Ja mihin suuntaan...

Elämä on kuin vesi. Elementtinä sama mutta joka hetki uusi. Ei se pysähdy, vaikka joskus tuntuukin että aina vaan myrskyää tai että jaksaakin olla tyyntä. Seisova vesi, mitä se on? Täynnä vedenalaista elämää, silmille näkymätöntä prosessia, kaiken aikaa.

Elämä...joillakin se on vakaa, tavat ja tottumukset, ihmissuhteet, työt, harrastukset, ajatukset, unelmat, muuttuvat elämänkaaren aikana vähän, vaikka pinnan alla voikin olla kuhinaa. Tai sitten tänään ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan...sopeuduttava silti, tai hukassa ollaan niinkuin entinen kani, jouduttuaan ketun eineeksi.

Voisin kehaista itseäni sopeutujaksi. Tänään ehkä enemmän kuin ennen, vaikka Luoja tietää, miten paljon sopeutumista elämä on ennenkin minulta vaatinut. Nyt ajatellen olen ollut tyhmä yrittäessäni sopeutua rooliin, joka vei niin paljon. Tarvittiin pitkä, raskas sairausvaihe, ennenkuin osasin vihdoin hakeutua sopeutujan roolista. Edelleenkin kyllä yritän sopeutua, sopeutua elämään ilman syyllisyyttä. Tai sopeutua syyllisyyteen.

Jälkensä se sopeutumisopisto jätti. Ei vaan minuun, mutta myös monen elämään, liian monen.

Toinen läksy, jonka elämän oppimestari on yrittänyt opettaa, onkin ollut kovan takana oppia. Katkeruus, kauna ja itsesyytökset kuluttavat ihmistä, kuin syöpä. Unohtaminen ja anteeksianto ovat ainoat pinnallapysymisen aineosat, jotka viimekädessä kantavat silloin, kun kaikkein pahimmin riepottaa. Monet itsesyytöksen katkerat kivut on pitänyt käydä läpi, ennenkun tuokin asia on selvinnyt, silti sen toteuttaminen tuntuu joskus mahdottomalta. Ajattelemattomat ihmiset tekevät usein hallaa, uskoen olevansa oikealla asialla tuomitessaan, miettimättä tuomionsa seurauksia. Isku osuu myös ympäristöön, syyttömiin, viattomiin.

En tiedä, onko edes mahdollista unohtaa kaikkia kipeitä elämän vaiheita. Ei ne ehkä koskaan unohdu, mutta niiden jokapäiväinen mukanaan kantaminen on pahinta mahdollista, samoin kuin lähimmäisten hyvä muisti. Veitsen haavassa kiertäminen, hirtetyn talossa köydestä puhuminen, hyvää tarkoittavat kannustussanat... erinomaisten ihmisten mahti lyötyä kohtaan, ne ovat lisälasti taakan päälle. Tarkoittamattaan, tietysti. Eihän erinomaiset ihmiset tee virheitä. Heillä on oikeus olla oikeassa, oikeus puolellaan, velvollisuus ihan. Säälinsekainen ymmärrys on vain kaikkein vaikeinta kantaa.

Ja sieltä se tulee. Nöyryytys. Nöyryys. Itsetunnon lasku. Ahdistukset. Ja kaikki alkaa alusta: katumus ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Kierre on valmis.

Mihin jää anteeksianto? Silloinkin, kun kukaan ei edes pyydä anteeksi. Ja pakko olisi antaa anteeksi, että jaksaisi tästä päivästä huomiseen.
Ennenkaikkea itselleen. Kaikille muille ehkä jaksaakin antaa anteeksi, mutta itselleen se on niin vaikeaa. Toisten kohdalla voi löytää puoltolauseita, ajattelemattomuus, erinomaisuus, syitä kyllä on, mutta omalla kohdalla kaikki syyt ovat kumottavissa.
Silti olisi pakko.

Usko ja uskon puute kulkevat käsi kädessä. Juuri, kun uskon puute saa vallan, nostaa hiljainen uskonkipinä päätään. Miksi en voisi uskoa? Edes sinapin siemenen vertaa? Näissä syövereissä kulkiessani olen törmännyt tähän heikkoon, orastavaan uskon kipinään. Se on heikkoudessaan vahva, lannistumaton, vaikka uskon puute nujertaa sen tämän tästä.
Uskon puutteella on vahvat juurilonkerot, se on haarautunut monelle taholle. Sillä on turvanaan moraali, se saa eväänsä ihmisten erinomaisuudesta, se nojautuu oikeutukseen, sillä on lisäravinteenaan armottomuus.
Uskolla ei ole muuta kuin anteeksianto. Edelleenkään en tiedä, kumpi voima tulee Jumalalta. Voihan se ollakin, että uskon puutteella on oikeutuksensa, usko toivookin vain turhaa ihmettä. Uskon ehkä on tarkoituskin kuolla, anteeksianto ei ole muuta kuin harhaluulo. Ehkä? Tai sitten ei?

Voi olla.
Mutta ainoa, joka kantaa, on usko, vaikka heikkokin. Ei ole muuta. Enemmän kuin mitään muuta, kaipaan anteeksiantoa, kaipaan ymmärrystä, tarvitsen armoa. En säälinsekaista armoa, vaan oikeutuksen olla olemassa. Omana itsenäni, menneisyyteni kanssa. Oikeutta tulevaisuuteen, oikeutta vapaaseen hengittämiseen, oikeutta selvään veteen.