VALON JA LÄMMÖN AIKAA

Pitkä ja kylmä talviaika alkaa jäädä taakse. Olen kantanut talvivaatteet varaston uumeniin ja haalinut keveämmät vermeet esille. Taas on uuden kevään ja kesän aika, elän nyt Heinola-aikaa.

Uusi koti on osottautunut mukavaksi paikaksi. Vielä on paljon laittamista, telkkarihylly ainakin ja kylppärin seinät pitää naamioida vähän viihtyisämmäksi. Parvekkeen lasitkin pitää pestä kunhan saan jonkun näyttämään, miten se tapahtuu. Mutta enimmäkseen olen nauttinut kiireettömyydestä ja vapaudesta tulla ja mennä mieleni mukaan...tai olla menemättä jos ei hotsita.

Talven ja kevään mukava harrastus on ollut virsitiistait jolloin kokoonnumme kirkkoon laulamaan virsikirjaa kannesta kanteen. Läheskään joka kerta en ole ollut mukana mutta sinne ehdittyäni olen nauttinut laulamisesta. Virrestä saa voimaa, ovathan ne kuin rukouksia. Huomenna olisi kevätkauden viimeinen tilaisuus mutta olen täällä Tenninmäellä joten laulan täällä ittekseni.

Eläkeliiton kanssa kävin katsastamassa Niskavuoren naiset Lahdessa. Oli musiikkiversio ja kumma kyllä, juonikaan ei tuntunut niin puhkikuluneelta kun musiikki oli mukana. Tapahtumat oli sovitettu 50-luvun alkuun joten paatoskin oli poissa, ainakin enimmän aikaa. Esitys oli raikas vaikka Ilona oli kyllä yhtä ärsyttävä omahyväisyydessään, kuten aina. Eniten olen aina tykännyt Loviisasta vaikka hänessä on kovuutta mutta myös inhimillisyyttä. Elämänsä koulima. Martta on ehkä eniten minä enkä ole siitä ollenkaan ylpeä. Väittäisin, että toimisin hänen tavoin jos olisin siinä tilanteessa.

Liiton juttuja on myös torstaikävelyt jolloin kuljetaan Heinolan kävelyteitä yhdessä. Ei meitä monta ollut, Kake vaimoineen, yksi Pentti ja eräs rouva jonka nimeä en muista. Me Anjan kanssa kävelimme hissukseen toisten tehdessä vähän reippaamman lenkin. Minulla oli kamera mukana ja näpsin kukkakuvia. Varhainen kevät on minulle IHME, edelleen.

Mutta enimmän ajan olen täällä Tennin mäellä. Aippa kaatoi jo viime kesänä koivuja tien varrelta jotta valoa riittäisi puutarhaan enemmän. Yksi koivu oli vaikea kaadettava koska sähkölinjat kulkivat sen oksien läpi. Sähköfirmasta tuli ammattiapua ja niinpä viikko sitten tämä koivujättiläinen kellahti tarkasti katsotulle paikalle, ei marjapensaiden tai sähkölinjojen päälle, ei edes tielle. Siinä on isännän aika vierähtänyt ja nyt puu on siistinä pinona liiterissä.  Olen toki autellut kantamalla oksia rytökasaan ja teinpä pari vastaakin. Mutta isäntä on paloitellut puun niin järjestelmällisesti että siinä näkyy ammattimiehen kädenjälki. Näyttää, että mies jopa nauttii työstään eikä se tietenkään ihme ole. Ajatellaan nyt: kaunis, aurinkoinen, hieman tuulinen sää, ei itkoita isommin. Valkea, hyväntuoksuinen puu joka nöyrästi muokkautuu haloiksi ja tuohi irtoaa kauniille siivuille toimien talvella kelpo sytykkeenä. Onhan siinä oksan paikkoja jotka vähän teettävät ylimääräisiä pölkyn pyörityksiä mutta halkomakone on kyllä "hintansa haukkunut" eli kirveshommina halonteko olisi ollut paljon hitaampaa ja hikisempää. Ja ajatus lämpimästä pirtistä pahana pakkaspäivänä siivittää varmaan työhaluja sillä koivuhan on tunnetusti paras lämmön antaja ja Suomen talvi on pitkä ja pakkasia piisaa täällä "etelässäkin"

Minulle itselle tämä kevät on ollut rauhan ja seestymisen aikaa. Turhat hätäilyt ja huolehtimiset yritän jättää pois ajatuksista ja koetan keskittyä vain hyviin hetkiin. Niitäkin riittää: kauniit päivät, leikattu polvi kestää melko mukavasti ja leikkaamattomallakin pystyy kävelemään vaikka metsäretkiä. Vatsa nyt on mitä se on ollut jo vuosikausia, siihenkin auttaa vain rauhottuminen. Ei stessiä, ei huolia, ei pahaa mieltä...ja kunnon ruokavalio. Siis ei kahvia (kuka silloin herää, en minä ainakaan) ei ruisleipää (en ala) ei alkkohoolia (no ilmankin voin kyllä olla tai jos nyt sitten vain vähän), ei tuoreita kasviksia (ja kun mie kylvin salaattiakin) eikä sipulia (eikö edes valko-?)

ja miehän selviän kyllä!