Vuodet kulkee kulkuaan...

Tänään, juuri näihin kellonaikoihin, syntyi kuopuskulta maailmaan. Laskettuun aikaan oli vielä yli viikko, mutta kun kutsu kuului, minut pukattiin ambulanssiin ja lähetettiin Keskussairaalaan. Pikkukylän kätilö ei alkanut ottamaan vastuuta jos taas saisin rytmihäiriöitä tai muita komplikaatioita. Yritin tenistellä että pikkusairaalassa olisi mukavampaa mutta eipä se mitään auttanut. No, perillä sitten huomattiin, että supistelut loppuivat mutta silloin löin taas jalat tanaan ja ilmoitin, että ku kerran tänne tulin niin täällä myös pysyn ja väännän sen muksun maailmaan vaikka väkisin. Olin nimittäin väsynyt nukkumaan nojatuolissa jossa olin 2 viimeistä viikkoa torkkunut yöt ja osan päivistäkin. Napatyrä...eikä siitä sen enempää kuin että leiikaukseen ei ollut enää synnytyksen jälkeen tarvetta, Luojan kiitos.
Kätilö ymmärsi tilanteen ja niinpä synnytys käynnistettiin ja muutaman tunnin päästä terhakka tyttö katseli silmiini syvällä, viisaalla katseellaan tuoden viestin olevaisuudesta, kaikkeudesta ja ihmeestä jota ihminen ei milloinkaan pysty selittämään tai ymmärtämään.

Siihen on nyt 27 vuotta aikaa. Tuntuu, että vastahan tämä kaikki tapahtui. Vasta pieni tummasilmä peikkotukka hymysuu opetteli kävelemään, puhumaan, leikkimään, lukemaan, piirtämään...vasta oli talo täynnä pehmoelukoita, poneja, pelejä, kyniä, papereita...vastahan mukana pyöri toinen tummasilmä,
kuopukseni paras ystävä, jotka olivat erottamattomia sen aikaa kun ystävä kylässämme asui (nyt tämä ystävä on itse pienen tummasilmän äiti). Vastahan kuopus opetteli aikuisuutta, sen kipeää todellisuutta eikä ollenkaan helppoa sillä kaikki eivät todellakaan synny onnenhattu päässä. Päivittäin ajatuksiani seuraa rukous hyvästä tulevaisuudesta, vahvemmasta elämänoksasta, pieneni kantavasta. Ja usko, että se vahva oksa vielä löytyy. Pesäpuu, josta saa elannon ja turvan. Löytyy se, ehkä on jo löytynytkin.

Syksy on minulle aina nollauksen aikaa. Pysähdys ja vilkaisu taaksepäin. Mihin se kesä jäi? Mitä sain aikaseksi vai sainko taaskaan mitään?

Nyt oli kesä pitkä ja lämmin. Liiankin lämmin. Syksy on ollut taas uskomattoman ihana. Ei myrskyjä, ei päiviä kestäviä sadekausia vaan aurinko on paistellut ja lämpöä riittänyt. Kiitollisena olen nauttinut ulkotouhuista Tennissä ja kävelyretkistä täällä kaupungissa. Mieli on ollut hyvä, toiveikas ja jopa onnellinenkin. Tästä on hyvä jatkaa talven syliin.

Pikkuhiljaa alan löytää paikkani tässä kaupungissa. Eläkeliiton hommat työllistävät sopivasti, mitään kovin sitovaa en haluakaan ottaa kontolleni. Kulkuri-Ailaa ei saa kammeta kiinni mihinkään, ei aikatauluihin, ei vastuuseen, ei mihinkään vastentahtoiseen ja aina pitää olla takaovi raollaan (tai ainakin avain ovessa paikallaan) josta pääsee pakoon jos vaatimukset alkavat ahdistaa.
Ja kaikkea mielenkiintoista saan oppia: mun luona kävi kotiopettaja opettamassa kotisivujen tekoa (oli toki sihteerikin paikalla) ja skypeoppia saan lähes kuukausittain. Silti nämä nettiasiat tuntuvat kovasti vaikeilta mutta kerta kerralta tulevat tutummaksi.

Käyn myös vapaaehtoispalvelun kurssia ja sepä onkin mielenkiintoista jo ihan yleistiedon kannalta. Opettajajallamme Maijastiinalla on kyky kertoa asiat ymmärrettävästi, hän vääntää rautalangasta, muutamin selkein sanoin, asian selväksi. Harvinainen kyky maailmassa, jossa monet luennoitsijat innostuvat omasta tiedostaan ja kertovat asiansa niin monen mutkan takaa, että kuulija jää vähän ihmettelemään, että mikä tässä olikaan se pääasia.

Kirjasto on se tärkein henkireikä, ilman kirjoja en saa unta enkä rauhaa. Nyt vain pitää toivoa, että silmät jaksaisivat. Tässä yhtenä iltana pelästyin, sillä en pystynytkään lukemaan tv-n tekstejä. Juuri tekstin kohdalla oli kirkas, puolen sormen kokoinen "sokea" pläsi. Pannessani silmät kiinni, pläsi hohti kirkkaana pikkusikarina. Tätä kesti puolisen tuntia ja silloin menin nukkumaan ilman iltakirjaa. Olinkohan ollut liikaa koneella...onneksi se ei ole toistunut. Pitäisi kai tilata silmälääkäriin ajan mutta kun kaikki maksaa.

Tämä onkin elämääni varjostava asia, raha ja sen vähyys. Kaikkea mukavaa olisi kivaa hankkia, olisi hienoa päästä teatteriin tai konsertteihin mutta milläs menet kun joka euro on momentoitu järkeviin ja tarpeellisiin asioihin. Kolesteroolilääkekin on hankkimatta aivan siitä syystä että kai ilman sitäkin pärjään. Verenpaine-, astma- ja sokerilääkkeet onneksi saan kelan tukemana mutta statiinit pitää maksaa itse.
Pyykkikone oli pakko (no, melkein pakko) hankkia vaikka se haukkaakin ison tilan veskistäni ja sähköäkin menee enemmän. Kellarissa on kyllä talopesula jossa on jättikone. Mun yhden henkilön vaatteista rumpu ei täyty edes puolilleen joten pesin vajaita koneellisia hintaan 2€/koneellinen. Eihän pyyhkeitä, rintsikoita ja päällyshousuja voi samaan koneeseen ahtaa, eihän?

Ja pesukonetta käyttöönottaessani törmäsin sellaiseen ihmeeseen kuin Aviomiespalvelu. Vähän ujostellen tilasin sellaisen ja mietin että mitähän kaikkea hänen palveluihin kuuluukaan. Sieltä tuli hyvin asiallinen herrasmies, laittoi koneen suitsait kuntoon ja laskun perään. No, laittoihan hän myös lamput kattoon ja taulullekin reiät ja korjasi kirpparilta ostamani vanhan (ihanan) -50-luvun lampunkin kuntoon. Hyvä on nyky tytön elää kun aviomies on puhelinsoiton päässä.

Joulu on myös jo kovasti lähellä. Toivon joulunodotukseen rauhaa ja odotuksen riemua. Toivon, että hössääminen ja dingelidong olisi siedettävää ja säät leppoisat. Mitään syksymyrskyjä en kaipaa, en lumisateita ja pakkasia. Ostin jo led-valonauhan ja pianpa laitan sen parvekkeelle valaisemaan pitkää pimeää. Ei, en kutsu sitä jouluvaloiksi, valoiksi vain. Ja jos jotakuta kiusaa valojen ennenaikaisuus, niin väitän ma, että nyt, pimeällä, sitä valoa kaipaa tervepäisinkin ihminen. Niin että haastan kaivelemaan valot esiin ja valaisemaan tätä marraskuuta, kaikin tavoin.
Muistetaan myös heijastimet!

 Tässäpä mamman koti. Kolmas pavekkeenlasi alarivissä, alaoven päällä heti vasemmalla. Kukkalaatikot on siivottu oven pielestä pois ja puutkin heittäneet lehtensä. Mutta aurinko jaksaa paistaa.