KERTTU-OPETTAJA ON POISSA

Aamun sanomalehteä lukiessani huomasin kuolinilmoituksen, joka aiheutti yhden ylimääräisen kuperkeikan sydämessäni: Kerttu Aittokallio oli siinä "ristillä"
Kerttu-ope.
Annoin ajatuksen virran ottaa mieleni valtaansa ja kohta olin Koppelossa, yli 50 vuotta sitten.

On syyskuun toisen päivän aamu. Istun velipojan polkupyörän tarakalla, pyörä pomppii keskeneräisellä maantiellä. Mieli on pelonsekaisen jännittynyt: olen menossa kouluun, eka luokalle. Tiedän, että koulu on alkanut jo eilen, mutta olemme olleet tuulen panttina Kesäpaikassa ja siksi olemme matkalla kouluun päivän myöhässä.
Kavereihin tottumattomana sydän on pelosta mykkyrällä, miten osaan, miten pärjään. Koulusta on epämääräisen hämmentävä kuva jota velipojat ovat kehitelleet. Jotakin mukavan ja pelottavan tapaista, johon mielikuvitukseni on tehnyt omat muunnelmansa.

Jouni-veli ohjaa minut oikeaan luokkaan ja siellä on itse Opettaja, hymy kasvoillaan, aivan silmissä asti. Olen toki tavannut hänet ennenkin, mutta ujostuttaa silti. Opettaja näyttää pulpetin jossa on minun paikkani. Hän rupattelee, esittelee minut toisille ja toiset kertovat nimensä. Outoja kaikki.
Mutta ei kauan.
Luokalla on sekä ensimäisen että toisen luokan oppilaita, ehkä yhteensä reilut parikymmentä. Muistini ei ole tallettanut tilanteesta enempää mutta Kerttu-Opettaja on saanut jännitykseni laukeamaan. Kuulun joukkoon jossa lisäkseni ovat Kerttu ja Reetta, Saini, Maila, Liisa ja Anita, Mauri, Reijo, Martti, Jouko, Ensio, oliko Saulikin...Ja lisäksi "isot" tokaluokkalaiset. Ja voipa joku unohtuakin. Antero ainakin, siellä oli joitakin vain yhden vuoden joista muistan Liisan ja Anitan.

Kerttu-Opettaja oli energinen, iloinen, innostava opettaja. Tunnit aloitettiin yleensä laululla ja laulamisella oli iso rooli alaluokilla. Kolme pientä kiinanpoikaa, Pikku-Matin auto ja monet monet muut laululeikit opimme koulutyön ohessa. Jännittävin oli Keisari, rouva ja pikku-pikku-prinssi, jossa piti kiivetä ensin tuolille ja sitten jopa pulpetille seisomaan, ennekuin pikku-pikku-prinssi oli kotona. Vuosia myöhemmin, ollessani perhepäivähoitajille järjestetyssä koulutuksessa, ihmetteli lauluopettajamme Turkan Osku laulujen osaamistani. Kiitos Kerttu-open, me Koppelon lapset osaamme useita lauluja eikä vain lauluina vaan leikimme ne myös.

Oppitunneilla teimme kaikenlaista. Muistan tehneeni itselleni pallon korkista ja villalangasta. Eipä taitaisi syntyä enää. Kudoimme pannulapun, jokaisella oli oma mallinsa, vino sinne tai kupera tänne, nuhruinen tai reikäinen, mutta kai sen jokainen sai valmiiksi. Kerttu-opelta löytyi kannustava sana jokaiselle mytylle, joka esitti pannulappua. Vohvelikankaaseen teimme pujotustöitä, pujottelimme myös paperisuikaleista pikku liinoja ja mitä nyt alaluokilla tehdään.

Me näyttelimme myös. Aapisen tarinoista teimme pieniä kuvaelmia joita sitten innolla esitimme. Se oli mielestäni melkein hauskinta koko koulussa, opin helposti ulkoa runoja. Ujouksesta olin jo päässyt, joten lausuin mielelläni.

Ensimäisen joulujuhlan muistan hyvin. Kerttu-opettaja oli harjoituttanut ison näytelmän, jossa oli paljon rooleja, olikohan koko koulu oli siinä mukana. Olin pikku enkeli ja seisoin pöydällä ison Sisko-enkelin vieressä. Sisko lupasi pitää minusta huolta, etten putoaisi ja että muistaisin vuoroni. Muistan roolini vuorosanat vieläkin:
"Kaikkien luo käy seimen lapsonen.
Ottaos hänet, koditon ihminen"

Seuraavana vuonna meillä oli joulujuhlassa jo iso kuorolausuntaesitys, jossa oli koko tokaluokka mukana. Olin siinä saita orava, joka hamstrasi kaiken itselleen eikä antanut muille mitään. Tarina oli kirjoitettu ilmeisesti pula-aikana, koska kynttilätkin olivat lopussa mutta en suostunut antamaan omistani edes rahalla vaikka Reijo-karhun sairas tassukka olisi tarvinnut hoitoa myöskin yöllä.
Lopussa paha sai palkkansa ja oravan talo paloi tuhkakasaksi liioista kynttilöistä.

Välitunnit olivat hauskoja. Opettaja oli pihalla kanssamme ja hän leikitti meitä siellä. Kaikki koulun oppilaat (tai ehkei kaikkein isoimmat yläkoulun pojat sentään) kuljimme peräkkäin, teimme pitkiä letkoja ja sitten lopuksi kierryimme lankarullaksi. Purkaminen oli jännittävä, koska silloin voi mennä koko joukko kumoon.
Teimme lumiukkoja ja lumilinnoja, hyppäsimme hyppylautaa ja hyppynarua. Talvisin pojat tekivät välituntilatuja koulun lähelle, oli lyhyt meille pienille ja pitempi isoille pojille. Laskimme pahvinpaloilla mäkeä, Kerttu-Opettaja usein mukana.

Kerttu-Opettaja oli liikkuva ihminen. Moottoripyörällä hän huristeli pitkin jäätietä Ivaloon tai Veskoniemeen, lentäjän lakki tiukasti päässä.Oliko hänellä oli myös kanootti, olen muistavinani niin.
Eräänä kesänä hän oli meillä Kesäpaikassa ja kulki äidin ja poikien kanssa hillassa. Sain leikkiä hänen teltassaan, se oli jännittävää.

Kerttu-Opettaja oli innokas kerhojen vetäjä. Toivonliittokerho toimi aktiivisesti. Kotikyläni olisikin ollut raittiusopetuksen tarpeessa mutta tokko sitä raittiusoppia sentään aikuisille miehille jaettiin. Mutta me lapset olimme hyvää peltosarkaa. En tunne ainakaan pahentuneeni siitä opista.

Vuonna 1960 järjestettiin Rovaniemellä valtakunnalliset raittiusjuhlat ja Kerttu-Opettaja alkoi puhua, että mehän sitä taidamme lähteä sinne esiintymismatkalle. Hän oli luvannut järjestää PohjoisLapin puolesta ohjelmaa ja oli valmis luottamaan minuun.

En ymmärtänyt edes jännittää. Kerttu-Opettaja kirjoitti tarinan, jonka minun tuli siellä lausua. Utsjoelta tuli Helena Laiti laulamaan ja Kerttu itse esitti runon. Oma osuuteni meni miten kuten, hieman sekosin sanoissani, mutta tokko kukaan sitä huomasi.
Olin saanut hienon lapin puvun, Aili-täti teki sen vartavasten minulle. Se oli puuvillaa, mikä oli hyvä, sillä juhlapäivinä oli kuuma ilma. Meitä kuvattiin edestä ja takaa, olimmehan aitoja lappalaisia. Kerttu-Opea se nauratti, hän sanoi vain, että kyllä hän on suurimman osan elämäänsä lapissa asunut joten eiköhän hänkin lappalaisesta käy.

Aika kului, maailma veti taas liikkuvaista Kerttu-Opettajaa. Itsekin muutin kotikonnuilta heti koulujen jälkeen.
Tapasin häntä kuitenkin silloin tällöin, sillä hän kävi lomareissuillaan pohjoisessa.
Hänen veljensä asuu edelleen Sodankylässä ja siellä tapasin Kerttu-Opettajan viimeksi, noin kymmenisen vuotta sitten. Kutsuin hänet meille ja siinä jutellessamme kului useampikin tunti. Muistelimme menneitä ja meillä oli myös yhteisiä tuttavia muista yhteyksistä. Oli kuin aika olisi kutistunut, nyt siinä istui kaksi naista, joilla oli ehkä vuosissa ikäeroa, mutta sitä ei kuitenkaan huomannut. Ei ollut opettaja ja oppilas, oli kaksi ystävää, joita nauratti samat asiat, jotka muistivat monia asioita samalla tavalla, jotka kiistelivät nauruisin suin, oliko se niin vai sittenkin näin, joilla oli hauskaa yhdessä.

Hänellä oli valtava kokoelma valokuvia jotka hän on tuonut Koppeloon ja niitä taitaa olla siellä yhdellä jos toisellakin. Olisipa mukavaa joskus koota niistä näyttely vaikka Koppelon kylätalolle. Minunkin varastoissani on niistä muutamia ja olen valmis tuomaan ne lainaan.

Kerttu-Opettaja saavutti korkean iän. Hän oli yli yhdeksänkymppinen, vireä ihminen. Jalat olivat hänen heikko kohtansa, ne pettivät ensin.
Hänen viimeisistä ajoistaan en tiedä juuri mitään.
Hänen energisimmissä vuosissaan sain olla mukana. Hän oli innoittava ihminen, iloinen, kannustava. En tiedä, miten muut ovat kokeneet hänen opetuksensa ja antinsa ihmisyydestä, minuun ne ovat ainakin uponneet.

Olen aina nimennyt elämääni eniten vaikuttaneiksi ihmisiksi alakouluni kaksi ensimäistä opettajaa. Kerttu Aittokallio niistä ensimäiseksi, hän otti minut kouluun, valoi vahvan itseluottamuksen, jota on tosin usein ravisteltu, rikottu, murennettu, mutta jalusta on sieltä Koppelon koulun alaluokalta. Se on ainakin vielä kestänyt.

Kiitos, Kerttu-Opettaja!