Kesäelämää

Tämä kesä oli hauska, monimuotoinen jo ilmojen osalta. Ensin näytti, että kesä menee villahousuissa ja kumppareissa. Juhannuksenakin oli mukavampaa sisällä ja Tennin pirttiä lämmitettiin vielä heinäkuun alkupäivinä.
Lämpö iski sitten tosissaan. Lienee helleaalto, ainakin minun elämäni kuumin kesä. Siis niinku lämmön puolesta. Mennetä "kuumia kesiä" ei ole väliksi muistella, ainakaan täällä ja tokko niitä kovin hehkuvia elämänvaiheita on koskaan ollutkaan.
Mutta nyt tarkeni. Kohta jo liikaakin. Ikkunaverhojen käyttelystä tuli taidetta: milloin kiinni tuo tai tämä rullaverho, milloin ikkuna tiukasti kiinni, milloin voi sentään vähän raottaa. Opin, ettei ulos kannattanut mennä aamu yhdentoista ja ilta viiden välillä, ei ainakaan oleskelemaan. Opin, että varjopaikkoja kannattaa suosia, kävellä kadun auringotonta puolta ja käyttää puistoteitä koska silloin oli toivoa puiden katveesta. Opin, että työntekoa kannattaa päivisin vältellä (se ei ollut ollenkaan vaikea oppia, luonnostaan tuli) ja jos jotakin tärkeää oli, kannatti puuhaan nousta aamuvarhain tai sitten auringon laskun jälkeen.

Silti hikosin. Voi taivas, pää oli lähes jatkuvasti märkänä. Muualta hikoilu oli hieman vähempää mutta pää ja kasvot. Huh huh huhhh!!!!Käyttämälläni verenpainelääkkeellä on osuutta asiaan mutta hikoilu on ollut jo yli parikymmentä vuotta riesa johon en totu ja jonka haluaisin saada edes jotenkin ruotuun. Mummokuumettako? Ken ties, mutta pitäisihän sekin loppua joskus. Toisaalta, ellei tää ole ihan hengen vaarallinen juttu niin olkoon.

Tänä kesänä oli taas Aipan sukuvierailuaika ja silloin sää oli aivan tosi suosiollinen. Vieraat viihtyivät pihalla eikä sisälläkään ihan paistunut vaikka aamusta olikin kuumaa kun keittelin parikymmentä litraa lihasoppaa puuhellalla. Sähköliesi oli sen verran tehoton että sopan kanssa olisi saanut värkätä tunti tolkulla. Nyt laitoin useamman kattilan liedelle ja keitto kypsyi vaihdilla. Tosi haudutin lihat jo edellisenä iltana uunissa joten perunoiden kypsyessä oli ruokakin valmista.
Olavi tarjosi menyyn kahdeksankymppistensä kunniaksi ja Timo toi täytekakun viiskymppisiensä juhlistamiseen. Piko taas toi suussa sulavia kääretorttuja, täyttihän hänkin vuosia tässä talvella. Syötävät kelpasivat ja juotavat kanssa. Aippa teki sahdin joka kuulemma oli oikein hyvää. Minä parka en vielä osaa siitä oikein nauttia mutta arvostan Aimon karsivällisyyttä ja tarkkuutta, sahti on sitä parempi, mitä huolellisemmin sen valmistaa.
Sekin täytyy myöntää, että kerta kerralta viihdyn näitten ihmisten kanssa paremmin ja paremmin. Kai ne ennakkoluulot ovat karisseet puolin ja toisin, aivan tunnen kuuluvani joukkoon. Onneksi olen sen verran tyhmä, etten kaikkia poikkipuolisia silmäyksiä välttämättä tajuakaan ja tokko niitä enää olikaan.

Olen oleskellut täällä "kaupunkikotona" aika paljon, noin puolet ajasta ehkä. Tämä uusi koti on ihanan rauhallinen, sielukin lepää. Tennissä kyllä viihdyn tosi hyvin. Siellä on aina jotain tekemistä ja Aipan kanssa on ihan kivaa puuhailla. Tämä kesänä mies on rakentanut vajan ja maalannut saunan ja autotallin, koirankopinkin laittoi niin hienoon kuntoon että....vain hauva puuttuu haukkumasta mutta ei me kyllä sellaista hankitakaan.

Koirakuumetta hoitaakseni olen ystävystynyt maapurin tiibetinspanieli Sissin kanssa ja vietin juuri muutaman päivän kuopukseni luona. Hänellä oli serkkunsa kultsi hoidossa ja auttelin tytärtäni siinä hommassa. Tytär on vasta muuttanut, tavarat ovat vielä laatikoissa ja koulukin alkoi samaan liittoon joten apuni oli kai paikallaan. Santtu-koiran kanssa teinkin joka päivä lenkkejä. Se on sitten metka kävelykumppani: hän aina väliin päättää että jään tähän ja pistää itsensä maate. Vaikka ajotielle jos siltä tuntuu. Kylläpä siinä tuntee itsensä hölmöksi kun yrittää saada tyytyväisesti virnistelevää isoa koiraa liikkeelle. Tosin pysähdyin aina odottamaan, sanoin sille, ettei mulla ole kiirettä ja siinä sitä sitten tökötettiin kuin kilometritolppa ikään.
Kun kulkee koiran kanssa ja omistaa sosiaalisen mielen, saa varmasti juttuseuraa. Keravan kulmilla seistessäni tutustuin muutamaan mukavaan ihmiseen joilla oli koiratarinoita kerrottavanaan. Tosi mukava kokemus, kerrassaan.
 Keravalla kävin myös kirkossa iltamusiikkia kuuntelemassa. Eräällä koiralenkillä huomasin seisvani kirkon pihassa ja ohjelmatauluun tutustuessani huomasin torstai-iltojen musiikkihetket. Sinnehän sitä menin ja kyllä oli nautittavaa kuultavaa. Bachia oli ja Shumannia jotain latvialaista urkumusiikkia ja improvisaatiota...elämässäni onkin ollut tämän sortin musiikkivajetta viime aikoina, nyt sain sitä hieman.

Kaiken kaikkiaan, olen opetellut kierrättämään asiat positiivisuuden kautta. Turha mariseminen ja miettiminen, miten paremmin asiat voisivat olla, tekee ihmisestä vain kärtysän murjottajan. Toki ajattelin kaihoisasti kun sukulaiset hehkuttivat inarikokemuksiaan. Olisin niin mielelläni käynyt taas siellä mutta toisaalta, olihan viime kesä, ne ihanat päivät siellä. Mitä sitten tulevat viikot tuovat tullessaan, ihan kutkuttaa ajatellakin...

Kuvien siirto tökkii taas. Voi, kuinka kaipaankaan auttajaa näissä tekniikan pulmissa. Joka asiaa ei viittis maksullisilta ihmisiltä kysellä. Kumpa olisi joku jolle soittaa että tuleppa pistäytymään, olis pieni pulma. Kahvit keitän ja kerman kera jos maistuisi....
No, ihmeisiin en usko mutta ihmisiin kyllä