Mielen maisemissa

Ihminen on siitä kummallinen eläin, että sillä on outoja mieltymyksiä, kaipuuta ja unelmia. Ihmisen on vaikeaa olla tavoittelematta jotain enemmän, kaipaamatta jotakin tai jonnekin. Haaveet pitävät hänet virkeänä, unelmat elossa.

Mamma pääsi aikanaan syömään synttärikakkuaan (johon laitettiin vain 4 kynttilää vaikka pari lisää olisi ollut todempaa) unelmiensa maisemiin, Yorkshireen. Siinä kakun syönnin lomassa syttyi ihastus maahan ja maisemiin, ihmisiin ja eläimiin siellä karun kauniilla,
vehmaan vihreillä, kuulailla, kosteilla ja tuulisilla nummilla ja kukkuloilla. Siellä oli helppo hengittää, siellä näki kauas, oli tilaa olla. Tyytyväiset lampaat, hevoset ja nautaeläimet vehreillä niityillä pureskelemassa vihreää maamattoa jota siellä riittää. Kiviset aidat ja pienet metsäpläntit elävöittävät ja samalla ryhdistävät laajaa näkymää. Harmaat, kiviset rakennukset uhmaavat säitä nököttäen vuosisataisilla paikoillaan ja asukkaat vetävät ylleen villapaitoja ja töppösiä mutta eivät laita ikkunoihinsa toisia tuplia talvellakaan. Kaunista, karua mutta rauhoittavan vihreää. Ihmiset ystävällisiä, auttavia, ehkä hieman rosoisia mutta silti rakastettavia.

Ja nyt pääsin sinne taas.
Koko talven puhelimme Aipan kanssa, kuinka mukavaa siellä olisikaan vielä kerran käydä. Katsoimme "Kaikenkarvaisia ystäviä" videolta, youtubesta kuvia ja kevään koittaessa päätös vahvistui: sinne mennään.

Jo suunnittelu oli  hauskaa. Katsoimme hotelliestteitä, mietimme matkustustapoja ja etsimme mahdollisisa nähtävyyksiä. James Herriot-museo oli heti käyntipaikkojen ykkösenä. Majapaikka piti siis olla kohtuullisen matkan päässä siitä ja lentokentästä. Tarkoitus oli asua koko ajan samassa paikassa, vuokrata auto ja reissata sillä sitten päivätrippejä erilaisiin kohteisiin.

Vihdoin matka-ajaksi vahvistui syyskuun alku, joten Aippakin saisi viettää kynttilättömät synttärinsä Yorkshiressa ja majapaikaksi pikkuinen Kildvikcin kylä Skiptonin ja Leedsin kaupunkien välissä. Laskeutuisimme Leedsin kentälle ja vuokra-auto odottaisi meitä siinä. Loput hoitaisimme itse.

Näin sitten tapahtuikin.
Köröttelimme bussilla Vantaan lentokentälle ja nousimme koneeseen suuntana Amsterdam josta jatkoimme heti terminaalin läpijuoksun jälkeen Leedsiin. Suora lento olisi tullut kukkarollemme sopimattoman kalliiksi ja vähän matkustaneena halusimme kokea ison lentokentän riemun. Saatte uskoa, että hiki siinä tuli. Kaiken kukkuraksi turvaportti huusi ja vinkui meidän kummankin kohdalla. Aipan jalassa on ruuveja ja ties mitä muttereita joten hänen soimisensa ymmärtää mutta minussa ei pitäisi olla muuta ylimääräistä kuin noin kilo sementtiä polvessa. Kädet ylös ja kopelointiin...näin tapahtui joka ikisellä turvaportilla, myös Suomessa. Eihän ne mitään löytäneet kun ei löydettävää ollutkaan mutta ihmetystä se minussa herätti ja hämmennystä myös.

Vaikuttaakohan hikoileminen tuolla tavoin????

Leedsiin kuitenkin pääsimme upeassa lentosäässä ja kuvasimme koneen ikkunasta merta, maisemia ja myös pilviä. Perillä ei auto ollutkaan vielä valmiina mutta kahvikupillisen aikana se löytyi ja pääsimme etsiskelemään sitä. Englannissa on jännä tapa ilmoittaa matkat kävelyaikana joten mies sanoi automme sijaitsevan kahden minuutin kävelymatkan päässä. Hah! Me kaksi huonojalkaista matkalaukkujen kanssa...vai vain pari minsaa... Eikä me heti osuttu edes oikeaan autokarsinaan vaan hortoilimme ainakin parikymmentä minuuttia ennenkuin oikea paikka ja oikea auto löytyi. Toki kysyimme neuvoa ja hyvin meitä kyllä neuvottiinkin, kiitos siitä. Mutta matkaa oli varmasti useita satoja metrejä.

Aippa laittoi Neiti Navin töihin ja niin pääsimme matkaan. Minun ipad sen sijaan osottautui aivan turhaksi vempeleeksi, en päässyt nettiin joten ei toiminut kartat eikä mikään muukaan. Mutta Navi teki työnsä kohtuukunnialla, tosin joskus tupsahti pois päältä mutta alkoi aina viimein yhteistyöhön kun Aippa sitä oikein nöyrästi suostutteli.

Kildwickin The White Lions Hotel löytyi vaivatta ja voi, miten kivan kaunis paikka se olikaan. Netin esittelykuvat eivat tee oikeutta paikalle, se oli todella kodikas. Pihalla istui pöydissä ihmisiä lasi edessään ja monella oli koira vieressään. Pihalla oli muutamia koirien vesikuppeja ja iloinen puheensorina katntautui bubin puolelta, kun raahauduimme sisään ja kävimme taloksi.

Huone oli siisti, tilava ja siellä oli kaikki tarpeellinen. Vessa ja suihku olivat aika äskettäin remontoituja, ammetta ei onneksi ollut eikä edes kokolattiamattoa siellä. Huoneessa se toki oli, oltiinhan Englannissa. Oli kolme ikkunaa, näköalaa kahteen suuntaan: kylän yli kukkuloille ja toisesta näki vanhan kivikattoisen kivitalon jossa oli savupiipun päässä kruunu. (Mainittakoon tässä että rakastan englantilaisia savupiippuja)

Siitä alkoi meidän englantilainen viikkomme.

Se alkoi aamuisin muhevalla aamupalalla. Koska kello oli siellä 2 tuntia Suomen aikaa  jälessä, söimme sen klo 9 paikallista aikaa, siis kotoaikaa klo 11. Aamiaiseen sisältyi 2 siivua paikallista pekonia. Se ei ollut sitä täällä kaupasta saatavaa puolalaista raitalihaa vaan savustettua kinkkua, mureaa ja herkullista. Paistettu muna kuului siihen, makkara tai pari, verimakkarasiivu, valkeita papuja ja grillattu tomaatti. Kahvi, paahtoleipä, voi ja marmeladi kuului myös ja kun koko lautasellisen tyhjensi, jaksoi sillä koko päivän. Aippa sai luvan säilöä puolet annoksestaan muovipussiin joten siinä oli hänelle välipala valmiina.

Aamuisin lähdimme sinisellä pikku kaarallamme katselemaan nähtävyyksiä ja iltaisin istuimme paikallisessa bubissa ja tutustuimme ihmisiin. Välillä pidimme lepopäivänkin ja aika kului todella nopeasti.

Bubi ansaitsee kyllä oman lukunsa sillä Suomessa sellaista ei löydy. Ei voi löytyä, sillä meidän lainlaatijat ovat pilkuntarkkaa, pikkusieluista väkeä ja ylihygieenisyys on ajat sitten mennyt meillä överiksi.
Bubin ovessa olevassa kyltissä toivotettiin hyvin käyttäytyvät lapset ja koirat tervetulleiksi. Ja niitä siellä näkyi. Kerran oli puolivuotiaat kaksoset joista toista nuori äiti imetti paikallaan nurkkapöydässä eikä keneltäkään mennyt olut väärään kurkkuun, tuskin kukaan edes huomasi. Kyllä siellä näkyi muitakin lapsia sunnuntaibrunssilla. Koiria oli parhaaseen aikaan 5 bubin sisällä, montako lienee ollut sitten pihalla. Ei tullut rähinää vaan kaikki olivat vahvasti isäntänsä (tai emännän) talutushihnassa, niin fyysisesti kuin myös henkisesti- Tervehtimässä ne kävivät ja kerjäämässä rapsutuksia mutta ylipäätään ne köllöttelivät pöytien alla. Talon oma koira istui jopa baarijakkaralla tomerasti pää pystyssä ja kun huomasivat että kuvaamme sitä, toi isäntä pintin senkin eteen. Ei se kuitenkaan maistellut sitä, oli kai vesilinjalla.

Koirat tekivät myös tutustumisen helpoksi, siitä tuli heti juttua. Muutenkin tutustumiskynnys oli matala. Siellä oli mr Bean (siis aivan hänen näköisensä, ehkä jopa oloinenkin) joka esitteli metsäautokuviaan kuultuaan Aipan olevan metsien miehen. Sain tutustua erään rouvan säferin kuviin, toisen kultainen noutaja telmi paksussa lumessa rouvan älypuhelimessa. Meille tarjottiin pinttejä ja Iriscoffeetkin ja kuka ymmärsi mitä-sillä väliä kunhan oli hauskaa. Hilasimme aina hyvissä ajoin itsemme yläkertaan sillä automies ei halunnut ottaa mitään riskiä. Kivitalo oli tiivis, mitään melskettä ei kuulunut vaikka bub sijaitsi aivan meidän alapuolella.

Kildwicin kylä on vanha Wikipedian mukaan ensimäinen maininta löytyy 900-luvun maakirjasta. 1300-luvulla on merkitty jo kymmeniä veroa maksavaa tilaa. Ylhäällä mäellä näimme ison kartanon. Kildwick Hall:in, jonka portin pieliä koristi 2 isoa, vanhaa leijonapatsasta. Kylä on ilmeisesti muodostunut sen alustalaisten taloista.
Talot ovat siroteltu pitkin jyrkkää kukkulan rinnettä mutkaisen tien varrelle. Tiet ovat kapeita koska ne ovat entisiä kärryteitä ja vanhoja kivitaloja teiden laidoilta ei suin surminkaan pureta. Mieluummin puikkelehtivat kapeilla kujasilla. Kaikki yleiset tiet ovat öljysorapäällystettyjä ja hyväkuntoisia.

Kylää halkoo kaksi vesireittiä. Aire-joki ja Liverpool-Skipton-Leeds-välinen kanava joka lienee 1700-luvulta. Kanava sijaitee paljon korkeammalla kuin joki ja joen vartta ei pääse niin vain kuljeskelemaan sillä sen rannat ovat yksityisten maita ja aidoin ja portein suljettuja.

Mutta kanavan varrella kulkee hyvä polku. Alunperin kanavaveneitä on hinattu hevosvetoisesti, siksi sen reunoja pääsee kulkemaan ehkä koko kanavamatkan. (En kyllä ole varma tästä). Toisella puolen kyllä jotkut talot ovat ainan kanavassa kiinni, parvekkeet veden yläpuolella. Kylläpä minun teki mieli kanavamatkalle ja se olikin alunperin ohjelmalistalla, mutta ei se niin vain helposti käynytkään. Kildwickin veneet olivat yksityisomistuksessa ja vuokraveneistä lähimmät olivat Skiptonissa. Se oli taas kuskin mielestä sen verran monimutkainen operaatio, ettei hän kovin mielellään lähtenyt sitä toteuttamaan. Minä taas en ole niitä ihmisiä, joka vaatii tahtoaan läpi vaan tyydyin kävelemään kanavanvarsipolkua ja kuvaamaan sen ympäristöä. (Puolet mun kuvista on sieltä).

Herriot-museo oli odotusten veroinen. Huolella laadittu ja hoidettu, miellyttävä ja auttavainen opas, paljon katsottavaa ja muutenkin aistittavaa. Se on se talo, joka on ollut eläinlääkäritiloina ja myös asuintiloina. Sarjan kuvaukset on tehty muualla ja tämä talo on paljon kauniinpi kuin sarjassa. Nyt museossa oli elokuvan lavasteita, mm. portaat ja takkahuone. Yllätyksekseksi huomasimme, kuinka pienet ne lavasteet olivat ja kuitenkin ne näyttävät kuvissa ihan oikeilta.
Museoon on kalustettu Herriottien koti, eläinlääkäriklinikka ja hoitotilat. Tietysti sinne on koottu tavaraa myös muualta. Saimme käydä kellarissa jossa oli sodan aikainen pommisuoja ja saniteettiilat pottineen ja vesisaaveineen. Siellä voi myös seurata elokuvaa sen ajan elämästä (esitys tasatunnein) ja kokeilla lehmän poi ittamista. Oli ääninäytteitä ja luurankoja, oli lapsille pelejä ja tehtäviä, oli lepotilat jossa oli virvokeautomaatti j josta sai myös pientä purtavaa. Hauskin oli autenttinen auto, jota käytettiin sarjaa filmatessa. (se jarruton auto) Pieni avoaustin ja rekkarikin niin suomalaiseen suuhun sopiva AJO 71

Kadun reunassa olevan autoparkin sai ostaa kahdeksi tunniksi kerrallaan ja kyllä museossa kaksi tuntia sai kulumaan ja olisi mennyt lisääkin aikaa mutta voimat alkoivat hiipua joten poistuimme hyvin varustetun tuliaiskaupan kautta. Aippa osti sieltä itselleen aidon englantilaisen lippalakin ja pipon ym.
Vieraskirjasta huomasimme, että ennen meitä sinä päivänä oli siellä käynyt jo 4 suomalaista, eräs kertoi käyntinsä olleen jo kolmas ja aina oli nähnyt uutta siellä. Niin, ja huomasimme, että kirjavitriinissä oli useita suomalaisia Herriotin kirjoja. Opas kertoikin suomalaisten olevan hyvin kiinnostuneita museosta ja onhan sarjakin tosi suosittu täällä.

Kuvan pyykkikone on Herriot-museosta. Keittiön nurkkaan oli muurattu tulisija jossa oli pata. Kaiketi pyykkivesi lämmitettiin siinä ja tuo käsipelillä toimiva pyykkikone hoiti pesemisen.
Keittiössä oli paljon ajalle tyypillisiä keittiövälineitä ja sota-ajalta kuivamuona-annoksia.
Eläinlääkärimuseo oli mielenkiinotinen ja kaipa teen siitä oman jutun joten tässä ei siitä enempää.

Teimme kerran myös päivän reissun Yorkshiren Kansallispuistoon. Lähdimme aamulla aikaisin, sumun vielä peittäessä kunnaita ja laaksoja. Aurinko paistoi ja sumu hälveni pian ja me olimme aivan lääpälläämme maisemien ihanuudesta. Aippaparka joutui kuskin osassaan keskittymään pysymään tien vasemmalla kaistalla kun selkäydin kuiski koko ajan että nyt olet väärällä puolella. Minä kuvasin ikkunasta maisemia pitkät tovit, saapahan Aippa sitten kotona keskittyä maisemiin.Neiti Navi oli töissä mutta silti se ohjasi meidät melkoisen kaposelle ja mutkaiselle tielle vieden meidät kuitenkin oikeaan suuntaan (olisiko oikaissut muutaman metrin..tai siis jalan). Pysähdyimme lepäämään ja kuvaamaan vuorta, jota oli mitä ilmeisimmin louhittu sellaiseksi lipaksi. Maasto oli karua mutta silti sielläkin näki taloja, isojakin tiloja.
Matkan jatkuessa löysimme kansallispuiston ja ajelimme hiljalleen sitä. Puoli englantia oli myös lähtenyt maisemien katseluun, sillä tiellä kävi jatkuva kuhina ja perään kertyi melkoinen letka. Monta kertaa päästimme kiireisimmät menemään ja nautimme näkemästämme.
Pysähdyimme pikku bubiin ostamaan juotavaa ja vessaankin piti päästä. Olipa paikka pieni ja nuhruinen ja omistaja juomiensa paras mainos. Oli kai maistellut talon antimia siinä kuin asiakkaatkin. Kysyi jörösti, olemmeko saksalaisia mutta kuullessansa meidän olevan Suomesta ilmeensä kirkastui ja kun istuimme pihalle pienen pöydän ääreen toi hän meille myös päivänvarjon siihen. Vessa oli....no, oli siellä kohtalaisen puhdas pytty ja käsipyyhkeitäkin joten pahempiakin on nähty. (Mainittakoon, ettei metsäpissalle voi niissä maisemissa oikeastaan naisihminen päästä. Kiviaita on korkea, sen yli ei jaksanut kiivetä eikä pensaita ole suojaamassa. Autoja kulkee aivan solkenaan, levennyspaikkoja on harvassa ja kun sellaisen sitten löytää, on siellä ainakin 10 muuta autoa)

Skiptonissa vietimme päivän juhlistamassa Aipan synttäreitä etsien postia ja pankkia ja infokeskusta. Lopuksi istuimme Yorkshiren Ruusu-nimisessä bub-ravintolassa ja söimme mustekalaa. Päivä
paistoi, ihmisiä oli pilvin pimein liikkeellä, bussilasteittain eläkeläisturisteja ja muita sillä kaupungissa taisi olla jonkin sortin markkinat.

Kotimatkapäivä tuli aivan liian pian mutta toisaalta, kuski väsyi ajattelemaan kaiken aikaa vasenkätisesti ja aamupala alkoi tuntua ehdottomasti liian rasvaiselta. Aloin kaivata kunnon keittoja sillä aamupala on kait lähes ainoa ruoka joka niillä main on onnistunut valinta. Söin toki myös "kalaa ja ranskalaisia"-aterian ja olihan se kohtalaisen hyvää (vaan ei niin hyvää kuin elämäni ensimäinen sellainen silloin aikoinaan jonka Miku tarjosi Windsorin kaupungissa). Ranskanperunat ovat siellä tosiaan myös hyviä mutta muuten....poronkäristys ja pottumuusi tai lohikeitto tai Inarin siika...niin, kotiin piti lähteä.

Lentokentillä oli taas ne lentokenttien rutiinit. Jonottaminen on kamalaa. Tulee karjamarkkinat mieleen, seisoa jonossa tuntitolkulla köysien välissä  pyyhkimässä hikeä. Turvatarkastuksessa taas soi ja eiku kengät pois ja kädet ylös...äääh. Ja sitten juokse pitkän pitkiä käytäviä...Koneessa oli hyvät jalkatilat ja lento mukava mutta lasku Amsterdamiin tais mennä vähän vinoksi. Kone poukkoili ja tärisi ja kun istuin vähän vinossa, sattui toiseen kankkuun niin penteleesti.
Amsterdamissa oli aikaa vähän enemmän joten kiertelimme katselemassa terminaalissa. Kallis paikka ja kolkohko, ei ollenkaan viihtyisä. Ihmettelimme, miksi ihmeessä penkeissä nuukaillaan, istuimia oli vain jokunen siellä täällä ja useimmiten jonkun baarin tai kahvion tuoleja joihin ei voi oikein mennä tilaamatta mitään.
Kaiken lisäksi minuun iski tauti. Kai korvat taas lukkiintui ja olisiko täräyksellä ollut osuutta asiaan mutta tulin huonovointiseksi ja askeleet alkoivat harhailla. Teki mieli makaamaan mutta missäpä makaat kun tuoleistakin on pulaa. Onneksi olo kohentui eikä Aipan tarvinnut lähteä kuskaamaan minua jonnekin hospitaaliin vaan kävelin ihan omin jaloin kotikoneeseen.

Kotiin tulimme pilvien halki ja kotimaa otti meidät sadekuurolla vastaan. Mikäs sen mukavampaa. Ihanaa nähdä Etlari, ihan Suomen kielellä, ihana nähdä tutut liikennemerkit ja tienviitat, ihanaa tulla kotiin ja ihanaa päästä omaan sänkyyn.

Mitäpä jäi matkasta käteen? Ihana tunne, kävin siellä taas. Toinen tunne: en taida enää lähteä takaisin. Hyvästäkin voi saada tarpeekseen. Pitää ostata lopettaa silloin, kun kaikki tuntuu vielä käymisen arvoiselta, että päälimmäiseksi jää hyvä mieli. Maailmassa on paljon mukavia paikkoja. Siis jos vielä menojalkaa alkaa kutittamaan, voi lähteä vaikka....
Eläkeliitto tekee toukokuussa kevätretken Irlantiin...
matka on jo loppuunmyyty mutta ei liene ainoa matka eikä ainoa paikka. Kunhan ensin seuraavaksi pääsen  kotikonnuille Lappiin, olen tyytyväinen.


Tämä pikkuinen kissa oli kai kirkon kissa. Se istui aidalla ja kun aloin jutella sille, se tuli tervehtimään minua. Ylväänä se asteli lähelleni vaan ei pysähtynyt. hidasti vain sen verran että ehdin silittää selkää. Sitten se marssi rauhallisin askelin, häntä pystyssä, kirkon portaille ja katosi jonnekin. Se ressu oli ehkä litistänyt päänsä sillä en pää oli muotopuoli. Toinen puoli oli litissä, korvakin paljon toisen alapuolella. Mutta ystävällinen se oli, aivan kuin Kildwickin ihmisetkin.