Paakarointia

Rakastan leipomista. On tosi rentouttavaa lyödä kätensä taikinaan ja vaivata siitä jotain millä lelliä itseään ja muita. Töissä ollessa sain harvoin leipoa, siellä oli siihen hommaan innokkaampia ja parempia. Kai siksikin, että yleisesti tiedettiin mieltymykseni. Eihän töihin tulla huvittelemaan!

Nuorempana, kun joskus (lue usein) oli mitta täynnä, leivoin karjalanpiirakoita. Mitä enemmän potutti, sitä isompi oli puurokattila. Siinä ei tarvinnut ajatella muuta kuin että kakkarat ovat samankokoisia, etteivät pääse kuivumaan kesken kaiken, että kakkaroista tulee ehyitä ja ohuita kuoria, ettei puuro tursuile, että rypyt ovat kutakuinkin tasaisia, siis kaikkia olennaisia piirakka-ajatuksia.
Toisaalta silloin ehti päässä pyöriä myös muita ajatuksia kuten että missä se ukko taas oikein lusuaa kun jo toinen päivä on ettei sitä näy kotona ja että kuinka rahat saisi riittämään ja muita tärkeitä ja rakentavia mietteitä.

Kun vihdoin kaikki piirakat olivat saaneet voivesikylvyn ja jäähtyivät liinan alla, oli olo raukea ja hyvä, sainpas sentään jotakin tehdyksi. Myös retkiltään kotiin hiipivä mies koki hienon kotiinpaluun, piirakat tuoksuivat ja emäntä ei pahemmin käynyt kurkkuun vaan kysyi, että otatkos piirakan kaveriksi maitoa?

Enää en niitä väsää. Miksiköhän en? Ehkä siksi, että kaupasta saa raakapakastettuja, laktoosittomia ruiskuoripiirakoita tosi halvalla ja ne ovat myös hyvän makuisia. Ei ehkä ole niin paljoa vihaakaan, että sitä pitäisi alkaa piirakkapulikalla tuhoamaan.
Kenties joskus teen niitä "vanhojen hyvien aikojen" muistoksi, mutta vielä ei ole se päivä.

Sen sijaan tein tänään pipareita ja joulutorttuja mieheni sisaren kanssa. Hänellä on selkä tosi pahassa kunnossa eikä leivinpöydän vieressä seisominen ole hänelle juurikaan mahdollista. Innokas leipuri hän kuitenkin on, maan mainio jauhopeukalo, joka tekee olemassaoleviin resepteihin omat sovellutukset. Itse hän nytkin oli tehnyt taikinat, minä vain kaaviloin ne paistettavaan kuntoon. Emäntä itse istui uunin edessä kintaat kourassa eikä yksikään pelti päässyt kärähtämään.

Päivä kului rattoisasti. Vaikka olemme tunteneet toisemme lähes 40 vuotta, ei välillemme ole päässyt syntymään kovin läheistä ystävyyttä. Muutaman vuoden vasta olemme hieman lähentyneet. Meillä on ikäeroakin kymmeniä vuosia ja mieltymykset muutenkin eri tähdistöistä, toki toimeen olemme tulleet tosi hyvin.
Tänään rupattelimme kaikenlaisia asioita, lähinnä menneistä ajoista. Hän kertoi hyvin koskettavistakin tapauksista, toki myös nauroimme menneille kommelluksille. Tunsin yhteisen sillan läsnäolon, ei enää kovin hatarankaan. Ymmärtäminen ja tietynlainen kunnioituskin valtasivat mieleni. Jos hänen elämänsä on ollutkin aineellisesti turvattua, jopa vaurasta, on elämän suuret kuviot satuttaneet häntä kovemmin kuin olen koskaan arvannutkaan, vaikka toki olen niistä ollut tietoinen.

Elämä on yhtä leipomista. Aineksia annetaan tahtomatta, tilaamatta, ja niistä on sitten itse kunkin väännettävä sellainen taikina kuin siitä kyvyillänsä ja viitseliäisyydellään saa aikaseksi. Maustaminen ja höystäminen on vapaata ja sallittua mutta usein käy niin, ettei taidot riitä tai että ainekset eivät vain suostu koontumaan sopivaksi ja leivottavaksi. Tai jotain räpsähtää liikaa eikä tuotetta syo naapurin harmaa hirvikoirakaan joka muuten kyllä kaluaa kaikki kapulat mitä vain löytää ja maasta irti saa.
Tai viimeistään paistaminen menee pieleen. On joko liian kuuma tai kylmä uuni, kakkara voi kärytä pilalle tai liian kiireen vuoksi jäädä raa'aksi ja lätsähtää lopullisesti vielä viimeisten minuuttien aikana.

Mutta joskus, arvaamattakin, voi jostakin käntystä tulla sileä, muhkea, tuoksuva ja maukas, vaikka aineet ehkä olivat hyvinkin arkipäiväiset ja omat taidot tuntuivat riittämättömiltä.
Myös sillä, kuka niitä tuotoksia sitten lopulta arvioi, on merkitystä. Omasta mielestä mikään ei tuntunut onnistuvan vaikka jollekin toiselle se kelpaa mainiosti. Toisinpäinkin käy, minun tekemä on omasta mielestäni just sopiva vaikkei se muille kelpaakaan.

Mutta yhtä kaikki, leivottava on. Tai tehtävä jotakin muuta, jonkin sortin aikaansaannoksia jokainen meistä vääntää läpi elämänsä.
Yhdessä tai erikseen.
Iloiten tai hampaat irvessä.
Tuloksiin tyytyväisenä tai kaikkea katuen.
Tai miettimättä yhtään mitään, mitäpä turhia pohtimaan, ei ainakaan suremaan.

Niitä sanotaan siinä "Isossa Kirjassa" leivisköiksi jotka meille on syntymässä annettu.

Tässä vaiheessa elämää, ei vielä liian vanhana mutta ei turhan nuorenakaan, itsekukin kaiketi pysähtyy miettimään aikaansaannoksiaan. Kovin kriittinen ei saisi itselleen olla sillä kai sitä elämänsä eli kulloistenkin tietämyksen mukaan niin hyvin kuin taisi. Kun virheitä on tullut tehdyksi, pitää osata kysyä itseltään: entä sitten? Entä sitten, jos naapurilla menee joku asia paremmin tai serkulla sitäkin paremmin ja minä kun juuri siinä asiassa tein virhearvion. Entä sitten, jos minulla on vaikeuksia lasteni kanssa kun joku toinen ei ole saanut tahtomisestaan ja kovista hoidosta huolimatta ainuttakaan pienokaista. Eikä saa syliinsä koskaan myöskään lastenlasta.

Taitaa olla aika panna taikinakulho kaappiin ja jatkaa känttytarinoita joskus toiste. Paakaroitavaa riittää, ja nälkää niin kauan kuin elämää pihisee.