Pieni inventaario

Vuosi sitten, tähän aikaan, elin ihmeellistä aikaa. Kaikki vanha oli jäämässä taakse, tulevaisuus sekä ihastutti, jännitti sekä hieman myös arvelutti. Uusi, tärkeä ihmissuhde oli sekoittanut elämäni pakan kerta heitolla. Ehkä sekavammaksi kuin koskaan ennen.
Toki muutokseen liittyi myös pelkoa: teenkö isonkin munauksen, hyppäänkö suosta saveen vai miten tässä käykään.

Kaikesta tuosta olen raportoinut tänne blogiini.

Nyt on kulunut vajaa vuosi muutostani.
Nyt tekisin aivan saman askeleen kuin silloin, eli hyvin tässä kävi. On oma rauha, oma koti, oma vapaus. Rahaa on käytössäni kyllä vähemmän kuin ennen, mutta raha ei koskaan ollut se merkittävin asia elämässäni. Sen puute rajoittaa, myönnän. Eläke kun ei nouse samassa suhteessa kuin kaikki muut hinnat, joten olen luopunut haaveesta toteuttaa vihdoinkin kulttuurin nälkäni tarpeet. Kai on tyydyttävä loppuelämänsäkin televisioon ja muihin teknisiin vempaimiin, kun haluaa kuulla tai nähdä jotain kaunista. Sama asiahan se ei ole, mutta kun on vähään tottunut, tyytyy kyllä muruihinkin.

Sosiaalista elämänaluettani en ole ruokkinut aivan riittävästi. En vain halua enkä jaksa sitoutua mihinkään, joka toistuu säännöllisesti. Kirkkokuoroon koetin liittyä, mutta kun heti tuli 3:n harjoituskerran poissaolo ja kun mietin esiintymiskalenteria, tajusin tuonkin harrastuksen sitovuuden. Minä haluan olla VAPAA! Vapaa lähtemään Jonin luo, vapaa menemään silloin ja tulemaan tällöin tai vaikka vapaus antaa laiskansuonelle vallan tarvittaessa.

Ja kyllä tuota vapautta riittääkin. Enemmän kuin tarvitsisin, mutta ei se haittaa. Olen sen verran kauan elänyt muiden elämää, etten kaipaa aikatauluja enkä rutiineita.

Tämä uusi ihmissuhde sitten. Ensi innostuksen ja muutamien sopuisten yhteenottojen jälkeen elämämme on lupsahtanut hyvään malliin. Ei tämä mitään helppoa ruusuilla tanssimista ole, päin vastoin. Tässä parisuhteessa ei tanssita ollenkaan. Enemmän tämä tuntuu sellaiselta järkiliitolta, jossa kumpikin elää omaa elämäänsä. Tässä olen hieman häviöllä, Hänellä kun on kotikenttäetu ja valmiit rutiinit kun minun taas pitää kaiken opetella kantapään kautta.
Mutta sepä ei isommin haittaa, oma valintahan tämä on, eikä minua kukaan pidättele. Jos joskus saan kaikesta tarpeekseni, voin varmaankin pakata kampsuni sen kummempaa perääni parkua kuulematta. Mutta miksipä pakkaisin, minulla on ihana koti ja ihana vuokranantaja. Ajatella, ennen joulua hän ilmaantui ovelleni komean kukka-asetelman kera. Eikös yleensä se ole päinvastoin?

Hartolan Tähtitie on rauhaa rakastavan ihmisen onnen täyttymys, täällä ei tapahdu mitään. Siitä syystä Heinola olisi ollut parempi valinta, mutta tämä asunto ei ole siellä! Aina silloin tällöin katselen itseltäni salaa Heinolan vuokra-asuntomarkkinoita, mutta pitää olla tosi edullinen ja tosi hienolla paikalla, jotta tästä lähtisin.

Ero on ihmeellinen asia. Olimme vuosikaudet Eksän kanssa juurikaan puhumatta. Toki tavallisia asioita kuten mitä syötäisiin ja mihin rahat taas ovat huvenneet, mutta keskusteluiksi niitä ei voi sanoa. No, nykyään me pystymme puhumaan puhelimessa kuin ihmiset ikään. Voisi jopa sanoa, ettei meillä ole ollut näin hyvät välit vuosikausiin, mitä nyt on. Mitä enemmän kilometrejä välissä, sen parempi.

Enpä silti haikaile entistä elämää, en ainakaan Pyssykylää, jota ajatellessa alkaa aina ahdistaa. Ilmeisesti siellä on vielä paljon selvittämättömiä asioita, koska lähes joka yö seikkailen unissani siellä tai yleensä pohjoisessa. Ja ne unet ovat voimallisia, ne jäävät vaivaamaan koko päiväksi mieltä, vaikken yksityiskohtia pystykään kaikista muistamaan. Uniterapia voisi ehkä auttaa.

Vuodet kiitävät vauhdilla, taas vilahti ohi yksi vuosi, taisi olla 2010. Ei niiden perässä pysy. En muista, tapahtuiko joku asia 10 vai 20 vuotta sitten vai onko siitä jo enemmänkin aikaa. Eksä pyöräytti vanhoista videoista DVD-versioita, ja liikutuksen kyyneleitä pyyhkien olen elänyt uudelleen kuopuksen vauva-ajan, seurannut sukulaislapsien kasvua ja aikuistumista ja miettinyt, kuinka vasta tämäkin tapahtui.
Nyt nämä nuoret ovat aikuisia, osa itsekin vanhempia...ja minäkin yli kuuskymppinen, eli iässä, josta aletaan laskeutua vanhuuteen... ainakin jos uskomme kaikkia lehtijuttuja ja muita. Kuitenkin sisälläni asuu se sama epävarma nainen, joka vietti hurjaa nuoruuttaan Ämmänsaaressa tai tuskaili myöhemmin nuoruutensa väärien valintojen kanssa. En tunne kuitenkaan itseäni ollenkaan vanhaksi, vaikka polvikipu muistuttaa olemassaolostaan enkä pääse liikakiloistani eroon.

Nyt on aikaa kerrata mielessään tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Paljon olisi saanut jäädä tekemättä, paljon enemmän olisi pitänyt tehdä
60 vuotta tuntuu hurjan lyhyeltä ajalta, eipä sitä olisi nuorempana uskonut. Kaikki kun tapahtui aivan vastikään...
-60-luvun musiikkia ei vielä mikään ole voittanut: edelleenkin rautalankamusiikki saa polvet notkumaan. En vierastaisi minihameita muuten mutta kun ne ei mahdu enää päälle. Harmaat juurikasvut saa minut hermostumaan enkä kaihda hiusvärejä. Vasta sitten, kun tukkani on kokonaan kauniin harmaa, jätän värit, mutta hiirenharmaaksi en aio suostua. Sitäpaitsi, vaalea tukka ei sovi minulle, kuparia ja mahonkia siinä olla pitää!!!

Silti tilanne on mikä on, pitää vain sopeutua ja toivoa, että muutkin sopeutuvat.
Sillä ikää tulee itse kullekin. Parin viikon kuluttua juhlimme siskon tytön puolisatasia ja minä muistan ihan hyvin, kun hän oli pieni. Hänen tyttärensä on jo maisterisnainen. Itsellänikin on lapsenlapsi, siis pitäisikö minun tuntea itseni mummoksi tai isotädiksi?

Ei. Ei todellakaan.
Olen itsellinen ja vietän vilpittömän itsekkäästi vapauttani. Ikäni olen elänyt velvollisuuksissa. Naimisiin menin koulunpenkiltä, lapsi heti helmoissa, kasvava perhe huollettavana, menevä mies passattavana, ansiotyöhön sitoutuneena, koirakin siinä vielä. Olen potenut koko aikuisen iän sydämen rytmihäiriöitä ja huonoa omaatuntoa, kun en ole jaksanut olla kaiken kestävä vaimo ja äiti. Ehkä perhe tarvitsisi minua vieläkin (minä ainakin kaipaan heitä) mutta on tullut aika jokaisen seisoa omilla jaloillaan. Se on meille kaikille hyväksi.

Vuosi 2011 tulee varmaan taas hujahtamaan vauhdilla kaikki 365 päivää. Toivottavasti pysyn kyydissä mukana---- huivista kiinni---- täältä tullaan!