Ajatuksia lauantai-iltana

Nyt on menossa ne kunnon selkäviikot. Pyhiä ei mailla halmeilla, senkun vain harmaata arkea aina ja jatkuvasti. Eihän tämä nyt minua haittaa, pakkaa vaan joskus pitkästyttämään, kyllästyttämään ja joskus jopa sapettamaan. Turhautuminen iskee koko painollaan ja mieleen tulee elämän mielekkyys tai sen puute. Elämän tarkoitusta en ole enää aikoihin miettinyt, ei sitä minua viisaammatkaan tietäjät ole kirjanneet. Mutta turhaannun. Minua ei tarvitse kukaan.

No, myönnän, liioittelenhan minä, tapani mukaan. Olen vain itselleni kiukkuinen ja siinä tulee heti ensimäiseksi osoiteltua sormella muita. Itsestänihän on kiinni oma elämäni, teenkö itseni tarpeelliseksi vai odotanko jatkuvaa palvomista. Hah haa, ei minua kyllä ole isommin palvottu ikinä ja oliskin jo aika saada kokea, millaista se olisi.

Ensiksikin tämä painonhallinta. Se on mulla sillä tavalla että paino hallitsee minua enkä minä sitä. Tietoa olisi kyllä ja taitoa toteuttaa keveitä ruokia mutta sitten tuon suunkäyttö ei olekaan enää hallinnassa. Jos olen jossakin...vaikka kursseilla tai koulutuksessa, kuitenkin pois kotoa, syömisessäni ei ole mitään ongelmaa. Mutta kotona on ruokakaappi...ja kotona astuu ahmatti kuvaan. Koko ajan on pikku mälkä tai ainakin pitää käydä jääkaapilla katsomassa, mitä siellä olisi. Vielä toistaiseksi en hanki jääkaappia täyteen ja yritän elää, etten käy kaupassa kuin korkeintaan pari kertaa viikossa. Ongelmani on, että osaan nyhjästä tyhjästäkin ja mitä vähemmän on mahdollisuuksia, sen kaloripitoisempaa jälkeä tulee. Kauraryyneistä saa vaikka mitä hyvää ja joskus pelkkä suolakurkku helpottaa suolan tuskaa. Sillä ei minua makea houkuttele vaan suolainen...ja verenpainehan siitä innostuu kohoamaan korkeuksiinsa. Olen piilottanut verenpainemittarin kaappiin ja yrittänyt aktiiivisesti unohtaa sen sijainnin, mutta sepäs ei unohdukaan niin helposti. Vaakan olen potkaissut lipaston alle ja onneksi siitä on paristot kuluneet loppuun, vaikka sen reuna sieltä syyttävästi kurkisteleekin sieltä. Sokerimittari sentään on vielä käden ulottuvilla.

Toinen äksyilyn aihe on liikkuminen. Aikaa olisi ja vaatteita sen verran ettei paleltuisi pahimmillakaan pakkasilla mutta viitsiminen...pitäisi pukea ja pitäisi lähteä ja tulla takaisinkin...Ennen vaikka imuroin ja pesen kylppärin kuin kiskon kalsareita ja toppahousuja joissa sitten hikoan niin että selkä on märkä. Koko talvena en ole käynyt asahijumpassa kun en osaa hengittää siellä oikein vaan hyperventiloin ja rytmihäiriö iskee päälle. Vesijumppa on jäänyt kun sain virtsatulehduksen...en uskalla syyttää siitä terapia-allasta mutta siellä on lämmin vesi ja paljon ihmisiä. Ja ikuaikanen riesa, polvi, muistuttaa joka välissä olemassaolostaan eikä sen kanssa kovin kauaksi uskalla lähteä. Kävelysauvat olisi hyvä pitää mukana kauppamatkoillakin mutta kuka sitten kantaa kauppakassin? (mulla on kiva viilekkeillä kannettava kangaspussukka, riittävän suuri maitopurkille ja leivänkyrsälle joten ei hätää, marisen vain marisemisen vuoksi)

Entäpä sitten vapaa-aika, jota mulla on suurin osa ajastani. Kirjasto on hyvä Heinolassa, sitä en lähtisi moittimaan joten luen ja paljon. Tosin en mitään sivistävää tai ajatteluun paneutuvaa kirjallisuutta vaan kevyttä ja hauskaa, silloin kun sellaisen sattuu löytämään. En halua lukea kauheuksista, en väkivallasta, en maailmanpahuudesta, en ilkeydestä, enkä yksitoikkoisesta jorinasta jossa joku ns. merkkihenkilö kehuu itseään ja unohtaa aktiivisesti omat töppöilynsä.
Sen sijaan joku mukaansa tempaava matkakirja saattaa viedä aamupuolelle yötä ennenkuin huomaa, että voisi siipimatkalainen torkahtaakin. Myös eloisa elämäkerta, jossa sankari muistelee rehellisesti omaa elämäänsä, on mukava seuralainen. Ja ne kunnon roskaromaanit, akkojen kirjat, joita "sivistynyt" lukupiiriläinen ylenkatsoo, ovat juuri sopivia aivon tyhjentäjiä. Ehkä ne ovat enemmän nuoremmille tarkoitettuja mutta väliäkös sille. Minä olen tietyllä tavalla jälkeenjäänyt, en osaa vanheta arvokkaasti vaan kaikkinainen pönöttäminen on kauhistus. Syvällisyys on hyvä pieninä annoksina mutta että koko kirja kerralla...elimistö ei ota vastaan.

Entäpä tämä verovaroilla ylläpidetty televisio.
(iso huokaus)
Vähitellen olen tajunnut sen kauheuden: televisio ei ole tarkoitettu meikäläiselle,. Siis yli viiskymppinen, vähän koulutettu susirajan pohjoispuolella asuva ihminen saa katsoa (jos haluaa) ala-astelaisille tarkoitettuja köntsähuumorilla ryyditettyjä huuto-ohjelmia tai erinäisiä laulukisoja. Puistatuksen nostattavat kokkiohjelmat, niissä rätätään ruoalla ja mahdollisimman nopeasti yritetään saada jotain aikaseksi. Ruuanlaitto pitäisi olla soveltamista, keskittymistä, luovaa hulluutta ja hauduttaen kypsennettyä. Painonpudotusohjelmat masentavat, parisuhdeohjelmat raivostuttavat ja luonto-ohjelmissakin syödään toinen toistaan. Matkaoppaat, poliisit, tullit ja rinnetyöläiset...ketä oikeasti kiinnostaa? Leijonien luola tai huutokaupat, voi ei.
Matkaohjelmat vielä menettelee mutta Anthony Bourdainkin vetää viinaa ja mössöttää roskaruokia. (Oi että olin surullinen siitä Suomen vierailusta. Viinaa ja kaljaa...voi hyvä isä sentään). Jotkut sisustusohjelmat ovat joskus ihan katsottavia vaikka toisinaan nekin ampuu yli niin että roikaa.

Ehkä joku tykkää katsoa kotimaisia kansanmiehiä tai muita lyhytelokuvia mutta se joku en ole minä. Uusi päivä, jota kuviteltiin Kotikadun mantteliperijäksi, on avuton yritelmä, samaa sarjaa kuin Salatut elämät. Varmasti niillä on katsojansa mutta ei tässä olkkarissa.
 Kauniita ja tuoksuja en ole koskaan osannut katsoa. sen sijaan brittisarjat ovat yleensä olleet hyviä, harmi vain kun niitä hankitaan niin vähän.

Onhan Suomen teeveessä tullut toki hyvääkin. Kotikatu oli mun juttu, samoin kuin Metsolat, Taivaan tulet, Pirunpelto ja jopa ne maalaiskomediat. Harmitonta ja hyvin näyteltyä, ihastuttavaa seurattavaa joissa ei tarvinnut pelätä tai hävetä esiintyjien puolesta. Viihdeohjelmista muistuu mieleen Soitinmenot, taidolla ja tietämyksellä tehty ohjelma, jossa ei tarvinnut kenenkään olla köntsät housuissa tai kaapia pyllyään kun hauskaa riitti muutenkin. Bumbtsi bums...Parempi myöhään...Ilkamat...Ällitälli...onhan niitä ollut. Ja kaikki ne on lopetettu vaikka kansa olisi tykännyt.

Tämä mökötys ja purkautuminen alkoi juuri tuosta: kaikki hauska on suljettu meikäläisen saavuttamattomiin. Kun olet yksin lauantai-illan niin yritä vain viihtyä televisiosi kanssa, tarjontaa on ja jos ei kelpaa niin oma on vikasi. No, minä yritän, seuraavaksi alkaa Putous. Ei, en halua, en siitäkään huolimatta, että asialla on hyvät näyttelijät panemassa itseään likoon. En pidä itseäni tiukkanutturana mutta suoraan sanoen inhottaa nuo "hahmot". Siinä on niin paljon ilkeyttä mukana, hauskuutta minä kaipaan, en halua katsoa muiden pilkkaamista. Ei toki kaikki ja onneksi se kaikkein kamalin "tyyppi" putosi, se oli suorastaan ällöttävä.

Mutta

on ihanaa elää omassa rauhassaan. Ei kaiken aikaa, ei ei, mutta joskus. Tänään kyllä kaipaisin kaveria, jolle voisin rutista ja ruotia vaikka juuri tuota putousta. Aippa on kuitenkin nyt kotonaan enkä hänestä muutenkaan saisi telkkarin katsomiskaveria.

Mutta onhan tämä blogi ja onhan tämä Mamma Myy, joka sanoo kaiken, mitä ajattelen. Rohkeammin ja  pilke silmäkulmassa, paremmin kuin Aila itse ikinä.