Mamma Myyn Mutinoita

tiistai 17. tammikuuta 2012

Uusi vuosi - onko uudet kujeet


Joulu tuli, oli ja meni.
Tottakai olin joulun Tennissä mutta nyt oli mukanani pieni jouluvieras, Jade-koiraneitonen. Sille tuli juoksuaika juuri lomalle lähdön tiimellyksessä ja Aimo kutsui Jaden kotiinsa "juoksuaikakaranteeniin" jottei Milolle olo kävisi turhan tukalaksi ja aiheuttaisi koirapojalle lisää ongelmakäyttäytymistä.
Ja kyllä Jade toi jouluumme uutta syvyyttä. Emme olleet kahden, vaan pienet nappisilmät seurasivat jokaista liikettämme ja niin vain koiraneitonen ujutti itsensä Aimon sydämeen, että loppuvaiheessa suunnittelimme jo koiran kaappausta. Lopulta päädyimme yksissä tuumin ajatukseen, että Jadella on aina lomapaikka Tennissä, mutta omistussuhteet saavat pysyä entisellään.

Mustahko jouluhan se oli, mutta heti pyhien jälkeen tuli lumi myrskyjen kera. Sähkökatkoskin sattui, mutta meitä se ei isommin haitannut. Olihan talossa muutenkin puulämmitys ja kynttilöitä hyllyt täynnä.

Uuden vuoden otimme vastaan Tiitun ja hänen vanhempiensa kanssa. Mukavaa oli, vaikka tinat unohtuivatkin sulattamatta. Tiitu piti meille hienon konsertin esittämällä sikermän joululauluja. On hän vaan ihme epeli, vasta 3-vuotias ja lauluvarasto on melkoinen. Mikäs, onhan vanhempansa musiikin ammattilaisia, joten perintötekijät vaikuttavat, mutta myös ympäristötekijät, sillä tytön kanssa lauletaan paljon ja muutenkin huomioidaan kaikessa. Keskustelutaitokin on todella hieno, moni peräkamarin poika tai-tyttö ei pärjäisi yhtä hienosti yleisessä keskustelussa.

Loppiaisen jälkeen matkasimme Jaden kanssa kotiin Hiton kenneliin. Jälleennäkemisen riemu oli todella valtava. Siinä lumi pöllysi, kun koirakaksikko paineli peräkkäin ja vierekkäin. Näytti, että häntä irtoaisi molemmilta. Hiljainen toivomus on mielessäni: toivottavasti Jaden juoksut oli ohi, sen näkee tässä pikapuoliin...huh.

Arki on taas astunut kuvioihin. Hiljaiseloa, sanoisin. Pyykkäilen, hissuksiin tiskailen mutten juuri muuta. Pieni pelon kipinä on jäänyt takaraivoon. En uskalla luottaa tuohon herrakoiraan. en sittenkään, vaikka näyttäisi, että se olisi rauhoittunut. Vasta eilen käytin eka kertaa niitä päiväpissalla ja se meni oikein hienosti.

Saa nähdä jatkoa. Leppävirralle lähtöä olen hiljakseen suunnitellut, mutta jokin siinäkin panee hanttiin. Pelottaa, onko masennus saamassa taas otteen. Kovasti yritän nähdä positiivisia asioita, mutta tulevaisuus on niin isosti avoinna, että väkisinkin ajatukset toistavat samaa rataa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Missä on minun paikkani vai onko sitä enää missään? Mitä oikeasti haluan elämältäni vai onko se käytännössä ohi eli elänkö elämättä ja jos elän, niin kenen elämää?

Vaihtoehtoja on, mutta en halua vielä eritellä niitä liiaksi. Viisainta olisi elää tässä ja nyt, tätä päivää. Muistaa Ison Kirjan sanat: "katsokaa taivaan lintuja..." Siihen pitäisi pystyä luottamaan, että minä pärjään, aina jotain ilmaantuu, turhaa murehtia tulevaa. Että voisi elää päivä kerrallaan. Eiliseen ei ole paluuta, huomisesta ei kukaan tiedä, vain tämä päivä on totta, joka hetki. Sitä toivon ja rukoilen, mutta sitten huomaan taas märehtiväni menneitä, murehtimassa tulevaa. Höh.

Viikonloppuna pistäysin Pornaisissa Annen luona joka kutsui uuniporonlihaa syömään ja kylläpä olikin herkullista! Tosi mukavaa oli myös puhua vanhoja asioita, muistella, kerrata, nauraa, hieman vetistelläkin. Paljon hyviä asioita, ikävät on viisainta unohtaa. Mutta niin ne vanhat asiat tuli sitten uniinkin eikä mitenkään pahana unena. Kaipa menneet saa joskus anteeksikin, jos mitä anteeksi saatavaa sinne on jäänyt. Tyhmyyksiä tekee jokainen, vääriä valintoja, ajattelemattomia sanoja ja tekoja, mutta kai 40-50 vuotta ne kuittaa, luulisin.

Päivät pitenee...talven selkä taittuu. Pimeää ja pakkasia ei ole ikävä, ei myöskään isoja lumivuoria. Tämmöinen talvi on hyvä kokea, ensi vuoden talvehtimispaikasta ei ole tietoa, mutta eipä sitä auta murehtia...

Vapaa kuin taivaan lintu...on mamma huoleton!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu