Joulua odotellessa

Pikku pakkasilla, puiden verhoutuessa kuurahuntuun, on hyvä rauhoittua joulun odotukseen. Toki tiedän, että joulu tulee joka vuosi yhtä varmasti kuin juhannus ja vappukin, odottamatta. Samoin se myös menee ohitse, ei se jää paikalleen.
Onko joulu sitten sen kaiken odotuksen ja hässäkän arvoinen? Siis minulle itselleni, kyllähän nyt sentään joulun arvon Jouluna, Kristuksen syntymäjuhlana, tiedän.

Mutta mitä se merkitsee minulle itselleni?
Lapsuusjoulut olivat vaatimattomia mutta kyllä äiti ja sisarukset aina loihtivat sen juhlan tunnelman. Lahjoja ei ollet paljon enkä muista, että olisi luettu evankeliumiakaan, mutta juhla oli silti.

"Omassa perhe-elämässäni" aikuisena, perheeni kanssa, olen yrittänyt tehdä juhlaa mutta hosumisen olen yrittänyt pitää loitolla. En ymmärrä, miksi ihanan asian eteen pitää raataa pää hiessä, kiukutellen ehtimisen kanssa, huulet marttyyrin ilmeitä tehden.
Esikoisen ollessa pieni, vajaat kaksi vuotias, vietimme ensimäisen yhteisen joulun kolmistaan.

Tuona eka jouluna olin työssä jouluun asti joten ei ehditty matkustaa. Jouluruuat ostin koululta, joka oli virhe, sillä porkkanalaatikossa oli liikaa valkopippuria ja piparit eivät olleet kovinkaan herkullisia. Päätin, että ruuat teen tästä lähtien itse, saa syyttää vain itseään, jos joku menee pieleen.

Joulusaunaa ei ollut mutta oli kylpyamme, jossa polskutimme. Sitten istuin poikani kanssa katsomaan telkkarin lastenohjelmia. Mies nauraa vieläkin muistaessaan, kuinka äiti ja poika istuvat kylpytakeissa ja äiti oli itku silmässä katsoessaan Rumaa Ankanpoikasta.

Kuusi hankittiin mutta koristeita ei enää raaskittu ostaa. Koristeiksi laitettiin Juliakarkkeja. Pienet lahjat jaettiin, poika oli tosin ennakoinut joululahjansa. Pulkka oli ollut paketissa vaatekomerossa, josta poika löysi sen, tietysti avasi ja kun lapsenvahtina ollut isä heräsi päivänokosilta, oli poika istunut tyytyväisenä pulkassaan keskellä eteisen lattiaa ja hihkunut riemuissaan.

Mutta nyt paketista löytyi kummitädin lähettämä vaate, haalarihousut, joissa oli taskut. Pikkumies tepsutti ympäriinsä, kädet taskuissa ja kierteli kuusta. Karkki oli jo tuttu joten hän tahtoi "kaakin" ja sai tietysti. Itsekin maistelimme niitä kunnes kuusi oli tyhjä. Poika kierteli kuusta "kakkuhousut" jalassa ja kädet "kakkuissa" , osoitteli sormellaan kuusta ja halusi kaakkia. Kuusi näytti tyhjälta mutta pikkumiehen sinnikkäästa vaatimuksesta tarkastimme sen vielä ja niinpä niin, siellä olikin vielä yksi jonka pieni mies lattiatasosta näki.

Tämä joulu, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on jäänyt mieleen ihanana juhlana. Olimme onnellisia, vaikka rahaa ei ollut kuin välttämättömimpään.
Sitä on seurannut yltäkylläisiä juhlia. On ollut lahjoja aivan liikaa, ruokaa on ollut sitäkin todella aivan turhan paljon. On ylensyöty ja urakoitu ruokaa vatsaan pitkälle joulun ylikin. Ja sen kyllä huomaa.

On kai ollut onneakin. Ainakin hyvä tahto. Mieheni vanhempien eläessä olimme mummilassa joulun ajan, sitten oli äitini meillä useana jouluna. Varsinaisia isoja perinteitä emme ole harrastaneet. Kuusi koristellaan aatonaaton iltana, siivouksien jälkeen. Silloin myös laitetaan kinkku uuniin, muhimaan yli yön. Aaton ensimäinen toimitus on kinkun maistaminen ja hyväksi havaitseminen. Aattoaamuna syödään joulupuuro ja varustaudutaan päivälliseen hissun kissun. Kauppoihin ei enää mennä, korkeintaan haetaan joku maitopurkki lisää täpötäyteen jääkaappiin.
Joulukirkko on muuttunut aattoillan hartaushetkekesi kirkossa. Samalla viemme kynttilät haudoille.

Joulupäivällinen on meidän perheen kohokohta. Ennen laitoin sillit ja muut sellaiset, joita lapset vain katsoivat alta kulmain. Kukaan heistä ei rakasta jouluruokia. Laatikot jäävät koskematta ja väliin näytti, että jouluateriasta lapset jäivät nälkäisiksi, vanhempien kyllä ahtaessa itseensä kaikkea mahdollista räpellystä.

Muuan vuosi sitten aloitin uuden perinteen: joulumakaronilaatikon. Siihen laitetaan kinkkua ja tehdään rusettipastasta, mielellään värikkäistä. Olen myös jättänyt pöydästä pois kaiken, mistä väki ei pidä kuten vaihtanut rosollin porkkanaraasteeseen, italiansalaatin kevyempään versioon jne. Jälkiruuat syödään myöhemmin illalla ja pullan puolta ei todellakaan tarvitse olle seitsämää sorttia, koska piparit ja tavallinen pulla menee parhaiten kaupaksi. Muutama torttu vierasvaraksi, siinäpä se.
Lahjoja meillä ei ole enää harrastettu kovinkaan paljon. Pientä ja tarpeellista tai jos on joku isompi hankinta, se on ostettu tavallaan joululahjaksi koko perheelle.
Joulun pyhät on lueskeltu, pelattu, katseltu uusia elokuvia tai mitä nyt pukki on pulkastaan meidän kuusen alle heittänytkään. Sisällä hän ei meillä ole käynyt aikoihin sillä keskimäinen tytär ei ole koskaan rakastanut pukkileikkejä.

Entäpä nyt, kun koti on hajonnut, asuntoni kutistunut pieneksi ja rahatkin ovat kovasti vähissä. Keskimäinen tytär perheineen viettää joulun muualla ja esikoinenkaan ei ole varma tulostaan. Puoliso kaiketi tulee, näin on suunniteltu, ja kuopustyttö ainakin on luonani.
Kinkku on hankittu, se on kahdessa osassa pakastimessa. Ruokia en taida isommin valmistaa. Leipominen on rentouttavaa ja mukavaa, joten pipareita teen, vaaleitakin. Torttuja onkin pakasteessa sen verran kuin tarpeen onkaan.
Lahjoja olen hankkinut pitkin syksyä, pientä, tarpeellista. Yksi joulukonsertti on käyty ja yritän käydä useammassakin, rakastan joululauluja. Kyntteliköt palaa.
Joulu tulee odottamatta, riekkumatta. Siivoilen hieman, siinä kaikki.

Miksi tämä kirjoitus?
Tuntuu, että joulu on muuttunut. Niinhän pitääkin, nyt on uudet sukupolvet omine tarpeineen ja tottumuksineen. Moni lähtee jouluksi maailmalle.
Ennen en olisi ajatellut sitä mitenkään itselleni sopivaksi, mutta nyt huomaan, ettei se hullumpi ajatus olekaan. Voisin kuvitella itseni jonnekin lämpimään, palmun alle. Voisin kuvitella itseni myös Suomessa jonnekin lomahotelliin tai kylpylään. Istuisin valmiiseen pöytään ja nauttisin olostani ilman tiskausvelvoitetta.
Yllättävää kyllä, voin myös kuvitella itseni viettämässä joulua yksikseni. Varmaan laittaisin jouluista ruokaa, tokko koko kinkkua kuitenkaan. Katsoisin televisiota, varaisin muutaman "romantillisen" elokuvan pyhiä varten. Lukisin, olisin, kävelisin ulkona ja katselisin ihmisten joulukoristeita. Ehkä kaipaisin läheisiäni ehkä tirauttaisin pienen itkunkin niinkuin ennen muinoin katsoessani Rumaa Ankanpoikasta esikoispoika kainalossani.
Mutta ajtus ei tunnu pahalta.

Elämässäni olen laittanut varmaan satoja jouluja. Ravintoiden pikkujoulut muistan hikisinä rupeamina. Kunnan palkkalistoilla teimme myös jouluaterioita tilauksesta, Hannuksessa useita vuodessa. Ja monia jouluaattoja vietin Hannuksen keittiössä tehden vanhoille perinnejoulua.
Jouluja on mukava valmistaa. Olen nauttinut niistä, vaikka kiire on joskus ahdistanutkin. Uskon, että jos elinpäiviä riittää, laitan vielä jouluja muillekin kuin omalle joukolle, vapaaehtoistyössä, voimieni mukaan.
Mutta nyt tahdon viettää jouluni ilman kiirettä. Rauhoittuen. Ja sen rauhoittumisen yritän ajoittaa koko joulukuulle.
Huomenna menen tekemään piparitaikinaa mielenterveysseuran myyjäisiin, keskiviikkona leivomme ne. Ässiä voisin tehdä sinne myös. Mutta en aio niillä leipomisilla itseäni rasittaa. Uskon paremminkin sen olevan terapiaa, mukavaa tekemistä.

Joulu tulee, on ja menee. Niinkuin elämä...