Talvipesässä

Eihän nyt mikään oikea talvi ole. Lunta on maassa lusikallinen ja pakkanen vieraili sen verran lyhyen tuokion, että sai Tennin huussiputken jäähän ja sen siliän tien katosi pakkanen ja loppui sisävessan käyttö sillä mäellä. Jäätyminen tais johtua siitä, ettei lunta ollut sen vertaa, että olisi eristänyt edes pikkuisen.

Enhän mie toki pihahuussia pelkää. Lapsena en sisävessasta tiennyt juuri mitään. Hämärä muistikuva on, että Talvituvalta kun käytiin Ivalossa, tuli mulla pissahätä aina Majalan kohdalla. Olin nimittäin päässyt ainakin kerran kokemaan sen ihmeen, että mennään pikku komeroon asialle ja vesi tuli katosta (siltä se näytti) kun vain narusta vetasee. Usein äiti komensi jokirantaan asialle joten jokakertainen riemu se ei ollut.

Oikeastaan, olin jo akkaihminen, kun sain oman sisävessan sillä aloitin avioliiton  pihamökissä jonne ei tullut eikä mennyt vettä. Vesi haettiin talon puolelta keittiön hanasta, ämpäri asusteli pikkuisen keittiömme pöydällä ja kylmimpinä aamuina sen pinnalla oli kevyt jääkerros. Joten mukavuuksiin en ole tottunut lapsuudessa mutta äkkiä niihin koukuttui sitten, kun pääsi kotiutumaan kaupunkielämään.

Mutta nyt valitsin tämän vapaaehtoisen evakon ja pysyttelen kaupunkikodissa, kerrostalokennossa. Mukavuutta toki rakastan mutta haluan antaa sijaa myös toisaalle. Aippakin tarvitsee omaa rauhaa, ehkä vielä enemmän kuin minä.

Tämä kämppä on pieni mutta tarpeellinen sopii sisään, juuri ja juuri. Mutta on sellaisia tarpeita, jota kaipaan. Olen jo alkanut katselemaan, josko lähietäisyydeltä löytyisi vähän suurempi koti, johon saisin sijoitettua pikkuisen sohvan. On vähän harmillista, jos tulee enemmän kuin 1 vieras kerrallaan, sillä huoneessani on vain nojatuoli ja keinutuoli sekä 3 keittiöjakkaraa. mukavaa seurustelunurkkausta ei saa millään kun joku joutuu nököttämään keittiössä...joka kyllä on ihan tuossa olkkarin kyljessä eikä sinne tarvitse huutaa ja joka käytännöllisesti katsoen on samaa tilaa olkkarin ja makuualkovin kanssa. Kesäisin parveke antaa tilan tuntua mutta nyt sinne ei viitsi mennä istumaan vaikka lasit pitävätkin tuulet ja lumet mukavasti loitolla.
Yökylävieraita pitää vähän sijoitella, että kaikki saisivat seljän sijan, mutta eipä nuita isommin ole käynytkään.

Olen ollut eläkeläisenä ja itsellisenä reilut 5 vuotta joten pahemmat työkiireet ovat unohtuneet. Uniin ne kyllä vielä tulevat. Usein olen herätessäni hiestä märkä jos olen yön läpeensä pessyt patoja, kuorinut porkkanoita tai tehnyt jotain muuta, mikä ei valmistu ikinä ja kiire painaa päälle.

Yksin eläminen ei myöskään enää tunnu joka hetki niin rattoisalta kuin ensi huumassa. Toki nautin sydämeni pohjasta, kun ei tarvitse olla hakemassa jotain jollekin joka on sen itse hukannut ja minun pitäisi se löytää ja mieluummin heti. Nautin hiljaisuudesta. Mun luona ei huuda radio, televisio ja levysoitin yhtäaikaa tai edes erikseen. Musiikkia kuuntelen aina joskus, istun ja nautin, sukan kudin kädessä tai sitten silmät kiinni. Taustamusiikkia en kaipaa enkä koskaan ole tykännyt jatkuvasta melusta.

Mutta joskus tunnen itseni yksinäiseksi, siitä huolimatta että olen erakkoluonne ja tämä yksinäisyys on oma valinta. Jotain kivaa telkkariohjelmaa olisi mukavaa nauraa kimpassa, joskus olisi mukavaa vain olla kylki kyljessä jonkun kanssa. Jonkun, joka hyväksyy, välittää, arvostaa, joka haluaa olla täysillä mukana. Mutta kaikkea ei voi saada. Kompromissi on hyväksyttävä ja valintoja tehtävä, jotta päivät tuntuisivat jotenkaan mielekkäiltä. Välttämättä en itsekään tiedä, mitä haluan tai mitä tarvitsen. Pakolla ei voi tunteitaan hallita, päättää että nyt minä alan tykkäämään (huom. luvallinen muoto) jostakin asiasta tai ihmisestä tai nyt en enää välitä...

Vanhemmiten kompromissit syntyvät hitaammin. Enää ei ole tarvetta miellyttää, ei ainakaan niin paljon kuin ennen. Nykyään mieli nousee kapinaan, jos huomaan, että joku aliarvioi, vähättelee tai muuten näkee tekemiseni väärässä valossa. Nyt ei ole pakko suostua mihin tahansa. Voin elää yksin ja tuntea itseni eheäksi. Ehkä haikealla tavalla, mutta kuitenkin itsekunnioitus on läsnä.

Ja koko ajan tapahtuu jotakin. Liityttyäni Heinolan Eläkeliittoon, olen saanut sieltä uusia tehtäviä, uusia tuttavuuksia ja ehkä jostain löytyy vielä ihmisiä, joista kehkeytyy ystäviä. Vanhat, rakkaat lapsuusystävät eivät ole kadonneet minnekään vaikka yhteyttä pidämmekin harvoin. Tieto siitä, että joku on, joku välittää, vaikkakin satojen kilometrien päässä, antaa voimaa elää. Hyvänä esimerkkinä EevaMaija, joka lähetti myttysen poron kuivaa lihaa ystävänpäivälahjaksi. Me kursitut sydämet ry.

Mutta vaikka lähettäisimme toisillemme vain lempeitä ajatuksia, on hyvä tietää, että joku jossain on.


Kuvat Heinolan jäänveistofestareilta