Vuosikatsauksen paikka

Vuosi ei ole pitkä aika. Viimeistään nyt tajuan sen, kuinka kiihtyvällä vauhdilla vuodet kuluvat.
Vuosi sitten muutin Roihin. Yli 370 päivää sitten. Muutaman päivän olen viettänyt siitä ajasta muualla, suurimman osan kuitenkin tässä Rovakadulla.
Mitä olen saanut aikaan?
En mitään.!!
No, tietysti olen rakennellut itselleni oman pesän. Olen kierrellyt kirppareita ja huonekaluliikkeitä, hypistellyt liikkeissä verhoja, katsellut sitä ja tätä. Kukkaron sisältö on kuitenkin rajoittanut hankkimisiani, joten entistä on lähes kaikki. Sängyn sentään hankin ja makuuhuoneeseen retrolampun sekä tiskikoneen keittiön tapaiseen.

Entistä on kulmasohva, se pölyn kerääjä. Silti se oli aikanaan hyvä hankinta. väri on aivan oikea, tumman viininpunainen. Irtotyynyt on hyvä koota kulmaukseen ja silloin sohva muuttuu mukavaksi divaaniksi telkkarin katselua varten. Vierasvuoteen siitä saa käden käänteessä vaikka useimmiten itse nukunkin siinä, jos on yövieraita. Yön kupsijana häiritsisin vieraitani, sitä en halua.

Nojatuolini, halpa ostos mutta siinä on hyvä istua. Paras telkkarituoli ikinä. Sohvapöytä Kontista 15 eurolla. Pieni, kevyt, lasinen, siirreltävä tarpeen mukaan. Ihana.
Entinen sohvapöytä muutti titteliä ja toimii nyt ikkunan alla tasona. Siinä se onkin parempi kuin entisessä virassaan. Sen päällä on pari kukkaa ja Ray Charles, jonka Esa sai 60-vuotislahjaksi ja jonka hän kantoi minulle. Alhaalla lehtihylly, jossa usein on Unnan sarjiksia, joita hän käy täällä lukemassa.
Telkkari on Hannan vanha, iso rötiskö. Hyvä kuvanlaatu kyllä, mutta se on raskas siirtää. Onneksi jalustassa on pyörät joten voin sen pyöräyttää makkariin päin jos joskus saisin päähäni katsella elokuvia vuoteesta käsin.

Ruokapöytä, tuo iso romisko. Se on vanhaa perua, ajalta, jolloin meillä oli tilaa väljälti ja ruokailijoitakin useampi kerrallaan. Pöytä on massiivipuuta, tukeva ja ehdottomasti liian suuri tähän asuntoon. Olen hakenut kirppareilta jatkettavaa pyöreää tai ovaalinmuotoista pöytää joka saisi mieluusti olla punainen. Eikä se saisi maksaa 240 euroa, jollainen retrokirpparilla on, ja jota olen käynyt jututtamassa useaan kertaan. Se on kaunis, hyväkuntoinen, 6 tuolia seuraisi mukana. siis erinomainen muuten, mutta hinta on minun kukkarolleni sopimaton. Vaihdossa he saisivat tuon pöydän mutta he eivät halua sitä. Eli jos ostan sen, olisin kahden pöydän loukussa. Siis pitäisi myydä entinen pois ja siihen ei ole vielä energiaa. Joten edelleenkin pöytä rohmuaa suhteettoman paljon tilaa yhdistetyssä olkkarikeittiössäni.

Parveke osoitti erinomaisuutensa kuumina kesäpäivinä. Aamuaurinko paistaa sinne, mutta heti puolen päivän jälkeen se suunnistaa kulman taakse, jolloin keskipäivän porotukset eivät osu sinne. Lämpö säilyi kuitenkin ja parveke olikin kovassa käytössä raskaan kuumina hellepäivinä. Vein varasängyn sinne ja lueskelin siinä tai kuuntelin musiikkia. Nyt sänky on kasattu, mutta piipahdn parvekkeella päivän mittaan monta lenkkiä. On ihanaa hengittää raikasta ilmaa ja antaa katseen kiertää kaupungin kattojen yli Ounasvaaran kautta Pöyliövaaraan, kirkon torniin ja takaisin Jätkänkynttilän liekkeihin.

Olen tutustunut lähiympäristöön. Olen kierrellyt katuja, katsastanut kujia, ihaillut puistoja ja kuljeskellut Kemijoen varsia. Kirpparit ja antikvariaatit ovat mukavia pistäytymispaikkoja.

Olen joutunut varsinkin viime syksynä tutustumaan köyhyyteen. Sananmukaisesti siihen, miten saa rahansa riittämään, kun hyvinlaskettuun suunnitelmaan tulee itsestä riippumaton muutos ja niin ollen tuloihin iso vaje. Olen istunut Kelan palvelutiskillä ja saanut todella erinomaista palvelua. Roin Kelaan on saatu palvelu pelaamaan siten, ettei asiakas tunne itseään ylimääräiseksi häiriöksi henkilökunnalle vaikka kyseleekin paljon.

Olen käynyt myös sossun luukulla. Ensimäinen käyntikerta sai todella pahan mielen. Virkailijan asenne oli suorastaan loukkaava: "Etkö sinä osaa hoitaa asioitasi? Miksi teit niin? Miksi? Kyllä sinun pitää!!! Mutta minäkinhän!!! Mene heti ja oikaise..."
Kaikki ratkaisuni kyseenalaistettiin, kohtelu oli ylimielinen, virkailija istuikin nojaten selkäänsä rennosti tuolissaan ja venytti jalkansa suoraan eteensä, käsi oli taskussa...siis työasentokin oli välinpitämätön, asikasta loukkaavakin.
Toisella käyntikerralla sain toisen virkailijan ja asiallisen kohtelun, sain jopa ymmärrystä ja olisin saanut hieman apuakin, mutta onneksi tuloihini sain hieman lisäystä, joten selvisin omillani.

Kävin myös Turvasessa. Se on mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu neuvontapaikka. Siellä asiaani suhtauduttiin tosi hienosti ja sain apua ja neuvoja moneen asiaan. Virkailija otti puhelimen eteensä, soitteli muutaman puhelun, sen vuoksi kai sossun virkailijan suhtautuminen muuttui.

Kaiken aikaa olen käynyt keskustelemassa asioistani tk:ssa psykologin kanssa. Se on etupäässä juttelua. Kerron tekemisiäni, ajatuksia, unianikin. Siinä ne asiat loksahtelevat pikku hiljaa paikalleen. Minuuteni sirpaleet koontuvat vielä erilaisiksi kaleidoskooppikuvioiksi, mutta nyt ne tuntuvat kuitenkin olevan eräällä tavoin hallinnassa.

Päivät kuluvat joutuisasti. Mitään ajankäytön ongelmaa ei ole. En pitkästy, en koe itseäni yksinäiseksi, viihdyn hyvin. Nautin siitä, että voin nousta ylös vakka aamuneljältä ilman, että kukaan heittää kysyviä katseita. Voin uinailla yhteentoista saamatta kyselyjä, miksi vielä olen vuoteessa. Voin pelata pasianssia vaikka puoleen yöhön, voin laulaa pelatessani, voin lukea rauhassa ilman, että pitää hypätä hakemaan jotakin minkä joku on hukannut vaikka se löytyykin sitten ihan simppelistä paikasta. Sanalla sanoen, olen riippumaton.

Seniori-nimityksen arvoituskin selvisi. Seniorikotiin on alaikäraja 55 vuotta. Aluksi yhtenä vaihtoehtona olikin seniorikoti, mutta sen vuokra oli hirmuinen (ja nyt koko säätiö on konkurssissa).
Lehdissä oli kursseja ja puuhaa senioreille ja mietin, voisinko mennä mukaan. Viime talvena en tehnyt mitään aloitetta siihen suuntaan.
Nyt syksyllä oli taas ilmoitus Senioritoiminnasta ja kutsuttiin kiinnostuneita Rovalaan. Tottakai menin, teemana oli ATK ja haluan lisäoppia. Infotilanteessa sitten selvisi, että mukaan pääsee etupäässä 63 täyttäneet ja jos ei riittävää osanottajamäärää tule, otetaan mukaan 60 täyttäneitä. 58 vuotiaista työeläkeläisistä kukaan ei puhunut mitään joten totesin olevani alaikäinen. Täytin kuitenkin ilmottautumislomakkeen ja posti toi vastauksen, että olen varasijalla 7. Se siitä senioritoiminnasta. Saa odottaa kohtalaisen kauan, ennekuin seuraavan kerran kutsun itseäni senioriksi. Hah!

Vuoteeni kuuluu myös matkat Jonin luo. Eläkepäätöksen tultua matkaliput halpenivat huimasti, ja nyt edestakainen mummottelumatka maksaa n. 50 euroa. Siellä käynti sekä virkistää että väsyttää. Pieni Murunen antaa voimia, hänen kanssaan on mukavaa puuhata kaikenlaista. Mutta sieltä palattuani olen terveellä tavalla uupunut. Mieli on hyvä, muistelen, mitä teimme pikku Nassikan kanssa ja lepään tyytyväisenä. Hänen täällä vierailut ne vasta herkkua ovatkin. Olen niistä tainnut kirjoittaakin, ne ovat nykyisen elämäni kohokohtia.

Kirkossa käynti on sielun rauhaa. Ihan yksin, hiljaa. Joku puhuttelee siellä. Jos en olisi näin synnillinen ihminen, väittäisin, että Jumala puhuu, vaikken ääntään kuulekaan. Uskomatonta, minäkin, syntisäkki, sylkykuppi, saan jostakin vakuuttelun, että saan olla rauhassa, en ole yksin. Kirkosta lähtiessä olo on pitkään hyvä, levollinen, tyyni.
Toinen ääni, joka muistuttaa kaikesta menneestä, ilkkuu, muistuttaa omasta arvottomuudestani, tulee kyllä taas jossakin vaiheessa kuvioon mukaan. Usein sudenhetkenä, aamuyöllä ja vie rauhan ja unen pois. Jolloin muistan, ettei minulle ole paikkaa "oikeitten ihmisten" joukossa, jolloin muistan, että maa on täynnä ihmisiä, joiden elämä on pilalla minun vuokseni, ettei armoa ole minunkaltaisille. Se kuuluu niille, joilla on oikeus pitää kiviä kädessä, heittää heti kun osun kohdalle...
Kyllä psykologeilla ja psykiatreilla riittää vielä hommia kanssani.

Musiikki on minun lohtuni. Se on ollut sitä aina. Radio on kuitenkin usein kiinni, en ole taustamusiikin ystävä. Mutta silloin, kun laitan jonkun levyn soimaan, istun tuoliini tai pistän makaamaan sängylleni ja annan sävelten viedä. Uni tulee, jos on tullakseen ja herätessäni olo on kuin puhtaaksi pesty.
Tai sitten, kun pitää mankeloida tai silittää, pestä ikkunoita tai kaappeja, laitan 60-luvun keveät sävelet tulvimaan. Baddingin kanssa mankeloiminen on hauskempaa, nuoruusajan musiikin soidessa ikäväkin homma saa kuin kultareunuksien. Laulan mukana ja työ sujuu siinä sivussa huomaamatta.

Summaksi saan hyvän vuoden. Elämään kuuluu sadetta ja paistetta, myrskyä ja poutaa. Ystävät pitävät pystyssä. Nykyinen tekniikka sähköposteineen ja tekstiviesteineen tuo ystävät lähelle. Kuinka mukavaa on saada vaikka pilaviesti silloin, kun epäusko omaan olemassaoloon kiusaa. Mukavaa on myös itse lähettää viestin ystävälle muistuttaen, että on sentään hyvä, että olet olemassa. Satojen kilometrien väli kutistuu silloin pieneen kännykkään.

Olkoon ensi vuosi ainakin yhtä hyvä kuin edellinen. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten saa se olla parempikin. Kullakin päivällä on omat murheet ja ilot.
Mutta kukapa niitä laskee!