Vuoden 2011:n eka

Eipä ole juuri ehtinyt blogeilemaan. Ei tässä mitään kiirettä ole pitänyt, mutta lähinnä saamattomuutta se vain on. Ja kun olen ollut Tenninmäellä, en siellä ole viitsinyt alkaa värkkäämään. No, nyt, kun sain läppärin, voi siellä tietysti toimittaa myös näitä hommia. Jos vain viitsin ja ehdin.

Itsenäisyyspäivänä mummia ilahutti Jonnepoika äiteineen. Ai, että oli mukavaa herätä reippaasti aamuun. Oli ihan kivaa katsella lastenohjelmia lämpöinen pikkumies kainalossa. Se on tunne, josta ei hevillä luopuisi. Touhua riitti koko päiväksi, tämä herra on puuhakasta laatua.

Olimme ostaneet rattikelkan Tokmannin tarjouksesta. Hyvä kelkka, mikäettei. Sen kokoaminen vain vei isolta ja pieneltä mieheltä melkoisen tovin ja kummankin hermot. Ne kokoamisohjeet kummallisine piirroksineen ovat joskus kiusa pahimmasta päästä. Mutta hienosti kelkka saatiin yhteisvoimin kasaan ja lumihommat voitiin aloittaa.

Kelkka on tarkoitettu hieman isommille pojille, 6-vuodesta ylöspäin ja siinä on vetokelanaru erittäin merkillisessä paikassa, etujalaksen toisella sivulla. Siitä johtuen jalas kääntyy sivuttain ja on raskas kuljettaa. Sidoin narun etutankoon, joka oli hieman parempi vaihtoehto, mutta pehmeässä lumessa ei sittenkään tullut hyviä liukuja.
Miehän meinasin uupua, kun lähdimme Jonin kanssa käpymetsään lumista metsätietä pitkin. Palasimme sovinnolla pian takasin, mummu hiestä höyryten. Pojalla sen sijaan lienee ollut hauskaa, kun mummiheppa välillä hirnahteli ja välillä komensi kyytiläistä jalkojensa päälle.
Joni jätti kelkan tänne odottamaan seuraavaa kertaa. Ensi talvena se onkin paremmin sopiva vähän isommalle pojalle.

Mutta olihan pihalla muutakin puuhaa. Lintujen ruokintaa ja lumitöitä. Lunta on tullut taivaan täydeltä peittäen myös pihan hienon saabin. Poika putsasi sen ja oli itsekin kohta kuin lumiukko. Pihahommien jälkeen lämmin kaakao sai kyytiä voileipien kera ja poika kuori mandariineja kummenittäin, meillekin. (hän osaa)

Meidän, Jonin ja minun, yhteinen lemppariharrastus on leipominen. Teimme yhdessä ison piparitaikinan, josta riitti pojalle kotiinkin viemistä. Itsenäisyyspäivän kunniaksi teimme Suomi-pipareita. Sepä oli pojalle mieleen, sillä kun äiti yritti rajoittaa makean syöntiä luvaten vain pari piparia, valitsi poika tietysti suuren Suomen.

Alkutalven illat ovat pimeitä ja pitkiä. Tekemisen puute vaivasi, mutta onneksi löytyi askarteluvälineitä, sakset, liimaa, värikyniä ja kartonkia. Joni suunnitteli ja toteutti mukaellun Suomen lipun. Sinistä ja valkoista. Risti ei tarvitse olla ristin mallinen silloin, kun todellinen taitaja on asialla.
Lisäksi hän teki hienon kollaasin kuivatuista syksyn lehdistä ja kimalleliimoista...ihanan revontulityön. Toisessa oli mummikin vähän mukana, siitä tuli talvinen yö, revontulet loistivat siinäkin. (Niitä oli niin mukavaa tehdä...)

Itsenäisyyspäivästä jouluun ei ole matka eikä mikään, se kiitää...

Me vietimme rauhallisen joulun, hössötykset unohtaen. Päätimme, että ruokapöytään ei hankita mitään vain tavan vuoksi. Aimo väitti, ettei pidä kinkusta (ei kyllä kalkkunastakaan) mutta minulle jouluun kuuluu kunnollinen harmaasuolattu kinkku, vaikka palanenkin. Oma kauppias lupasi leikata kinkusta kolmen kilon palan, jonka paistoin oikeaoppisesti leivinuunissa. Ja se maistui isännälle. Hän lienee saanut aina punaista nitriittikinkkua, hän ei nimittäin muistanut koskaan syöneensä aidon lihan väristä, pehmeää possun pehvaa.
Kastikkeesta tuli myös pehmeää, herkullista ja sen salaisuuden kerron teillekin.
Aloin nimittäin suurustamaan lientä kastikesuurusteella, mutta kun pirtti oli hämärä ja näköni on huono, ripsuttelin liemeen korppujauhoja (ei voi mitään, saman väriset ja saman kokoiset rasiat). No, huomasin erheeni, mutta kun maistoin, soossi olikin ihanaa. lisäsin hieman kermaa ja lusikallisen omenasosetta ja vot!
Kinkun lisäkkeenä oli porkkanalootaa (ohrasuurimoihin tehtyä) lanttulaatikkoa ja punajuuri-aurajuustolaatikkoa. Se oli minulle ehkä hieman auraista, mutta ei silti hassumpaa, joskaan en ensi jouluksi sitä laita.

Edellisenä iltana keitin jo sekahedelmäsopan (lohkokeiton, sanoi Aimo) ja illalla laitoimme rikottuja ohrasuurimoita, vettä ja laktoositonta kermaa uunivuokaan ja vuoan uuniin. Voitte kuvitella itse mielessänne, millaiset tuoksut olivat aamulla herättämässä ja miltä ihanan pehmeiksi hautuneet ohraryynit maistuivat kanelisen sopan kanssa. Nam!

Aimo haki joulukuusen, ihan oikean, pienen ja sievän. Ensimäisen kuuteentoista vuoteen, hän sanoi. Kylläpä se tuoksui ihanalta. Puhtaassa metsässä, lehtipuiden keskellä kasvanut. Siinä oli kuusta ja koivua, kesää ja kukkasia. Sen tuoksun jos joku voisi säilöä pulloon...menekki olisi taattu.
Koristeita ei paljon ollut: pikkuinen tähti latvassa, kiiltokuvaenkeli, pari kultanauhaa, pieniä kultapalloja ja karkkeja. Karkit halusin laittaa yhden onnellisen joulun muistoksi, vajaa 40 vuotta sitten. Nyt ne saivat olla kuusessa rauhassa, kukaan ei kävellyt puun alla, kädet uusien housujen taskussa, tiirailemassa puuhun ripustettuja namusia.
Ne ajat ovat ohi, mutta muistoja ei voi kukaan ottaa pois.

Pukki oli käynyt meidän saunoessamme (vastakin tuoksui ihanalta, jätti tuoksunsa ihoon) ja oli jättänyt ovisuuhun pehmeät, lämpimät töppöset. Ne lämmittävät suloisesti varpaita, mutta myös mieltä. Kiitoksia pukille, joka ei malttanut jäädä odottamaan kylpijöitä.
Joululahjan sain myös etukäteen, sillä hermoratahierojaopiskelija kävi antamassa parin tunnin hoidon, joka rentoutti, rauhoitti. Siihen pitäisi kyllä satsata joskus toistekin, se teki hyvää...

Uudenvuoden otin vastaan yksin, kotonani Tähtitiellä. En bongaillut raketteja, en valanut tinoja, en nauttinut booleja enkä glögejä, olin vain telkkaria katsellen ja kirjoja lukien. Paketillisen nakkeja söin ja jäätelöä...siinä oli hiilaridieettiläiselle riittävästi syntiä. Ja nyt on tarkoitus siirtyä taas karppaajien maailmaan.

Tosin täyskarppaus ei ole mun heiniä, vatsa meni kivikovaksi, sananmukaisesti, ja kipeäksi. Suolen toiminta kyllä pelasi kuitujen ansiosta hyvinkin kiitettävästi, mutta epäilen, josko maksa suuttui ruokavalion muutoksesta. Otimme ruokavalioon aamupuuron ja palan leipää iltapalaksi. Veden juontia lisäsin hankkimalla ison kannun joka täytenä nököttää pöydän kulmalla lasi vieressään ja muistuttaa puhtaan veden tärkeydestä. Yritän myös tyhjentää sen päivän aikana.
Hedelmiä (ei banaania eikä rypäleitä) syön kyllä, samoin kuin porkkanoita, jotka luokitellaan nopeiksi hiilareiksi. Vokkivihannespakasteet ovat olleet pelastus, sillä isoihin ruuanlaittopuuhiin ei ole enää minkään valtakunnan mielenkiitoa. Kun on 40 vuotta työkseen kokannut, on saanut siitä askareesta kyllikseen. Tietysti joskus innostuu ja ihan mielellään puuhailee, mutta muuten...

Vuoden inventaario...se on jo toinen kertomus.