Sumujen Kaupunki

Täällä kaupungin yllä leijuu usein paksu sumupilvi. Aamuisin kurkistan ensimmäiseksi ikkunasta, ja usein näen vain lähimmät talot. Muu maisema on kietoutunut vaaleaan sumuverhoon, jonka läpi valot himertävät ihanasti. Arvelen, että Kemijoki on vielä sen verran sulana, että sumut johtuvat siitä. Oli miten oli, rakastan näitä kauniita sumuaamuja vaikka arvaankin autoilijoiden manaavan ne alimpaan rakoseen. Minulla, autottomalla, kortittomalla tytöllä ei ole sellaisia huolia, kunhan katselen maisemaa sellaisena kun sen Luoja kulloinkin malttaa meille antaa.

Olen syksyn lapsi, enkä kammoa hämärää enkä pimeyttä. Voisi jopa sanoa, että nautin aikaisista hämäräilloista, pimeydessäkin on jotain suojelevaa. Joskus, lapsena, olen pelännyt pimeää sillä hyvän mielikuvituksen omaavana osasin kuvitella pimeän joukkoon milloin mitäkin kummajaisia. Kotikyläni mummeroilla kun oli tapana kertoa karmeita ”tositarinoita” milloin metsään haudatuista, itkevistä lapsista, milloin päättömästä, hevosiaan etsivästä sotilaasta, joten ei liene ihme, että osasin niitä myös kuvitella.

Aikuisena pimeä sen sijaan on ollut ystävä. Mikä onkaan mukavampaa kuin kävely illan tummuessa, seurata luonnon eri sävyjä ja huomata kuinka pimeässäkin näkee. Ja ennekaikkea kuulee.

Talvi taas ei ole ollenkaan ominta aikaani. En pidä kylmästä. Pakkasilma käy henkeen, vaatii kaulaliinaa suun eteen ja silti tuntee tukehtuvansa. No, nyt olen saanut astmalääkkeet, saa nähdä, auttaako ne pakkasella.

Talvella myös palelee. Ja sitten tulee kuuma. Aivan hiki.

En tiedä, milloin opin pukeutumaan oikein. Selkä ja pää valuvat vettä samaan aikaan kun varpaat ovat jääkalikat ja reisiä pistelee. Sama se, onko jalassa huopikkaan alla villasukkaa ja kahdet kalsarit samaan aikaan kun yläkropassa on vain t-paita takin alla. Hikeä pukkaa! Eräs luontaishoitaja sanoi kerran minun olevan tyyppiä ”kuuma pää, kylmät jalat”, ja sen kyllä pystyn allekirjoittamaan.

Missään nimessä minua ei sureta ilmaston lauhtuminen, ei ainakaan henkilökohtaisesti, makaroninreiästä katsottuna. Globaalinen omatuntoni sentään vähän suree mutta en silti osaa luonnon takia yöuniani menettää. Luonto kyllä pärjää muuttamalla muotoaan. Ihminen tässä heikoilla on mutta sitäkään en jaksa turhaan surra. Eteenpäin lumessa kuuluisan mummon tapaan.

Mutta kevään jälkeen saapuvaa kesää ei voita mikään.

Odottelen kyllä ensi kesää siksikin, että Rovaniemi on minulle nimenomaan kesäkaupunki vaikka monet mieltävätkin tämän talviseksi paikaksi ja käyvätkin täällä vain talvella. No, joulupukkihan täällä asuu ja lumi on turisteille sitä eksotiikkaa ja Ounasvaara kisoineen on käsite. Silti rakastan jo nyt noita joenrantapolkuja ja arvaan ne kesällä olevan vielä lumoavampia.

Vesi on minulle tärkeä elementti. Lapsuuteni vietin ison Inarin rannalla. Vesi oli meille tie, jota kuljettiin, vedestä saatiin elanto, se oli olennainen osa elämää. Myöhemmin olen asunut monessa eri maisemassa ja parhaiten olen viihtynyt siellä, missä näkyy vesi ja vaaroja.
Sodankylän koti oli kyllä joen varrella mutta ranta oli risukkoinen, pajupehkojen valtaama, maisema muutenkin jänkäpitoinen. Viihdyin siellä koht. hyvin, mutta nyt, kun ikkunasta näkyy Ounasvaara, Pöyliövaara ja ties mitä rinteitä, tuntuu hyvältä hengittää. Joki ei näy, taloja on edessä, mutta sen uoman aistii maisemasta avarana tilana, sillä Kemijoki on leveä.
Leveimmillään se on Muurolan kylän kohdalla, jotain 3 km. Se johtuu tietysti voimalaitoksista ja patoaltaista, mutta tosi hyvin yhtiö on jokensa maisemoinut sillä se on oikeasti kaunis ja rannat hoidettu. Kaipa hoitovelvoite liittyy voimalaitoslupiin.

Nyt on pilvinen päivä, ei sada mutta koivut keinuttavat lintuparvea tuossa ikkunan alla. Päivän ulkoilut on vielä tekemättä. Päivänvalo on käymässä vähiin eli kaamos alkaa vallata päivästä suurimman osan. Kirkkaalla ilmalla näkee vielä ilman valoa sisällä, mutta tänään pitäisi olla kattolampussa valot jos tekisin jotain muuta kuin rääkkään koneelta jonkinmoista tekstiä.

Kuukauden päästä päivät ovat pimeimmillään. Siihen olen tottunut, kaamosmasennusta ei varsinaisesti ole koskaan ollut. Kyllä ne on muut jutut, jotka masentaa. Mutta ihminen kaipaa kyllä unta paljon enemmän pimeään aikaan kuin kesällä. Ainakin inarinsaamelainen on kesäisin perinteisesti kalastanut aamuyöllä. Silloin ei ole sääskiä, tuuli on kohtalaisen tyyntä ja ilmakin viileämpi. Sitten päivällä on urvahdettu jossain rankisessa muutama tunti että jaksaa yöllä taas kalastaa.
Äitini kävi usein aamuöisin hillassa. Lapset nukkuivat kotona ja joku isommista katsoi vähän perään jos joku sattui heräämään. Oli hauskaa herätä, kun sai aamupalaksi tuoreita marjoja puuron tai viilin päällä.
Hillat olivat arvotavaraa, jotka myytiin usein Norjaan, ja niitä kyllä kerättiin koko perhekunnan voimin.
Vieläkin pitää päästä jängän reunalle ämpärin kanssa vaikken enää paljoa pysty poimimaankaan. Mutta se jängän tuoksu on sellainen, että jos sen voisi vangita pulloon, sillä voisi tienata omaisuuksia.