LAPISTA HÄMEESEEN

"Pieni askel ihmiskunnalle, suuri harppaus minulle" vai miten tämä kuulu sitaatti taas menikään.
Nyt olen oman harppaukseni ottanut. Toki se mietitytti, onko mitään järkeä... mutta toisaalta, se hyppy piti tehdä. Olosuhteet vain loksahtelivat paikoilleen.

Siis mikä askel, kuulen kysyttävän. Mistäkö minä oikein kerron? Että pitäisikö kertoa alusta alkaen? Ettekö pysy kärryillä?

No hyvä, tässä pääpiirteet, olkaapa hyvät!

Pitkin viime syksyä mietin mielessäni ja kyselin Korkeimmaltakin, onko minun ihmissuhteeni vain tässä, onko elämäni eletty?
Täällä Itäisessä Hämeessä asui toinen samanlainen kyselijä, osittain toivosta luopuneena.
Sitten Joku kuuli huokailut, katseli karttaansa, tarttui ohjaksiin ja antoi kahden kyselijän kohdata virtuaalisesti. Lopun hoidimmekin itse. Tietysti kysellen kaiken aikaa asian saamien käänteiden mielekkyyttä, mutta jotenkin kaikki tuntui niin oikealta, suunnitellulta, johdetulta. Sukulaissielut löysivät toisensa.

Ensimäisen tapaamisen jälkeen ohjaus vain jatkui: paikkakunnan vaihto, uusi asunto, entisen vuokratakuun järjestyminen ja muuttoauton edullisuus, kaikki loksahtelivat kuin hyvin suunnitellun käsikirjoituksen mukaan, minun ei tarvinnut muuta kuin sanoa oikeassa paikassa kyllä sekä pakata ja lähteä.

No, kuulostaa helpolta mutta kyllä siihen sai uppoamaan aikaa, monia hikipisaroita valui huiviin ja useita turhautumisen hetkiäkin tuli. Yksin en olisi selvinnyt, vieläkin pitää kiittää tytärtä, Eksää, ystäviä ja Vuokkoa ja hänen reippaita muuttomiehiä Roissa. Unohtamatta Paula Peetä Sairaalakadulta sekä "Sossun Tätejä".
Täällä oli myös muuttomiehet vastassa. He kyllä ihmettelivät kovasti, kenen tavaroita he oikein kantelevat. He eivät tainneet tietää minusta mitään, heitä oli vain pyydetty sukulaismiehen talkoisiin...

Niin, kyllä minun olemassaoloni on paljastunut yllätykseksi myös useimmille Rakkaani ystävälle ja sukulaiselle. Pienellä paikkakunnalla herättää huomiota vähempikin kuin pinttyneenä vanhana poikana pidetyn poikamiehen julkinen esiintyminen täysin oudon naisen kanssa. Saan tämän tästä osakseni pitkiä katseita, mutta pahansuopaisuutta en ole havainnut. Päin vastoin. Lähes kaikki Rakkaani lähimmät sukulaiset ja ystävät ovat sanoneet olevansa onnellisia minun läsnäolostani. Rakkaani olemus on muuttunut myhäilevämpään suuntaan, ei ihmisen ole hyvä olla pitemmän päälle yksin.

Nyt etenemme hitaasti. Tältä etäisyydeltä, 15 km, se on helppoa. Rakkaani elelee omaa elämäntapavihreää elämäänsä kotitalossaan sivukylällä, monen tienristeyksen päässä kirkolta. Pienen kirkonkylän laitamalta sain asuttavakseni kauniin, pienen rivitalokaksion. Tapaamme lähes päivittäin, mutta minua ei innosta pitempiaikainen metsämökissä asuminen, ennenkuin maa sulaa ja sen mukana pakkastalvena jäätynyt vessan putki. Tosin keväällä puucee ei tunnu yhtä hurjalta paikalta kuin pakkasyön kävelyhetket kesken lämpimien unien.

Rakkaani on tehnyt hieman remonttiakin jonka rankin osuus on ohi ja jäljellä on enää tavaroitten sijoittelu ja muut loppujärjestelyt. Odotamme nyt vielä ilmojen lämpenemistä, jolloin tarkenee puuhata ulkonakin ja vaatteitten lajittelu ja tuuletus voidaan tehdä samanaikaisesti kevättuulessa. Lisäksi poikamiehen "mörskä" näyttäisi kaipaavan kunnollista porstausta ja ikkunat pesua...töitä on tiedossa mutta onneksi ei ole aikataulua.

Viikko sitten olimme siellä viikonlopun. Aamulla lähdin yksinäiselle kävelylenkille tutustumaan ympäristöön. Aurinko taikoi lumisen maiseman pehmeän näköiseksi satumaaksi, tunsin oloni kodikkaaksi katsellessani ympärilleni. Malttamattomana odotan kuitenkin lumien sulamista ja kevättä, luvassa on uusia tuttavuuksia. Pihassa kasvaa omena- ja kirsikkapuita, luumupuita ja kriikunaakin...mitähän ne kriikunatkin ovat?...
Samoin täällä kirkonkylän asunnon pihassa taitaa olla uusia kasvituttavuuksia. Luulenpa, että edessä on mielenkiintoinen kevät.

Nyt olen asunut täällä Päijät-Hämeessä 6 viikkoa. Nyt summaten muuttoratkaisu oli hyvä, vaikka silloin se tuntui hurjalta riskiltä. Jos joku muu olisi kertonut tekevänsä moisen loikan, olisin varmasti varoitellut, ainakin mielessäni ihmetellyt ihmisen uhkarohkeutta.

Tämä meidän "tarinamme" tuntuu uskomattomalta mutta meidän on pakko uskoa, että tässä on ollut isommat voimat asialla, muuten tätä ei voi selittää. Sattuma? Kohtalo? Johdatus? Olkoot mikä tahansa, nyt on eteenpäin katsomisen paikka.