KEVÄTPUUHIA

Blogittaminen on jäänyt muiden kiireitten jalkoihin. Tietsikalla käyn (jos käyn) hyvin pikaisesti, lukemassa postin, tarkastamassa sään ja tärkeimmät uutiset. Facebookissa moikkaan sukua ja ystäviä...ja sitten kone kiinni. Kultani kotona ei ole televisiota, tai no, on telkkari vaan ei digiboxia. En silti koe olevani maailman ulkopuolella. Pikemminkin elän väkevämmin kuin aikoihin.

Aamuisin kurkistan ensimäiseksi pihalle: tuleeko pihapäivä vai tehdäänkö hommia sisällä? Sitten askartelen tulet hellaan ja keittelen puuron. Näinä viileinä aamuina lieden tuli lämmittää tuvan, myöhemmin siirrymme käyttämään sähköhellan palveluksia.
Leppoisan aamupalan jälkeen saatamme pelata pienet aamu-Uunot, jossa olen vielä enempi pisteiden kerääjä mutta kai opin joskus taktikoimaankin, luulen ja toivon. Samalla mietimme päivän teemaa. Se voi olla lepopainotteinen pirttipäivä tai remontin viimeisen vaiheen aloittelua. Pihalla on kasvimaan
laittoa, pensaiden karsimista, pihan haravointia, pyykin pesua, aittojen siivousta...tai sitten käydään jossakin jotakin hakemassa tai muuten vain tervehtimässä jotakuta. Tai sitten on kirjoitustyötä, joka on kaikkein hauskinta mutta myös uuvuttavaa. Siitä sitten joskus lisää enemmän...

Olemme päättäneet, että elämämme ei ole työleiriä. Teemme voimiemme mukaan, sillä olemme huomanneet, että lähdemme helposti ylikierroksille ja väsymme ylettömästi. Aivan täysin työstä vapaaseen lepopäivään on kummallakin mahdollisuus ilman, että toinen alkaa katsella nenänvarttaan pitkin. Parhaiten se taitaa toimia siten, että tulen tänne kirkolle yksikseni ja puuhailen täällä omiani. Päivän-parin kuluttua on taas mukavaa jatkaa kodinkunnostushommia. Ami taas sulkeutuu kirjan kanssa omaan maailmaansa, se on ollut hänen tapansa rentoutua ja tuttu tapa se on minullekin.

Kevään tulo on ollut koko ajan uusien asioiden kohtaamista. Ensimäinen sinivuokko sai minut villiksi ilosta. Ihan oikeita, eläviä, pikkuruisia kukkasia kuivien lehtien keskellä...vaikka lunta oli vielä ojissa ja metsissä. Näsiä levitteli tuoksuvia kukkiaan kiven päällä ja Ami toi naapurin pihalta minulle leskenlehtijuurakon, jonka kävin hellästi istuttamassa viemäripenkalle. Sinivuokkoja nousi ryppäinä lisää ja pian oli koko tien vierus ja marjapensaiden aluset sinisiä laikkuja tulvillaan. Varovasti kiertelin pensaita puutarhaleikkurin kanssa, en halunnut tallata yhdenkään kukan päälle mutta oksatkin piti leikata.
Valkovuokko kai vierasti hieman kylmiä päiviä, mutta suojaisessa kriikunapuun juuressa avautui jo muutama nuppu. Niitä näkyy jo kaikkialla, seuraava lämmin päivä varmasti avaa myös niiden kukkaset.

Seuraavaksi keksimme, että tarvitsemme pihaan aivan oman, yhteisen puun. Luettelossa komeili päärynäpuun taimi ja Ami herkistyi muistelemaan lapsuuttaan, jolloin naapurin autiossa pihassa kasvoi iso päärynäpuu jonka hedelmiä he puolisalaa kävivät verottamassa.

Niin, päärynäpuu sen olla pitää, päätimme ja lähdimme ostoksille. Kiersimme kaupunkiin naapurikunnan kautta, jolloin näkisin lisää upeita maisemia. Ami on ihana siksikin, että hän haluaa antaa minulle uusia elämyksiä. Hän on ilmeisesti huomannut, että ihastun aina uusista kokemuksista, kai se on hänestä vähän hupsua ja ihmeellistä- tämän ikäinen nainen hihkuu kuin pikkulikat erilaisten metsälaatujen ja mutkateiden kohdalla tai hurmaantuu upeista maisemista vaikkapa Kalkkisten korkealta sillalta, kun ajoimme sitä kautta.

Kaupan pihalla valitsimme napakimman päärynäpuun taimen, Aune-lajiketta, joka menestyy hyvin suomalaisissa olosuhteissa ja on vanhaa maatiaiskantaa. Hedelmästä tulisi makea ja sadosta keskisuuri---mitä se sitten tarkoittaneekin. Hellästi sijoitimme hänet autoon ja ajoimme pahemmin röykyttämättä suorinta tietä kotiin.
Istutuspaikan olimme katsoneet valmiiksi ja näppärästi ja ammattitaidolla Ami kaivoi Aunepuulle kuopan, johon uusi pihan asukas hellästi asettui. Vettäkin annoimme ja taivaalta tuli sitä lisää, joten alku ainakin oli lupaava. Nyt, jos ilmatieteen ihmiset osuvat oikeaan, tulee lämpimiä päiviä, jolloin kasvun uskon todella pääsevän käyntiin.

Loppuviikolle on suunnitteilla monta projektia. Viimeinen rutistus remontin alalla pitäisi saada päätökseen, eli yhden huoneen lattia on määrä oikaista, koolata ja päällystää uudelleen. Sitten, vihdoin, pääsemme laittamaan tavarat paikalleen, nyt ne ovat seilanneet sänkyjen alustoja ja olleet nurkkien täytteenä.
Kunhan saan aitan/aitat pestyä, saamme sisältä tarpeettomat tavarat siirrettyä sinne. Keskiaitasta on tarkoitus tehdä museoaitta, johon kokoamme talon vanhat tavarat sievään järjestykseen. Talossa on asunut säästäviä ihmisiä jotka ovat tallettaneet tarvekalut talteen vaikkei niitä enää ole tarvittukaan. Vähintä, mitä voimme tehdä, on asetella ne kauniisti esiin ja näin kunnioittaa talon asukkaiden elämäntyötä.

Iltaisin olemme katselleet valokuvia. Amin äiti on ollut innokas kuvien tallettaja, on lukuisia albumeita ja monta laatikollista kuvia, hyvin vanhojakin. Ami on kertonut tarinoita sukulaisistaan, joten he ovat tulleet minullekin jollakin tavalla tutuiksi, samoin kuin koko talo ja lähiympäristön ihmisetkin. On paljon helpompaa sopeutua, kun tietää, keitä siellä on ollut ja mitä kaikkea siellä on tapahtunut.