuiset myös parsivat oppilaiden vaatteita. Siinä on Selma-täti, Kaisa-täti ja äiti takana Siiri ja Saaraopet heidän välissään. Edessä Aili-täti, se Nili-Aili, Kulkuri-Aili tai millä nimellä häntä nyt kutsutaankin. Minäkin olen mukana vaikkean asuntolassa asunutkaan.



 Muutenkin siitä naamakirjasta on ollut paljon iloa. Veljentyttö haastoi minut mustavalkokuvaviikkoon ja kun mulla ei ole kummosta kuvankäsittelyohjelmaa ja taidotkin ovat alkeiden tasolla, tyydyin laittamaan muutaman vanhan, jo alunperinkin mustavalkoisen kuvan. Samalla lähetin siskontytölle nipun vanhoja kuviani, josko hän käsittelisi niitä julkaisukuntoon. Aikanaan sainkin muutaman valmiin sellaisen ja laitoin ne Historiasivuille kaiken kansan kommentoitavaksi. Odottelen uutta satsia, siellä olisi taas pari herkullista kuvaa muisteltavaksi.

En tiedä, olenko jo luontojani huolimaton hutilus vai onko niin että mulle vain yksinkertaisesti sattuu aina jotain kommellusta. Siis mitään ei voi tehdä oikein. Tuorein moka on kurssille lähtö.
Jouluaterialla skypekurssilaisten kanssa tuli puhetta  vapaaehtoisohjaajien kurssista ja että sinne pitäs lähteä. Tottakai tahdon jotain oppia edes jos kerran pitää jotain tehdäkin. Huonon kuuloni kanssa meni kai tärkeitä tietoja ohi kuulon ja etsin Ekstrasta (eläkeliiton kurssikalenteri yms) sopivan kurssin, panin paperit vetämään ja pääsin kuin pääsinkin mukaan. No, nyt viikolla tuli puhetta, kuinka olinkin hakeutunut väärään koulutukseen. Tarpeelliseen ja asiaa sivuavaan kyllä mutta se OIKEA kurssi alkaisi vasta viikon päästä tästä mun jutusta. Aikani kirjaa selattuani otin yhteyttä kurssin vetäjään ja pyysin että josko hän vois buukata minut johonkin rakoseen ja että missä se kurssi-ilmoitus sitten olikaan. Ei kuulemma voi buukkailla kun kurssi on täynnä ja hakuilmoitus ois netissä. Kaipa siitä on ollut mainintaa mutta mun korvat eivät ole ottaneet sitä tietoa käsittelyyn.
No, lähden nyt koulutukseen sillä mielin, että jos peruutuksia tulee, jään kurssittelemaan toiseksikin viikoksi. Riittävästi vain lääkkeitä mukaan, sehän on sama, missä meikäläinen aikansa viettää-

Ja nyt mulla on sitten se KUULOLAITE. Kauniin punerva, pikkuriikkinen vekotin jota ei taida edes huomata. Kylläpä maailma muuttui mukavan tuntuseksi vaikka kolinoita ja huminoita ei ehkä tarvitsisi koventaa. Mutta ihmisten puhe ei enää ole arvoitus joista puolet pitää keksiä itse, vaan ymmärrän lähes kerralla, mitä joku sanoo (jos muuten ymmärrän). Korvakäytävä kyllä protestoi punastumalla. Nyt olen ollut kotihiirenä muutaman päivän ja kuulokoje on aina väliin pois joten korvakäytävän ärtymys on vähentynyt.

En käynyt ottamassa flunssarokotetta vaikka olenkin riskiryhmän ihminen. Nyt on ollut muutaman päivän surullisen heikko olo. korvissa soi sata helikelloa, huimaa, kylmää hikeä pukkaa ja ripulissa löytyy. Lämpöäkin oli yhtenä päivänä ja silloin olin ihan vuoteen oma. Onneksi se meni päivässä ohi ja nyt olen tässä parannellut itseäni että pystyisin lähtemään opin tielle. Mutta siitä matkasta sitten lisää kunhan ensin käyn sen. Viime aikoina on kyllä tullut suunnitelmiin muutoksia, mutta nyt tosiaan toivon, ettei mikään enää hullummaksi menisi.



Tämän kuvan nimi on "Nuoruus takana, elämän velvollisuudet edessä"
Tässä on nuori äiti, vielä mistään mitään tietämätön.

Tässä taas poseeraa Lapin edustajat valtakunnallisissa raittiusjuhlissa v.1960 Rovaniemen Yhteislyseon portailla.

Vuoden 2015 ensimäinen

 Kuvat tökkivät taas, tulee jos onnistun ne siirtämään tuolta drivesta

Ja taas vaihtui vuosi. Hyvänen aika, vasta viime vuonnahan se vaihtui, ihan vasta. Vuosien kuluminen alkaa jo huimata päätä. Ja mitä se merkitseekään: sanoppa ääneen oma ikäsi ja kuuntele, miltä se kuulostaa. Kamalalta. Epäuskottavalta. Mielettömältä. Minäkö muka täytän tänä vuonna... Ei helkkarissa, ei voi olla totta.Minähän olen nuori...en millään voi olla virallisessa eläkeiässä. Tosin siihen on vielä melkein 10 kk mutta tänä vuonna se tapahtuu. Ja mehän jo tiedämme, kuinka nopeasti kuukaudet kuluvat, äkkiäkös tuo aika menee.

Menihän viime vuosikin, tosi nopeasti. Eipä siitä jäänyt mitään pysyvää käteen, jäikö edes muistoihin. Kutakuinkin normaali vuosi. Terveys nyt ei ollut paras mahdollinen mutta koska muka on mennyt niin, ettenkö jotakin isompaa olisi potenut. Ne rytmihäiriöt (WPW-syndrooma) vaivasivat vuosikausia eikä vieläkään ole kokonaan jättäneet rauhaan ablaatioista huolimatta. Elämän aikana on ollut nielurisaa, umpisuolta, suonikohjuja, polvioperaatioita, kohdunpoistoa sun muuta, miksipä sitten ei viime vuonna suolistotulehdusta tai tätä viimeistä riesaa: borreoloosia.

Siinä sitä onkin juttu, joka naurattaa niin turkasesti. Enemmänkin naurattaisi mutta pohjalla on pieni pelko, toivunko tästä koskaan ihan kunnolla.Nauru hieman helpottaa oloa, onhan aivan absurdia, että ihminen joka muuttaa tänne Etelä-Suomeen sellaiselta alueelta, jossa punkkeja ei isommin ole, saa tautitartunnan ensimäisestä kohtaamisesta punkin kanssa. Moni paikallinen ihminen ei ole eläissään sitä saanut vaikka kesät kaiket puuhaavat metsissä ja pihoilla.
No, nyt olen lääkekuurilla (etovaa oloa kestettävä vielä kuurin loppuun) ja sitten otetaan näyte taudin olotilasta.
Ikävää tässä on väsymys, kuolettava väsymys. Joskus ei jaksa pitää silmiään auki, joskus on pakko mennä muutamaksi hetkeksi pitkälleen ja silmät kiinni. Ei jaksa tehdä tuota eikä tätä vaikka mieluisia hommia olisivatkin. Onneksi ei ole pakko tehdä mitään jos ei halua.

Kun voimat olivat nollassa, tuli pelastukseksi joulu ja joululahjat. Ostin erinäisiä keriä villalankaa, istuin nojatuoliin ja annoin puikkojen heilua. Katselin telkkarista Murdochin murhamysteereitä, Sydämen asiallaoloa, Viimeistä tangoa Halifaxissa (joka on kuvattu lempimaisemissani Yorksiressa, Skiptonissakin), hauskat kotivideotkin kelpasivat. Hömppäleffojakin tuli aina silloin tällöin ja lisää kaivelin kaappieni kätköistä kuten komissario Palmua ja miss Marplea. Siinpä sivussa valmistui iso kasa villasukkia. Joulun jälkeen neuloskelen Bactus-huivia (vaimikäsenytoli) mutta sen valmistumisella ei ole kiire.

Joulu meni rauhallisesti, niinkuin aina. Kahdestaan Aipan kanssa Tenninmäellä. Kinkkuakaan ei ollut vaan aattoruokana oli komea kalapöytä laatikoitten ja sienisalaatin kanssa. Meillä ruoka ei enää ole se ensimäinen asia, mitä joulusta halutaan, kyllä se on yhdessäolo, lämpö, ystävyys, läheisyys. Ja lepo. Kumpikin luimme omassa rauhassamme kirjoja, välillä söimme jotain, pelattiin muutama tuppi ja taas huilattiin. Oikeaa joulurauhaa parhaimmillaan.

Joulupukki oli kiltillä päällä ja toi uuden puhelimen. Entinen olikin jo tiensä päässä ja toimi silloin kun sitä sattui huvittamaan. Vielä en halunnut älypuhelinta, se on niin herkkähipiäinen että reagoi joka hipaisuun (näin olen ymmärtänyt kun joskus olen kokeillut sellaista kädessäni).

Onhan tässä vähän juhlittukin. Viikkoa ennen joulua täytti naapurin Vesa pyöreitä ja kutsui meidätkin. Joulun jälkeen vietimme taas Aimon naapurin Tainan ysikymppisiä Koskenrannassa. Tämän vuoden puolella oli sitten Aimon veljen ja tämän vaimon kultahäät Helsingissä ja sielläkin oli tosi mukavaa käydä ja tavata tuttuja. Olen alkanut viihtyä Aipan sukulaisten kanssa. Ihan oikeasti on sellainen tunne, että kuulun joukkoon. Ehkä, jos joskus tiemme Aipan kanssa erkanisi, kaipaisin hänen sukulaisiaan. No, emme kai ole aivan lähiaikoina eroamassa, ei sitä kai ole ollut ilmassa vaikka mistäpä sitä koskaan tietää, mitä tapahtuu ja miksi.

Mitäpä toivon alkavalle vuodelle?
Terveyttä tietenkin, toivon, että nämä vaivat helpottaisivat eikä uusia kremppoja tule.
Sitten haluaisin olla enemmän Joni-boyn kanssa. Surettaa, kuinka hän kasvaa minusta erilleen kun niin harvoin tavataan.
Lapsilleni toivon parempaa vuotta kuin edellinen oli. Toivon sydämestäni, että asiat vihdoin selviäisivät ja he kaikki pääsisivät elämään normaalia elämää riemuineen ja murheineen.
Toivon myös, että itse ja läheiseni oppisimme suhtautumaan elämään niin, ettei takertuisi pikkuasioihin vaan oppisi näkemään kokonaisuuksia ja seurauksia, oppisi hyväksymään omat ja toisten puutteet hyväksyen asiat ja ihmiset sellaisena kuin he ovat. Että oppisimme viimeinkin jättämään ikävät asiat taakse. Ei saisi jäädä kieriskelemään menneissä vaikeuksissa, vaan pitäisi löytää se kultareuna, joka kaikkien tapahtumien ympäriltä löytyy. Se voi olla pienikin, vain suurennuslasilla erottuva, mutta kyllä se on. Ja jos ei löydy, sen pitäisi voida jättää ja unohtaa. Kun menneisiin ei pysty muuten enää vaikuttamaan, pitää se jättää taakse ja antaa olla entisyyden pölykerroksen alla. Sanotaan, että paskakasa haisee kun sitä tonkii joten viisaimpaa olisi antaa entiset paskat maatua, niista tulee joskus hyvää kasvumultaa.
Sitä nimittäin pelkään, että oma, vaivalla kokoonharsittu positiivisuus katoaa,  Enää en halua masennuksen suohon kun kerran sieltä olen ylös päässyt.

Mutta en usko, että kaikki hyvä on uhattuna. Nyt menemme taas valoa kohti, päivät pitenevät ja parin kuukauden päästä on jo kevättä rinnuspielissä, kyllä pilvet ja peikot kaikkoaa, näin uskon (ja toivon)

Vuodet kulkee kulkuaan...

Tänään, juuri näihin kellonaikoihin, syntyi kuopuskulta maailmaan. Laskettuun aikaan oli vielä yli viikko, mutta kun kutsu kuului, minut pukattiin ambulanssiin ja lähetettiin Keskussairaalaan. Pikkukylän kätilö ei alkanut ottamaan vastuuta jos taas saisin rytmihäiriöitä tai muita komplikaatioita. Yritin tenistellä että pikkusairaalassa olisi mukavampaa mutta eipä se mitään auttanut. No, perillä sitten huomattiin, että supistelut loppuivat mutta silloin löin taas jalat tanaan ja ilmoitin, että ku kerran tänne tulin niin täällä myös pysyn ja väännän sen muksun maailmaan vaikka väkisin. Olin nimittäin väsynyt nukkumaan nojatuolissa jossa olin 2 viimeistä viikkoa torkkunut yöt ja osan päivistäkin. Napatyrä...eikä siitä sen enempää kuin että leiikaukseen ei ollut enää synnytyksen jälkeen tarvetta, Luojan kiitos.
Kätilö ymmärsi tilanteen ja niinpä synnytys käynnistettiin ja muutaman tunnin päästä terhakka tyttö katseli silmiini syvällä, viisaalla katseellaan tuoden viestin olevaisuudesta, kaikkeudesta ja ihmeestä jota ihminen ei milloinkaan pysty selittämään tai ymmärtämään.

Siihen on nyt 27 vuotta aikaa. Tuntuu, että vastahan tämä kaikki tapahtui. Vasta pieni tummasilmä peikkotukka hymysuu opetteli kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan, piirtämään...vasta oli talo täynnä pehmoelukoita, poneja, pelejä, kyniä, papereita...vastahan mukana pyöri toinen tummasilmä,
kuopukseni paras ystävä, jotka olivat erottamattomia sen aikaa kun ystävä kylässämme asui (nyt tämä ystävä on itse pienen tummasilmän äiti). Vastahan kuopus opetteli aikuisuutta, sen kipeää todellisuutta eikä ollenkaan helppoa sillä kaikki eivät todellakaan synny onnenhattu päässä. Päivittäin ajatuksiani seuraa rukous hyvästä tulevaisuudesta, vahvemmasta elämänoksasta, pieneni kantavasta. Ja usko, että se vahva oksa vielä löytyy. Pesäpuu, josta saa elannon ja turvan. Löytyy se, ehkä on jo löytynytkin.

Syksy on minulle aina nollauksen aikaa. Pysähdys ja vilkaisu taaksepäin. Mihin se kesä jäi? Mitä sain aikaseksi vai sainko taaskaan mitään?

Nyt oli kesä pitkä ja lämmin. Liiankin lämmin. Syksy on ollut taas uskomattoman ihana. Ei myrskyjä, ei päiviä kestäviä sadekausia vaan aurinko on paistellut ja lämpöä riittänyt. Kiitollisena olen nauttinut ulkotouhuista Tennissä ja kävelyretkistä täällä kaupungissa. Mieli on ollut hyvä, toiveikas ja jopa onnellinenkin. Tästä on hyvä jatkaa talven syliin.

Pikkuhiljaa alan löytää paikkani tässä kaupungissa. Eläkeliiton hommat työllistävät sopivasti, mitään kovin sitovaa en haluakaan ottaa kontolleni. Kulkuri-Ailaa ei saa kammeta kiinni mihinkään, ei aikatauluihin, ei vastuuseen, ei mihinkään vastentahtoiseen ja aina pitää olla takaovi raollaan (tai ainakin avain ovessa paikallaan) josta pääsee pakoon jos vaatimukset alkavat ahdistaa.
Ja kaikkea mielenkiintoista saan oppia: mun luona kävi kotiopettaja opettamassa kotisivujen tekoa (oli toki sihteerikin paikalla) ja skypeoppia saan lähes kuukausittain. Silti nämä nettiasiat tuntuvat kovasti vaikeilta mutta kerta kerralta tulevat tutummaksi.

Käyn myös vapaaehtoispalvelun kurssia ja sepä onkin mielenkiintoista jo ihan yleistiedon kannalta. Opettajajallamme Maijastiinalla on kyky kertoa asiat ymmärrettävästi, hän vääntää rautalangasta, muutamin selkein sanoin, asian selväksi. Harvinainen kyky maailmassa, jossa monet luennoitsijat innostuvat omasta tiedostaan ja kertovat asiansa niin monen mutkan takaa, että kuulija jää vähän ihmettelemään, että mikä tässä olikaan se pääasia.

Kirjasto on se tärkein henkireikä, ilman kirjoja en saa unta enkä rauhaa. Nyt vain pitää toivoa, että silmät jaksaisivat. Tässä yhtenä iltana pelästyin, sillä en pystynytkään lukemaan tv-n tekstejä. Juuri tekstin kohdalla oli kirkas, puolen sormen kokoinen "sokea" pläsi. Pannessani silmät kiinni, pläsi hohti kirkkaana pikkusikarina. Tätä kesti puolisen tuntia ja silloin menin nukkumaan ilman iltakirjaa. Olinkohan ollut liikaa koneella...onneksi se ei ole toistunut. Pitäisi kai tilata silmälääkäriin ajan mutta kun kaikki maksaa.

Tämä onkin elämääni varjostava asia, raha ja sen vähyys. Kaikkea mukavaa olisi kivaa hankkia, olisi hienoa päästä teatteriin tai konsertteihin mutta milläs menet kun joka euro on momentoitu järkeviin ja tarpeellisiin asioihin. Kolesteroolilääkekin on hankkimatta aivan siitä syystä että kai ilman sitäkin pärjään. Verenpaine-, astma- ja sokerilääkkeet onneksi saan kelan tukemana mutta statiinit pitää maksaa itse.
Pyykkikone oli pakko (no, melkein pakko) hankkia vaikka se haukkaakin ison tilan veskistäni ja sähköäkin menee enemmän. Kellarissa on kyllä talopesula jossa on jättikone. Mun yhden henkilön vaatteista rumpu ei täyty edes puolilleen joten pesin vajaita koneellisia hintaan 2€/koneellinen. Eihän pyyhkeitä, rintsikoita ja päällyshousuja voi samaan koneeseen ahtaa, eihän?

Ja pesukonetta käyttöönottaessani törmäsin sellaiseen ihmeeseen kuin Aviomiespalvelu. Vähän ujostellen tilasin sellaisen ja mietin että mitähän kaikkea hänen palveluihin kuuluukaan. Sieltä tuli hyvin asiallinen herrasmies, laittoi koneen suitsait kuntoon ja laskun perään. No, laittoihan hän myös lamput kattoon ja taulullekin reiät ja korjasi kirpparilta ostamani vanhan (ihanan) -50-luvun lampunkin kuntoon. Hyvä on nyky tytön elää kun aviomies on puhelinsoiton päässä.

Joulu on myös jo kovasti lähellä. Toivon joulunodotukseen rauhaa ja odotuksen riemua. Toivon, että hössääminen ja dingelidong olisi siedettävää ja säät leppoisat. Mitään syksymyrskyjä en kaipaa, en lumisateita ja pakkasia. Ostin jo led-valonauhan ja pianpa laitan sen parvekkeelle valaisemaan pitkää pimeää. Ei, en kutsu sitä jouluvaloiksi, valoiksi vain. Ja jos jotakuta kiusaa valojen ennenaikaisuus, niin väitän ma, että nyt, pimeällä, sitä valoa kaipaa tervepäisinkin ihminen. Niin että haastan kaivelemaan valot esiin ja valaisemaan tätä marraskuuta, kaikin tavoin.
Muistetaan myös heijastimet!

 Tässäpä mamman koti. Kolmas pavekkeenlasi alarivissä, alaoven päällä heti vasemmalla. Kukkalaatikot on siivottu oven pielestä pois ja puutkin heittäneet lehtensä. Mutta aurinko jaksaa paistaa.

Mielen maisemissa

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että sillä on outoja mieltymyksiä, kaipuuta ja unelmia. Ihmisen on vaikeaa olla tavoittelematta jotain enemmän, kaipaamatta jotakin tai jonnekin. Haaveet pitävät hänet virkeänä, unelmat elossa.

Mamma pääsi aikanaan syömään synttärikakkuaan (johon laitettiin vain 4 kynttilää vaikka pari lisää olisi ollut todempaa) unelmiensa maisemiin, Yorkshireen. Siinä kakun syönnin lomassa syttyi ihastus maahan ja maisemiin, ihmisiin ja eläimiin siellä karun kauniilla,
vehmaan vihreillä, kuulailla, kosteilla ja tuulisilla nummilla ja kukkuloilla. Siellä oli helppo hengittää, siellä näki kauas, oli tilaa olla. Tyytyväiset lampaat, hevoset ja nautaeläimet vehreillä niityillä pureskelemassa vihreää maamattoa jota siellä riittää. Kiviset aidat ja pienet metsäpläntit elävöittävät ja samalla ryhdistävät laajaa näkymää. Harmaat, kiviset rakennukset uhmaavat säitä nököttäen vuosisataisilla paikoillaan ja asukkaat vetävät ylleen villapaitoja ja töppösiä mutta eivät laita ikkunoihinsa toisia tuplia talvellakaan. Kaunista, karua mutta rauhoittavan vihreää. Ihmiset ystävällisiä, auttavia, ehkä hieman rosoisia mutta silti rakastettavia.

Ja nyt pääsin sinne taas.
Koko talven puhelimme Aipan kanssa, kuinka mukavaa siellä olisikaan vielä kerran käydä. Katsoimme "Kaikenkarvaisia ystäviä" videolta, youtubesta kuvia ja kevään koittaessa päätös vahvistui: sinne mennään.

Jo suunnittelu oli  hauskaa. Katsoimme hotelliestteitä, mietimme matkustustapoja ja etsimme mahdollisisa nähtävyyksiä. James Herriot-museo oli heti käyntipaikkojen ykkösenä. Majapaikka piti siis olla kohtuullisen matkan päässä siitä ja lentokentästä. Tarkoitus oli asua koko ajan samassa paikassa, vuokrata auto ja reissata sillä sitten päivätrippejä erilaisiin kohteisiin.

Vihdoin matka-ajaksi vahvistui syyskuun alku, joten Aippakin saisi viettää kynttilättömät synttärinsä Yorkshiressa ja majapaikaksi pikkuinen Kildvikcin kylä Skiptonin ja Leedsin kaupunkien välissä. Laskeutuisimme Leedsin kentälle ja vuokra-auto odottaisi meitä siinä. Loput hoitaisimme itse.

Näin sitten tapahtuikin.
Köröttelimme bussilla Vantaan lentokentälle ja nousimme koneeseen suuntana Amsterdam josta jatkoimme heti terminaalin läpijuoksun jälkeen Leedsiin. Suora lento olisi tullut kukkarollemme sopimattoman kalliiksi ja vähän matkustaneena halusimme kokea ison lentokentän riemun. Saatte uskoa, että hiki siinä tuli. Kaiken kukkuraksi turvaportti huusi ja vinkui meidän kummankin kohdalla. Aipan jalassa on ruuveja ja ties mitä muttereita joten hänen soimisensa ymmärtää mutta minussa ei pitäisi olla muuta ylimääräistä kuin noin kilo sementtiä polvessa. Kädet ylös ja kopelointiin...näin tapahtui joka ikisellä turvaportilla, myös Suomessa. Eihän ne mitään löytäneet kun ei löydettävää ollutkaan mutta ihmetystä se minussa herätti ja hämmennystä myös.

Vaikuttaakohan hikoileminen tuolla tavoin????

Leedsiin kuitenkin pääsimme upeassa lentosäässä ja kuvasimme koneen ikkunasta merta, maisemia ja myös pilviä. Perillä ei auto ollutkaan vielä valmiina mutta kahvikupillisen aikana se löytyi ja pääsimme etsiskelemään sitä. Englannissa on jännä tapa ilmoittaa matkat kävelyaikana joten mies sanoi automme sijaitsevan kahden minuutin kävelymatkan päässä. Hah! Me kaksi huonojalkaista matkalaukkujen kanssa...vai vain pari minsaa... Eikä me heti osuttu edes oikeaan autokarsinaan vaan hortoilimme ainakin parikymmentä minuuttia ennenkuin oikea paikka ja oikea auto löytyi. Toki kysyimme neuvoa ja hyvin meitä kyllä neuvottiinkin, kiitos siitä. Mutta matkaa oli varmasti useita satoja metrejä.

Aippa laittoi Neiti Navin töihin ja niin pääsimme matkaan. Minun ipad sen sijaan osottautui aivan turhaksi vempeleeksi, en päässyt nettiin joten ei toiminut kartat eikä mikään muukaan. Mutta Navi teki työnsä kohtuukunnialla, tosin joskus tupsahti pois päältä mutta alkoi aina viimein yhteistyöhön kun Aippa sitä oikein nöyrästi suostutteli.

Kildwickin The White Lions Hotel löytyi vaivatta ja voi, miten kivan kaunis paikka se olikaan. Netin esittelykuvat eivat tee oikeutta paikalle, se oli todella kodikas. Pihalla istui pöydissä ihmisiä lasi edessään ja monella oli koira vieressään. Pihalla oli muutamia koirien vesikuppeja ja iloinen puheensorina katntautui bubin puolelta, kun raahauduimme sisään ja kävimme taloksi.

Huone oli siisti, tilava ja siellä oli kaikki tarpeellinen. Vessa ja suihku olivat aika äskettäin remontoituja, ammetta ei onneksi ollut eikä edes kokolattiamattoa siellä. Huoneessa se toki oli, oltiinhan Englannissa. Oli kolme ikkunaa, näköalaa kahteen suuntaan: kylän yli kukkuloille ja toisesta näki vanhan kivikattoisen kivitalon jossa oli savupiipun päässä kruunu. (Mainittakoon tässä että rakastan englantilaisia savupiippuja)

Siitä alkoi meidän englantilainen viikkomme.

Se alkoi aamuisin muhevalla aamupalalla. Koska kello oli siellä 2 tuntia Suomen aikaa  jälessä, söimme sen klo 9 paikallista aikaa, siis kotoaikaa klo 11. Aamiaiseen sisältyi 2 siivua paikallista pekonia. Se ei ollut sitä täällä kaupasta saatavaa puolalaista raitalihaa vaan savustettua kinkkua, mureaa ja herkullista. Paistettu muna kuului siihen, makkara tai pari, verimakkarasiivu, valkeita papuja ja grillattu tomaatti. Kahvi, paahtoleipä, voi ja marmeladi kuului myös ja kun koko lautasellisen tyhjensi, jaksoi sillä koko päivän. Aippa sai luvan säilöä puolet annoksestaan muovipussiin joten siinä oli hänelle välipala valmiina.

Aamuisin lähdimme sinisellä pikku kaarallamme katselemaan nähtävyyksiä ja iltaisin istuimme paikallisessa bubissa ja tutustuimme ihmisiin. Välillä pidimme lepopäivänkin ja aika kului todella nopeasti.

Bubi ansaitsee kyllä oman lukunsa sillä Suomessa sellaista ei löydy. Ei voi löytyä, sillä meidän lainlaatijat ovat pilkuntarkkaa, pikkusieluista väkeä ja ylihygieenisyys on ajat sitten mennyt meillä överiksi.
Bubin ovessa olevassa kyltissä toivotettiin hyvin käyttäytyvät lapset ja koirat tervetulleiksi. Ja niitä siellä näkyi. Kerran oli puolivuotiaat kaksoset joista toista nuori äiti imetti paikallaan nurkkapöydässä eikä keneltäkään mennyt olut väärään kurkkuun, tuskin kukaan edes huomasi. Kyllä siellä näkyi muitakin lapsia sunnuntaibrunssilla. Koiria oli parhaaseen aikaan 5 bubin sisällä, montako lienee ollut sitten pihalla. Ei tullut rähinää vaan kaikki olivat vahvasti isäntänsä (tai emännän) talutushihnassa, niin fyysisesti kuin myös henkisesti- Tervehtimässä ne kävivät ja kerjäämässä rapsutuksia mutta ylipäätään ne köllöttelivät pöytien alla. Talon oma koira istui jopa baarijakkaralla tomerasti pää pystyssä ja kun huomasivat että kuvaamme sitä, toi isäntä pintin senkin eteen. Ei se kuitenkaan maistellut sitä, oli kai vesilinjalla.

Koirat tekivät myös tutustumisen helpoksi, siitä tuli heti juttua. Muutenkin tutustumiskynnys oli matala. Siellä oli mr Bean (siis aivan hänen näköisensä, ehkä jopa oloinenkin) joka esitteli metsäautokuviaan kuultuaan Aipan olevan metsien miehen. Sain tutustua erään rouvan säferin kuviin, toisen kultainen noutaja telmi paksussa lumessa rouvan älypuhelimessa. Meille tarjottiin pinttejä ja Iriscoffeetkin ja kuka ymmärsi mitä-sillä väliä kunhan oli hauskaa. Hilasimme aina hyvissä ajoin itsemme yläkertaan sillä automies ei halunnut ottaa mitään riskiä. Kivitalo oli tiivis, mitään melskettä ei kuulunut vaikka bub sijaitsi aivan meidän alapuolella.

Kildwicin kylä on vanha Wikipedian mukaan ensimäinen maininta löytyy 900-luvun maakirjasta. 1300-luvulla on merkitty jo kymmeniä veroa maksavaa tilaa. Ylhäällä mäellä näimme ison kartanon. Kildwick Hall:in, jonka portin pieliä koristi 2 isoa, vanhaa leijonapatsasta. Kylä on ilmeisesti muodostunut sen alustalaisten taloista.
Talot ovat siroteltu pitkin jyrkkää kukkulan rinnettä mutkaisen tien varrelle. Tiet ovat kapeita koska ne ovat entisiä kärryteitä ja vanhoja kivitaloja teiden laidoilta ei suin surminkaan pureta. Mieluummin puikkelehtivat kapeilla kujasilla. Kaikki yleiset tiet ovat öljysorapäällystettyjä ja hyväkuntoisia.

Kylää halkoo kaksi vesireittiä. Aire-joki ja Liverpool-Skipton-Leeds-välinen kanava joka lienee 1700-luvulta. Kanava sijaitee paljon korkeammalla kuin joki ja joen vartta ei pääse niin vain kuljeskelemaan sillä sen rannat ovat yksityisten maita ja aidoin ja portein suljettuja.

Mutta kanavan varrella kulkee hyvä polku. Alunperin kanavaveneitä on hinattu hevosvetoisesti, siksi sen reunoja pääsee kulkemaan ehkä koko kanavamatkan. (En kyllä ole varma tästä). Toisella puolen kyllä jotkut talot ovat ainan kanavassa kiinni, parvekkeet veden yläpuolella. Kylläpä minun teki mieli kanavamatkalle ja se olikin alunperin ohjelmalistalla, mutta ei se niin vain helposti käynytkään. Kildwickin veneet olivat yksityisomistuksessa ja vuokraveneistä lähimmät olivat Skiptonissa. Se oli taas kuskin mielestä sen verran monimutkainen operaatio, ettei hän kovin mielellään lähtenyt sitä toteuttamaan. Minä taas en ole niitä ihmisiä, joka vaatii tahtoaan läpi vaan tyydyin kävelemään kanavanvarsipolkua ja kuvaamaan sen ympäristöä. (Puolet mun kuvista on sieltä).

Herriot-museo oli odotusten veroinen. Huolella laadittu ja hoidettu, miellyttävä ja auttavainen opas, paljon katsottavaa ja muutenkin aistittavaa. Se on se talo, joka on ollut eläinlääkäritiloina ja myös asuintiloina. Sarjan kuvaukset on tehty muualla ja tämä talo on paljon kauniinpi kuin sarjassa. Nyt museossa oli elokuvan lavasteita, mm. portaat ja takkahuone. Yllätyksekseksi huomasimme, kuinka pienet ne lavasteet olivat ja kuitenkin ne näyttävät kuvissa ihan oikeilta.
Museoon on kalustettu Herriottien koti, eläinlääkäriklinikka ja hoitotilat. Tietysti sinne on koottu tavaraa myös muualta. Saimme käydä kellarissa jossa oli sodan aikainen pommisuoja ja saniteettiilat pottineen ja vesisaaveineen. Siellä voi myös seurata elokuvaa sen ajan elämästä (esitys tasatunnein) ja kokeilla lehmän poi ittamista. Oli ääninäytteitä ja luurankoja, oli lapsille pelejä ja tehtäviä, oli lepotilat jossa oli virvokeautomaatti j josta sai myös pientä purtavaa. Hauskin oli autenttinen auto, jota käytettiin sarjaa filmatessa. (se jarruton auto) Pieni avoaustin ja rekkarikin niin suomalaiseen suuhun sopiva AJO 71

Kadun reunassa olevan autoparkin sai ostaa kahdeksi tunniksi kerrallaan ja kyllä museossa kaksi tuntia sai kulumaan ja olisi mennyt lisääkin aikaa mutta voimat alkoivat hiipua joten poistuimme hyvin varustetun tuliaiskaupan kautta. Aippa osti sieltä itselleen aidon englantilaisen lippalakin ja pipon ym.
Vieraskirjasta huomasimme, että ennen meitä sinä päivänä oli siellä käynyt jo 4 suomalaista, eräs kertoi käyntinsä olleen jo kolmas ja aina oli nähnyt uutta siellä. Niin, ja huomasimme, että kirjavitriinissä oli useita suomalaisia Herriotin kirjoja. Opas kertoikin suomalaisten olevan hyvin kiinnostuneita museosta ja onhan sarjakin tosi suosittu täällä.

Kuvan pyykkikone on Herriot-museosta. Keittiön nurkkaan oli muurattu tulisija jossa oli pata. Kaiketi pyykkivesi lämmitettiin siinä ja tuo käsipelillä toimiva pyykkikone hoiti pesemisen.
Keittiössä oli paljon ajalle tyypillisiä keittiövälineitä ja sota-ajalta kuivamuona-annoksia.
Eläinlääkärimuseo oli mielenkiinotinen ja kaipa teen siitä oman jutun joten tässä ei siitä enempää.

Teimme kerran myös päivän reissun Yorkshiren Kansallispuistoon. Lähdimme aamulla aikaisin, sumun vielä peittäessä kunnaita ja laaksoja. Aurinko paistoi ja sumu hälveni pian ja me olimme aivan lääpälläämme maisemien ihanuudesta. Aippaparka joutui kuskin osassaan keskittymään pysymään tien vasemmalla kaistalla kun selkäydin kuiski koko ajan että nyt olet väärällä puolella. Minä kuvasin ikkunasta maisemia pitkät tovit, saapahan Aippa sitten kotona keskittyä maisemiin.Neiti Navi oli töissä mutta silti se ohjasi meidät melkoisen kaposelle ja mutkaiselle tielle vieden meidät kuitenkin oikeaan suuntaan (olisiko oikaissut muutaman metrin..tai siis jalan). Pysähdyimme lepäämään ja kuvaamaan vuorta, jota oli mitä ilmeisimmin louhittu sellaiseksi lipaksi. Maasto oli karua mutta silti sielläkin näki taloja, isojakin tiloja.
Matkan jatkuessa löysimme kansallispuiston ja ajelimme hiljalleen sitä. Puoli englantia oli myös lähtenyt maisemien katseluun, sillä tiellä kävi jatkuva kuhina ja perään kertyi melkoinen letka. Monta kertaa päästimme kiireisimmät menemään ja nautimme näkemästämme.
Pysähdyimme pikku bubiin ostamaan juotavaa ja vessaankin piti päästä. Olipa paikka pieni ja nuhruinen ja omistaja juomiensa paras mainos. Oli kai maistellut talon antimia siinä kuin asiakkaatkin. Kysyi jörösti, olemmeko saksalaisia mutta kuullessansa meidän olevan Suomesta ilmeensä kirkastui ja kun istuimme pihalle pienen pöydän ääreen toi hän meille myös päivänvarjon siihen. Vessa oli....no, oli siellä kohtalaisen puhdas pytty ja käsipyyhkeitäkin joten pahempiakin on nähty. (Mainittakoon, ettei metsäpissalle voi niissä maisemissa oikeastaan naisihminen päästä. Kiviaita on korkea, sen yli ei jaksanut kiivetä eikä pensaita ole suojaamassa. Autoja kulkee aivan solkenaan, levennyspaikkoja on harvassa ja kun sellaisen sitten löytää, on siellä ainakin 10 muuta autoa)

Skiptonissa vietimme päivän juhlistamassa Aipan synttäreitä etsien postia ja pankkia ja infokeskusta. Lopuksi istuimme Yorkshiren Ruusu-nimisessä bub-ravintolassa ja söimme mustekalaa. Päivä
paistoi, ihmisiä oli pilvin pimein liikkeellä, bussilasteittain eläkeläisturisteja ja muita sillä kaupungissa taisi olla jonkin sortin markkinat.

Kotimatkapäivä tuli aivan liian pian mutta toisaalta, kuski väsyi ajattelemaan kaiken aikaa vasenkätisesti ja aamupala alkoi tuntua ehdottomasti liian rasvaiselta. Aloin kaivata kunnon keittoja sillä aamupala on kait lähes ainoa ruoka joka niillä main on onnistunut valinta. Söin toki myös "kalaa ja ranskalaisia"-aterian ja olihan se kohtalaisen hyvää (vaan ei niin hyvää kuin elämäni ensimäinen sellainen silloin aikoinaan jonka Miku tarjosi Windsorin kaupungissa). Ranskanperunat ovat siellä tosiaan myös hyviä mutta muuten....poronkäristys ja pottumuusi tai lohikeitto tai Inarin siika...niin, kotiin piti lähteä.

Lentokentillä oli taas ne lentokenttien rutiinit. Jonottaminen on kamalaa. Tulee karjamarkkinat mieleen, seisoa jonossa tuntitolkulla köysien välissä  pyyhkimässä hikeä. Turvatarkastuksessa taas soi ja eiku kengät pois ja kädet ylös...äääh. Ja sitten juokse pitkän pitkiä käytäviä...Koneessa oli hyvät jalkatilat ja lento mukava mutta lasku Amsterdamiin tais mennä vähän vinoksi. Kone poukkoili ja tärisi ja kun istuin vähän vinossa, sattui toiseen kankkuun niin penteleesti.
Amsterdamissa oli aikaa vähän enemmän joten kiertelimme katselemassa terminaalissa. Kallis paikka ja kolkohko, ei ollenkaan viihtyisä. Ihmettelimme, miksi ihmeessä penkeissä nuukaillaan, istuimia oli vain jokunen siellä täällä ja useimmiten jonkun baarin tai kahvion tuoleja joihin ei voi oikein mennä tilaamatta mitään.
Kaiken lisäksi minuun iski tauti. Kai korvat taas lukkiintui ja olisiko täräyksellä ollut osuutta asiaan mutta tulin huonovointiseksi ja askeleet alkoivat harhailla. Teki mieli makaamaan mutta missäpä makaat kun tuoleistakin on pulaa. Onneksi olo kohentui eikä Aipan tarvinnut lähteä kuskaamaan minua jonnekin hospitaaliin vaan kävelin ihan omin jaloin kotikoneeseen.

Kotiin tulimme pilvien halki ja kotimaa otti meidät sadekuurolla vastaan. Mikäs sen mukavampaa. Ihanaa nähdä Etlari, ihan Suomen kielellä, ihana nähdä tutut liikennemerkit ja tienviitat, ihanaa tulla kotiin ja ihanaa päästä omaan sänkyyn.

Mitäpä jäi matkasta käteen? Ihana tunne, kävin siellä taas. Toinen tunne: en taida enää lähteä takaisin. Hyvästäkin voi saada tarpeekseen. Pitää ostata lopettaa silloin, kun kaikki tuntuu vielä käymisen arvoiselta, että päälimmäiseksi jää hyvä mieli. Maailmassa on paljon mukavia paikkoja. Siis jos vielä menojalkaa alkaa kutittamaan, voi lähteä vaikka....
Eläkeliitto tekee toukokuussa kevätretken Irlantiin...
matka on jo loppuunmyyty mutta ei liene ainoa matka eikä ainoa paikka. Kunhan ensin seuraavaksi pääsen  kotikonnuille Lappiin, olen tyytyväinen.


Tämä pikkuinen kissa oli kai kirkon kissa. Se istui aidalla ja kun aloin jutella sille, se tuli tervehtimään minua. Ylväänä se asteli lähelleni vaan ei pysähtynyt. hidasti vain sen verran että ehdin silittää selkää. Sitten se marssi rauhallisin askelin, häntä pystyssä, kirkon portaille ja katosi jonnekin. Se ressu oli ehkä litistänyt päänsä sillä en pää oli muotopuoli. Toinen puoli oli litissä, korvakin paljon toisen alapuolella. Mutta ystävällinen se oli, aivan kuin Kildwickin ihmisetkin.

Kesäelämää

Tämä kesä oli hauska, monimuotoinen jo ilmojen osalta. Ensin näytti, että kesä menee villahousuissa ja kumppareissa. Juhannuksenakin oli mukavampaa sisällä ja Tennin pirttiä lämmitettiin vielä heinäkuun alkupäivinä.
Lämpö iski sitten tosissaan. Lienee helleaalto, ainakin minun elämäni kuumin kesä. Siis niinku lämmön puolesta. Mennetä "kuumia kesiä" ei ole väliksi muistella, ainakaan täällä ja tokko niitä kovin hehkuvia elämänvaiheita on koskaan ollutkaan.
Mutta nyt tarkeni. Kohta jo liikaakin. Ikkunaverhojen käyttelystä tuli taidetta: milloin kiinni tuo tai tämä rullaverho, milloin ikkuna tiukasti kiinni, milloin voi sentään vähän raottaa. Opin, ettei ulos kannattanut mennä aamu yhdentoista ja ilta viiden välillä, ei ainakaan oleskelemaan. Opin, että varjopaikkoja kannattaa suosia, kävellä kadun auringotonta puolta ja käyttää puistoteitä koska silloin oli toivoa puiden katveesta. Opin, että työntekoa kannattaa päivisin vältellä (se ei ollut ollenkaan vaikea oppia, luonnostaan tuli) ja jos jotakin tärkeää oli, kannatti puuhaan nousta aamuvarhain tai sitten auringon laskun jälkeen.

Silti hikosin. Voi taivas, pää oli lähes jatkuvasti märkänä. Muualta hikoilu oli hieman vähempää mutta pää ja kasvot. Huh huh huhhh!!!!Käyttämälläni verenpainelääkkeellä on osuutta asiaan mutta hikoilu on ollut jo yli parikymmentä vuotta riesa johon en totu ja jonka haluaisin saada edes jotenkin ruotuun. Mummokuumettako? Ken ties, mutta pitäisihän sekin loppua joskus. Toisaalta, ellei tää ole ihan hengen vaarallinen juttu niin olkoon.

Tänä kesänä oli taas Aipan sukuvierailuaika ja silloin sää oli aivan tosi suosiollinen. Vieraat viihtyivät pihalla eikä sisälläkään ihan paistunut vaikka aamusta olikin kuumaa kun keittelin parikymmentä litraa lihasoppaa puuhellalla. Sähköliesi oli sen verran tehoton että sopan kanssa olisi saanut värkätä tunti tolkulla. Nyt laitoin useamman kattilan liedelle ja keitto kypsyi vaihdilla. Tosi haudutin lihat jo edellisenä iltana uunissa joten perunoiden kypsyessä oli ruokakin valmista.
Olavi tarjosi menyyn kahdeksankymppistensä kunniaksi ja Timo toi täytekakun viiskymppisiensä juhlistamiseen. Piko taas toi suussa sulavia kääretorttuja, täyttihän hänkin vuosia tässä talvella. Syötävät kelpasivat ja juotavat kanssa. Aippa teki sahdin joka kuulemma oli oikein hyvää. Minä parka en vielä osaa siitä oikein nauttia mutta arvostan Aimon karsivällisyyttä ja tarkkuutta, sahti on sitä parempi, mitä huolellisemmin sen valmistaa.
Sekin täytyy myöntää, että kerta kerralta viihdyn näitten ihmisten kanssa paremmin ja paremmin. Kai ne ennakkoluulot ovat karisseet puolin ja toisin, aivan tunnen kuuluvani joukkoon. Onneksi olen sen verran tyhmä, etten kaikkia poikkipuolisia silmäyksiä välttämättä tajuakaan ja tokko niitä enää olikaan.

Olen oleskellut täällä "kaupunkikotona" aika paljon, noin puolet ajasta ehkä. Tämä uusi koti on ihanan rauhallinen, sielukin lepää. Tennissä kyllä viihdyn tosi hyvin. Siellä on aina jotain tekemistä ja Aipan kanssa on ihan kivaa puuhailla. Tämä kesänä mies on rakentanut vajan ja maalannut saunan ja autotallin, koirankopinkin laittoi niin hienoon kuntoon että....vain hauva puuttuu haukkumasta mutta ei me kyllä sellaista hankitakaan.

Koirakuumetta hoitaakseni olen ystävystynyt maapurin tiibetinspanieli Sissin kanssa ja vietin juuri muutaman päivän kuopukseni luona. Hänellä oli serkkunsa kultsi hoidossa ja auttelin tytärtäni siinä hommassa. Tytär on vasta muuttanut, tavarat ovat vielä laatikoissa ja koulukin alkoi samaan liittoon joten apuni oli kai paikallaan. Santtu-koiran kanssa teinkin joka päivä lenkkejä. Se on sitten metka kävelykumppani: hän aina väliin päättää että jään tähän ja pistää itsensä maate. Vaikka ajotielle jos siltä tuntuu. Kylläpä siinä tuntee itsensä hölmöksi kun yrittää saada tyytyväisesti virnistelevää isoa koiraa liikkeelle. Tosin pysähdyin aina odottamaan, sanoin sille, ettei mulla ole kiirettä ja siinä sitä sitten tökötettiin kuin kilometritolppa ikään.
Kun kulkee koiran kanssa ja omistaa sosiaalisen mielen, saa varmasti juttuseuraa. Keravan kulmilla seistessäni tutustuin muutamaan mukavaan ihmiseen joilla oli koiratarinoita kerrottavanaan. Tosi mukava kokemus, kerrassaan.
 Keravalla kävin myös kirkossa iltamusiikkia kuuntelemassa. Eräällä koiralenkillä huomasin seisvani kirkon pihassa ja ohjelmatauluun tutustuessani huomasin torstai-iltojen musiikkihetket. Sinnehän sitä menin ja kyllä oli nautittavaa kuultavaa. Bachia oli ja Shumannia jotain latvialaista urkumusiikkia ja improvisaatiota...elämässäni onkin ollut tämän sortin musiikkivajetta viime aikoina, nyt sain sitä hieman.

Kaiken kaikkiaan, olen opetellut kierrättämään asiat positiivisuuden kautta. Turha mariseminen ja miettiminen, miten paremmin asiat voisivat olla, tekee ihmisestä vain kärtysän murjottajan. Toki ajattelin kaihoisasti kun sukulaiset hehkuttivat inarikokemuksiaan. Olisin niin mielelläni käynyt taas siellä mutta toisaalta, olihan viime kesä, ne ihanat päivät siellä. Mitä sitten tulevat viikot tuovat tullessaan, ihan kutkuttaa ajatellakin...

Kuvien siirto tökkii taas. Voi, kuinka kaipaankaan auttajaa näissä tekniikan pulmissa. Joka asiaa ei viittis maksullisilta ihmisiltä kysellä. Kumpa olisi joku jolle soittaa että tuleppa pistäytymään, olis pieni pulma. Kahvit keitän ja kerman kera jos maistuisi....
No, ihmeisiin en usko mutta ihmisiin kyllä