Evakkoelämää

Tulihan se talvi lumineen ja pakkasineen. Niinkuin aina ja hyvä näin. Mitäpä olisi talvi ilman villahousuja, palelevia varpaita ja punaisia poskia. Ja lumitöitä. Tosin nyt olen säästynyt lumihommilta. Sen ainoan kerran, kun olin lähdössä vähän kolaamaan tai edes portaita lakaisemaan, esti Herra Milo mokoman hankkeen. Se ei päästänyt minua ulos. Kaipa se ajatteli, että sen olisi pitänyt päästä mukaan, mutta siihen en voinut suostua. Kepin kanssa ja huonolla tasapainolla varustettuna en olisi mokomalle pärjännyt, jos se olisi tosissaan kiskaissut, sen tiedän. Hampaitaan näytteli ovella, siitä ei ollut menemistä, huh.

En todellakaan ymmärrä, mikä meillä meni pieleen. Olen tullut kohtuullisen hyvin koirien kanssa toimeen ja kuvittelen tietäväni niiden kehon kielen ja osaavani toimia kohtuullisen oikein. Tosin tämä koira on aina ollut hieman erilainen kuin koirat tavallisesti. Se ilmeisimmin kokee itsensä laumanjohtajaksi silloin, kun omistajat ovat poissa, mutta oudointa on se, että se esittelee minulle hampaitaan myös silloin, kun he ovat kotona.
Siitä on mieleeni syntynyt pelko, ja koira kyllä tietää sen ja käyttää tietoa hyväkseen. En voi pelolle mitään, muistan joka kerran kivun, jonka sen hampaat saivat ranteeseeni, muistan sen silmien ilmeen ja pelko purkautuu selkäytimestä hikenä pelon hajuksi.

Olen siitä surullinen. Suunnitelmat hyvästä Sipoontalvesta, jolloin ulkoilisin koirien kanssa auttaen täten pitkiä työpäiviä tekeviä läheisiäni ja samalla oma kuntonikin nousisi liikunnan myötä, menivät mönkään kolisten. Ensin polvi kipeytyi ja sen se teki tosi nopeasti. Vielä elokuussa poimin Tennin metsissä vadelmia ja marraskuussa tarvitsin jo keppiä kävelyn tueksi. Koirien pissatuslenkit jäivät lyhyiksi kunnes uroskoira sai minusta tarpeekseen. (HUOH)

No, pakko on opettanut sopeutumaan asiaan jos toiseenkin. Hyvät suunnitelmat pitää osata haudata ja katsoa eteenpäin. Helppoa se ei missään nimessä ole vaikka reipasta yritän esittääkin. Mutta itku ei auta markkinolla vaikka kyllä se joskus mieltä puhdistaakin. Ja onneksi minulla on hyvät sukulaiset. Ennenkaikkea Sisko.

Mitähän elämäni olisi ilman isoa sisartani, parasta mahdollista siskoa, mitä voi kuvitella.
Jo aivan pienestä pitäen olen tuntenut sisareni rakkauden ja huolenpidon. Hän on huolehtinut vaatehtimisestani, hän on toiminut varaäitinä, auttanut aina kun olen apua tarvinnut ja vain Luoja tietää, kuinka paljon sitä on tarvittu. Olen kääntynyt hänen puoleensa liiankin usein enkä voi koskaan korvata hänelle apuaan, jonka olen ottanut itsestään selvänä vastaan. Olenko edes älynnyt kiittää häntä? En ainakaan riittävästi, koska ei sellaista kiitoksen määrää olekaan, joka korvaa saamani näkyvän ja näkymättömän tuen. Tämä on asia, joka aikanaan korvataan Hänelle Taivaassa, lasketaan Hänelle eduksi Pyhän Pietarin edessä, siitä olen varma. Amen.

Taas Hän avasi minulle ovensa. Antoi avaimen kouraan ja kehoitti asumaan kuin kotonani. Itse hän majailee pääasiassa miesystävänsä talossa, joten tässä minulla on rauha nuoleskella haavojani, miettiä elämääni ja suunnitella tulevaa. Talossa alaovi on summerilla avattavissa, siispä saan elää todella rauhassa, hissillä pääsee kolmanteen kerrokseen, jossa näkymät ovat hulppeat yli kylän ja kaikki palvelut ovat tosi lähellä. AnnaK lainasi potkurin, jolla on helppo kulkea polven isommin rasittumatta, nyt asiani ovat taas hyvin.

Enkä tunne itseäni yksinäiseksi. Sisaren pianoseinällä on kuvia hänen rakkaista ihmisistä, sitä he ovat myös minulle. Pysähdyn niitten eteen usein. Äiti on siinä, siskon lapset ja lapsenlapset monena versiona ja kauniisti aseteltuna. Kaunis asunto on täynnä tuttuja asioita, olenhan ollut lähes perheenjäsen, ainakin itse tunnen niin.

Tässä odottelen sairaalasta kirjettä, jossa tulisi leikkausaika. Tässä suunnittelen matkaa Jonimurusen synttäreille ja mahdollisesti Oulussa asti käyntiä. Aimokin aikoi piipahtaa täällä. Leppiksen kylpylässä jos kävisimme ensin uimassa ja sitten menisimme Mikkelin teatteriin katsomaan Arsenikkia ja vanhaa pitsiä...siitä sitten muutamaksi päiväksi Tenniin. Ei minua ole unohdettu...ystävätkin soittelevat ja naamakirjassa voi jaella omituisia kommentteja rakkaille ihmisille.
Hassua, moni moittii Facebookia, mutta minä pidän siitä. On mukavaa tutustua suvun nuorisoon, jotka ovat kelpuuttaneet vanhan tätsykän kaverikseen (tiedän, kilpa, kellä on eniten fb-ystäviä) ja siitä voi nähdä, mitä itse kullekin kuuluu. Eihän sinne ole mikään pakko kirjoittaa mitään, minkä ei soisi tallentuvan vaikka kuinka moneen kovalevyyn, tavallista arkea iloineen ja suruineen...ei paha.

Päivät kuluvat...