Adventtiajatuksia

Kulkuset, kulkuset, kilvan helkkäilee...
Ensimäisen adventin aamu, ensimäisen kerran aivan yksin.
Illalla jo laitoin kyntteliköt ikkunoille ja aamulla napsautin ne heti päälle. Adventtikirkkoonkaan en jaksanut tai oikeastaan halunnut lähteä. Jotenkin tuntui oma rauha niin tärkeältä. Tiesin, että Roi-radiosta kuulen kotikirkon hoosiannan, aivan minua varten. (Tietysti kaikkia muitakin kuuntelijoita varten, mutta myös yksin minulle).
Kahvikupponen kädessä lauloin hoosiannan, aamutakissa, tukka pörrössä, kynttilöiden valossa, eikä kukaan paheksunut asuvalintaani eikä ääneni epäpuhtautta.

Nyt laitoin vuosikymmeniä vanhan joululevyn soimaan hiljaa taustalle ja olen jo täysin virittynyt tunnelmaan. Siunattu joulurauha.

Koko viime viikon puoliso oli täällä. Ihmeen sovussa elelimme. Silti varmistui päätös olla muuttamatta enää saman katon alle. Me olemme niin erilaisia, niin erilaisin tarpein varustettja. Rasitamme vain toisiamme. Toinen kaipaa taustalle ääniä, telkkaria tai radiota, tai sitten pitäisi olla koko ajan menossa tai tekemässä jotain. Minulla taas hiljaisuus ja rauha on yksi tärkeimmistä elementeistä nykyisessä elämässäni.
Toisaalta mieheni saa helposti hepulin kauppojen tungoksessa kun taas minusta on mitä mukavinta sekoittua ihmisten sekaan, olla yksi joukosta, olla mukana ihmisten kanssa vaikkei ostaisi yhtikäs mitään. Kuljeskelu ja katselu on halpaa huvia ja joskus tungoksessa voi törmätä vanhaan tuttuun jota ei ole tavannut aasin vuosiin niin että yllätyksellistäkin se voi parhaimmillaan olla.

Entäpä jos/kun lähdetään teatteriin tai konserttiin. Puolisoni vetää vanhan, kalastusasulta näyttävän liivin tahraisen paidan päälle ja ärsyyntyy, jos vihjaan, että voisi pistää vähän siistimpää ylle jos ei muuten niin lähimmäisten silmän iloksi. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi niin pitäisi tehdä. Minusta taas on mukava juhlistaa tilaisuutta vähän arkikuteita siistimmällä asulla ja niin lähtö on valmiiksi pilattu, jos erehdyn sanomaan vaatteiden vaihtamisesta tai parran ajamisesta.

Ja näitähän löytyy. Pieniä, toista ärsyttäviä asioita, jotka yhteensä painavat sen verran, ettei sitä jaksa jos ei ole pakko.
Huonoa omaatuntoa en suostu enää kantamaan jaksamattomuudestani. Elämäni suurimman ajan olen jaksanut kaikenlaista, joista tässä ei tämän enempää, mutta aivan suurenmoista on, ettei jaksaminen ole enää pakko.
Ymmärrän ihmisiä, jotka pitävät minua sydämettömänä, olenhan lopettanut ylämäessä tukemisen. Tosiasiassa en ole mitään lopettanut, tukea voi kauempaakin ja ehkä tehokkaamminkin.

Läheisyys on se, joka meiltä puuttuu. Ei voi olla läheinen jos toinen ei noteeraa sitä millään tavoin. Tai noteeraa välinpitämättömyydellä, jopa loukaten. Samaan varmasti olen itsekin syyllistynyt sillä kun jokin on loppunut, ei voi itseään pakottaa tuntemaan tunteita, joita ei tunne omakseen. Teeskennellä voi rajallisen ajan mutta joskus ei vain enää pysty.

Sairauteni on paljon sitä, jaksamattomuutta, pystymättömyyttä, voimattomuutta, tunteettomuutta, tunnekylmyyttä, yleistä puutumista. Oikeastaan juuri nyt tajusin, että voin puhua nimenomaan tunteitteni täydellisestä puutumisesta, turtumisesta.
Pelottavaa on tajuta, että se, mikä joskus on ollut oma kantava voimavara, on muuttunut pölkyksi, josta saa korkeintaan tikkuja, kun sitä yrittää pehmittää.

Lehdistä olen lukenut, ettei työuupumus ole mikään sairaus. Entä uupumus elämään? Ja missä vedetään uupumuksen ja masennuksen raja?
Itse olen tavannut vain hienosti tilanteeni ymmärtäviä ammattiauttajia joten kokemukseni perusteella voin sanoa, että kyllä ammattiauttajat sen rajan näkevät mutta kauhistuttaa sittenkin kertomukset tilanteista, missä väsynyt ihminen ei saa apua. Kaikki eivät osaa pukea sanoiksi tuntemuksiaan. Itse osaan omasta mielestani eritellä tunteitani, tuntemuksiani ja uskallan ne myös sanoa. En omista panssaria, joka suojaa omaa sisintäni, vaan taidan olla kuin avoin kirja kaikkien lukea. Se ei joka tilanteessa ole ollut hyvä asia, siitä olen saanut kärsiä paljonkin. Toisaalta, se on ominta minua, ei sitä kai hävetäkään tarvitse.
Kaikki vain ei siitä tykkää, en itsekään, mutta minkäs teet.

Joulua odotan epävarmoin tuntein. Rahatilanne ei naurata yhtään vaikka sanovat vaikeuksillekin voitavan nauraa. Koskaan minulla ei ole rahaa ollut liikaa, ei aina riittävästikään, mutta selvinneet olemme aina joitakin järjestelyjä tehden. Yhdessä olemme selvinneet, se kunnia pitää puolisolle antaa.
Nyt tilanne on outo. Tosin omiin menoihini en isommin rahaa tarvitsekaan mutta kun menot ovat suuremmat kuin tulot eikä lisäansioihin ole mahdollista, on tuleva talvi pelottava. Joululahjoihin täytyy käyttää mielikuvitusta, onneksi aikuisille riittänee lämmin ajatus ja jotain pientä. Pikkuiselle olen jo hankkinut tarvittavat tarvetavarat joten oikeastaan huoli taitaa olla turha. Eiköhän tästä jotenkin selvitä.


Adventtiaika on hiljentymistä ja odotusta varten.
Oma uskoni on lapsenuskon ja epäuskon välimaastossa kulkevaa kipuilemista. Äidin perintöä on lapsen usko armoon, anteeksiantoon, rakastavaan isään joka ei ole pikkumainen, risu kädessä virheitä kyttäävä kiivas Jumala. Omassa elämässäni olen huomannut rukouksen voimaan vaikka sitä en pysty enkä haluakaan eritellä. Minusta se perustuukin siihen, että saa olla heikko ja jos kukaan muu ei tue, on joku, joka kantaa.
Entäpä silloin, kun tuskasta huolimatta jää tunne kaikkien hylkäämisestä? Toki sellaisia aikoja on ollut, paljonkin. Järkikin huutaa väliin ihmettelynsä nenästävedettävissä olevasta omistajastaan.
Sittenkin rukous, kaiken jättäminen Taivaan Isän harteille ja sen päälle nukkuminen, on pelastanut monta kertaa täydeltä luhistumiselta. Se toimii, uskoi siihen täysin sydämestään tai ihmetellen, voiko se olla totta.

Siihen Taivaan Isän mukanaoloon olen alkanut entistä enemmän luottaa. Miksi ei? En näe syytä olla luottamattakaan. Ketä se haittaa, jos minä, muiden mukana, luotan johonkin, mitä en näe. Luotanhan sähköönkin, enkä ole sitä koskaan nähnyt muuten kuin valona. Tai pakko on uskoa, että ääni ja kuva kulkevat avaruuden läpi amerikasta telkkariin tai tietokoneeseen ja maailmassa on sata ja yksi asiaa, jotka ovat selittämättömiä, ainakin meikäläisen vajavaiselle aivokapasiteetille.

Mitä tulee Raamattuun ja sen kertomuksiin, en todellakaan usko siihen sana sanalta, kirjain kirjaimelta. Uskon teoksen sanomaan kokonaisuutena mutta pilkun paikkaa on turha viilata. Pitää muistaa, koska se on kirjoitettu, pitää muistaa sen aikainen kirjoitustapa ja -välineet sekä asenteet ja kielikin. Kuinkahan monta kertaa se on käännetty, tulkittu, muutettu tai muuntunut tulkitsijoiden toimesta. Sisältö on varmasti nyt jo sinnepäin, vaikka sana itsessään on ja pysyy, niin sanajärjestys ei kerro yhtään mitään.
Esimerkkinä on kaste tai siis aikuiskaste. "Joka uskoo ja kastetaan"- kehottaa aikuiskasteeseen ja siitä pidetään kiinni hyläten (tai jopa tuomiten) lapsikasteen kun raamatussa sitä ei kuulemma löydy. Kukaan ei kuitenkaan pysty sanomaan, miten se juuri ensimäisessä, alkuperäisessä paperilapussa luki. Lienee kuitenkin selvää, että ensimäiset kastetut olivat aikuisia ja ennenkaikkea miehiä. Ajan tavan mukaan.

Eipä silti, en pitäisi ollenkaan pahana, että lapsikasteen rinnalla olisi aikuiskaste myös luterilaisessa kirkossakin. Siinä ihminen voisi uudistaa kasteen sakramentin uskonsa vahvistuksena. Toisaalta, kyllä ehtoollinen taitaa vahvistaa sen nykyisinkin, niin että kai se tietysti riittää. Mutta ei aikuiskaste varmaan silti syntiensä kanssa kipuilevalle pahaakaan tekisi.

Taivaan Isän johdatukseksi luen tämänkin, että saan olla omassa kodissani, omassa rauhassani ja naputella kaikkea mieleen juolahtavaa koneellani. Kukaan ei halua minulta mitään. Minun ei tarvitse olla muuta kuin minä itse.
Tänään tunnen syvää kiitollisuutta tästä kaikesta. Sitä en voi tietää, kauanko tätä olotilaa kestää, mutta tänään on hyvin. Voi hyvinkin olla, että on taloudellisesti mahdotonta asua näin kalliissa asunnossa (sillä kallis tämä minun tuloilleni on) mutta olen tehnyt vuoden sopimuksen joten ehkä kuitenkin ainakin sen ajan voin nauttia tästä. Kaikkeni aion tehdä, ettei enää tarvitsisi muuttaa mihinkään.
Tämä on aivan ihanteellinen vanhenevan eläkeläisen asunto. Kaikki palvelut lähellä, rauhallinen talo, tilaa riittämiin yhdelle ihmiselle mutta ei mitenkään liikaa (vaikka asumistukeen onkin liikaa neliöitä, mutta kun on tuo ihanan iso vaatehuone!).

Ulkona utuinen, sumuinen talvipäivä. Ei tuule, ei pakkasta, lunta riittämiin, siis aitoa talvea parhaimmillaan. Miksi en olisi kiitollinen, miksi en kiittäisi.
Taivaan Isälle kiitos!