Felicia, ystävä

Hän syntyi F-kirjaimen vuonna ja siksi hänelle annettiin nimeksi Felicia. Itse me emme olisi ikinä keksineet noin hienoa nimeä ja kotikielessä se lyhenikin hyvin nopeasti Felluksi.

Hän saapui meidän perheeseen turvapaikan hakijana.
Emmin pitkään, sillä olin vannonut, että koiran karvat ja minä emme kuulu samaan huusholliin, siivousta riittää muutenkin.
Mutta olen minä ennekin vannomiseni niellyt, miksipä en nyt, kun oli tosipaikka kysymyksessä.

Hänen varhaislapsuus ei ollut kovin helppo vaikka yksityiskohtia en siitä tiedäkään.
Tosin hänen emälleen oli valittu partneriksi valiouros, niin että pentue oli harkittu. Vaan ei loppuun asti, sillä omistaja jätti vastasyntyneet pennut emoineen itsekseen ja lähti etelän lomalle. Veljeni tyttö oli saanut tietää tapauksesta ja hän keräsi emon lapsineen autoon kuskaten kymmenpäisen lauman sisarelleen, jolla oli pienimuotoista kenneltoimintaa. Siellä pennut saivat asianmukaisen hoidon ja aikanaan ruskettununeena kotiutunut omistaja kävi hakemassa katraan kotiinsa jättäen pari pentua hoitopalkaksi.

Toinen pentu päätyi toisen veljentytön hoitoon ja toinen myytiin entisen naapurini tytön perheeseen.

Tässä perheessä tuli heti sopeutumisongelmia, sillä irlannin setteriä ei ole luotu asumaan yksin saunakamariin. Se haluaa olla perheen jäsen, mielellään keskushahmo siinä. Niinpä pentu kuskattiin takaisin veljentytölle vajaan vuoden ikäisenä ja perhe päätti aloittaa irkun kasvatusprosessin.

Eläinlääkärin tutkimuksessa paljastui nuoren neiti Felician pulma: nököhammas. Alaleuan kulmahammas oli hieman ulospäin suuntautunut eikä koira näin ollen saanut täysiä pinnoja muotovaliokirjaan. Olisi se tietysti voitu korjata, mutta se olisi tullut kalliiksi ja siitä olisi jäänyt merkintä- siis koirasta ei olisi ollut kennelin puhdaskirjaseksi kantaäidiksi.

Koirabisnes on raakaa, jos koirasta ei ole hyötyä, se pannaan pois. Veljeni tyttö oli kuitenkin huomannut koiran hurmaavan luonteen eikä olisi raaskinut antaa sitä lopetettavaksi. Hän keksi soittaa meille ja siitä alkoi meidän elämämme onnellisina setterin omistajana.

Ensin hän tuli meille kokeeksi, muutamaksi päiväksi vain. Jo siinä vaiheessa tiesin, miten siinä tulee käymään. Isäntä oli Orivedellä kursseilla eikä hän ollut aikonut enää huolia koiraa taloonsa, kuten en minäkään. Emme aikoneet myöskään kertoa hänelle puhelimessa uudesta perheenjäsenestä, pitäähän elämässä olla jännitysmomentteja.
No, isäntä on koiraihmisiä, joten ongelmia ei syntynyt ainakaan siitä.

Sen sijaan ongelmaksi luokiteltava oli Fellun arkuus. Hän oli viimeiset kuukaudet viettänyt alimpiarvoisena koirana useita koiria sisältävässä häkissä ja hänen itsetuntonsa oli nollilla. Ei hän uskaltanut edes syödä, jos lähellä oli muita. Me laitoimme ruuan kuppiin, kupin keittiön lattialle ja lähdimme itse pois. Pian oli kuppi tyhjä ja vähitellen koiran turkki alkoi kiiltää ja hilse hävitä.

Fellusta sukeutui kaunis koira. Karvassa läikkyi kullan keltainen sävy tumman punaruskean joukossa. Kylkikarvat olivat tuuheat ja kauniisti laineilla. Häntä huiski upeana viirinä ja hellyttävä yksityiskohta oli pieni tupsu "vauvakarvaa" keskellä päälakea.

Hän oli saanut alkuopetuksen käytöstavoissa ja rinnallakulkemistakin oli harjoiteltu. Ulkoilu ei silti sujunut mallikkaasti, sillä koira ei kunnioittanut meitä, hän ei halunnut meistä isäntäväkeä. Hänellä oli ilmeisesti ollut niin monta pettymystä ettei hän osannut luottaa meihin. Lenkillä hän halusi kulkea mahdollisimman kaukana, hän halusi olla pomo. Panta kireällä hän kiskoi ja suositeltu kuristuspanta oli hirttää koiraparan heti ensi lenkillä joten luovuimme siitä epäinhimillisenä kapineena.
Välillä kulku sujui mallikkaasti, hän kulki rinnalla mutta ei katsonut taluttajaa, kulki vain kuono pystyssä ja sen näköisenä, ettei kuulu joukkoon. Mutta ennenpitkää hän kiskoi taas, kieli pitkällä. Kärsivällisyyteni sai lakipisteensä, kun koira vetaisi minut asfalttiin kumoon ja solisluuhun sattui niin penteleesti. Kirosin rumimmalla äänelläni ja kas kummaa, koira kääntyi kuin salama ja tuli lohduttelemaan minua. Kotiin tulimme peräkanaa, koira irti, temppuilematta, minä perässä manaten koko räyskän alimpaan maanrakoon.

Muutaman viikon päästä koimme yllätyksen. Koira hyväksyt meidät isäntäväekseen. Hän alkoi katsoa silmiin, tuli luokse muulloinkin kuin pyydettäessä, kävelylenkitkin muuttuivat helpommiksi. Ei hän silti kiskomista lopettanut, eihän toki. Siihen hommaan hän oli ehtinyt ehdollistua niin voimakkaasti, että kiskominen kieli sinisenä jatkui viimeisiin lenkkeihin saakka.
Kyllä hän tiesi, miten kuljetaan kauniisti. Ojan penkka oli vain niin mielenkiintoinen, sitä oli kertakaikkiaan pakko haistella.

Koirallisen perheen elämä oli taas meidän arkipäivää. Pihamme oli iso, joten laitoimme terassille pitkän narun, johon kiinnitettynä Fellu pääsi liikkumaan melkoisella alueella. Siitä tuli hänen "narupissa-alue", jonne hän kävi tekemässä aamun ensimäiset pisut, joskus koko päivän pläjäykset. Irtokarvat olivat taas jokapäiväisiä, pöly oli punaisen ruskeaa, siivota piti usein, eteiskäytävän seinätkin olivat väliin kuvioitu huiskivan hännän toimesta.

Onhan koiran pito työlästä, mutta kyllä hän osaa palkitakin hoitajansa. Kotiutumisensa jälkeen hän oli sydänjuuriaan myöten meidän koira. Oli ihanaa tulla töistä, kun ovella oli vastassa joku, joka kertoi, kuinka hänestä oli ihanaa nähdä minua, kuinka hän oli kaivannut, kuinka äiskä on syötävän ihana.
Pian hän oppi luottamaan, hän otti paikkansa. Tulihan meille riitaa paikoista, olin sitä mieltä, ettei meidän sänky ole koiran oleskelutila, Fellu taas tykkäsi, että missä äiti, siellä hänkin. Monet kerrat hilasin koiraa pois sängystä, Fellu pisti hanttiin ja teki itsestään niin painavan, etten yksin pärjännyt. Ihmettelin, miten 30 kiloinen eläin osaa tehdä itsestään 100kiloisen.

Lauantai-illat olivat hauskoja. Suosikkiohjelma Bumtsi-Bum oli Fellunkin suosiossa. Heti tunnarin kuullessaan se juoksi olkkariin, hyppäsi sohvalle ja siinä hän istui, usein Isännän polvitaipeessa ja seurasi silmä kovana telkkaria. Hän istui siinä myös Uutisten ja Uutisvuodon ajan, jonka jälkeen hän siirtyi joko lattialle tai meni takkahuoneeseen, jossa oli hänen virallinen nukkumapaikkansa.
Ei hän suinkaan pysytellyt koko yötä omassa pehkussaan. Ensin hän nukutti minut. Hän hilasi itsensä joko sänkyni alle tai makasi matolla sänkyni vieressä. Samoin hän teki Isännälle ja sitten valvottiin Kuopuksen unta. Usein hän pääsikin Kuopuksen sänkyyn, mutta jos ovi sulkeutui hänen kuononsa edestä, hän jäi oven eteen maata, selkä ovessa. Jossain välissä yötä hän siirtyi omalle sohvalleen takkahuoneeseen, mutta selvät jäljet kertoivat, että yön aikana käytiin kokeilemassa myös olohuoneen sohvia.

Kerran Fellu oli hämmennyksissään. Olimme olleet jossakin juhlissa ja mukanamme tuli jatkoille vieraita, ainakin Reiska ja Pertti, kukaties muitakin. Feli touhusi ymmällään, kävi sanomassa meille, että nyt maate, että kunnialliset koirat saa nukkua. Ei hän rauhoittunut ennen kun vieraat lähtivät. Koira päästi pitkän huokauksen ja levisi tyytyväisenä matolleen.

Fellu oli ihmisrakas. Kun meille tuli vieraita, hän ensin antoi haukkutervehdyksen, sitten kieputteli itseään ja häntäänsä, kertoi, kuinka suunnattoman iloinen hän on kun vieras suostuu rapsuttamaan häntä. Varmasti murtovarkaankin syliin hän olisi kiivennyt, onneksi sellaista ei käynyt meillä.
Esikoinen tuli kotiin eikä Fellu ollut tavannut häntä. Ajattelin, että kyllä koira herättää Esikoisen tullessa, onhan tämä koiralle aivan outo. Mutta koirapa ottikin Esikoisen vain kielipusuilla vastaan. Ei haukkunut eikä vierastanut. Oliko tuttu tuoksu?

Fellu sai talvisin olla takapihalla irti, kunhan sitä seurasi ikkunasta. Lumessa oli hauskaa kieriä ja lunta oli helppo kaivella. Hän sai kulumaan pitkiä aikoja piilottamalla jotain luupalaa lumeen, kaivamalla sen heti esiin ja viemällä sen sitten jonnekin muualle.
Hän rakasti kaivamista. Kesäisin piha oli kuoppia täynnä, kun hän toteutti koiramaista luontoaan. Koiramaiseen luontoon kuului kai myös karkailut. Hän livahti silmän välttäessä portista ulos, juoksi naapuruston takapihat läpi, remusi jokirannassa ja kiersi pyörätielläkin pikku mutkan. Karkumatka kesti yleensä vartin verran, sitten hän jolkotti kotiin hieman nolona mutta partaansa hymyillen: näethän, äiskä, minä tulin jo.

Mutta yksi karkumatka oli pitkä. Meillä oli tapana viedä Fellu juoksemaan Kommatin hiihtokeskuksen maastoon. Siellä sitä oli kohtalaisen helppo valvoa ja hän rakasti sitä paikkaa yli kaiken. Vuosikaudet se oli hänen juoksupaikkansa, siis hyvin tuttu maasto.
Eräänä kesäpäivänä Esikoinen ja Kuopus lähtivät taas Fellun kanssa Kommattiin. Koira juoksi jonkin aikaa näkösällä, sitten se otti spurtin ja häipyi metsän peittoon. Ei se ensimäinen kerta ollut, kun hän häippäsi näkyvistä. Yleensä hän vartin-puolen tunnin kuluttua tuli, kieli maata viistäen, karvat kurassa ja hymy huulilla, joi kupillisen raikasta vettä ja hyppäsi ylen tyytyväisenä autoon.

Mutta nyt, vaikka kuinka huudeltiin, koiraa ei näkynyt. Nuoret hakivat lisää etsintäporukkaa, Esikoinen tyttöystävänsä kanssa kiersivät lähes koko yön Kommatin rinteitä ja kiviloihikkoja, huutelivat, mutta karvaakaan ei näkynyt, ei kuulunut haukkua vastaukseksi. Veimme majan portaille Fellun peiton, vesikupin ja hieman ruokaa vaan koskematta ne olivat aamulla. Vettä satoi, oli kylmä, meillä oli huoli lemmikistä.

Perhe vietti levottoman yön ja varhain aamulla nuoriso lähti uudestaan maastoon. Teimme etsintäilmoituksen, monistimme ja laminoimme ne ja niittasimme puihin ja hiihtomajan seinään.
Yhdentoista aikaan soi puhelimeni ja siellä kerrottiin, että kuvan näköinen koira on hiihtohissin luona. Koko joukko hyppäsi autoon ja siellä oli Fellukka: märkänä, savisena, surkeana. Nähdessään tutun auton se oli alkanut kertoa kokemuksiaan. Koko kotimatkan se uikutti, valitti, mourusi, siis kertoi, mutta epäselväksi jäi, minkälaisen seikkailun se oli kokenut.

Kotona pesin sen lämpimällä vedellä ja marseillesaippualla, koko takakroppa oli paksussa savessa. Karva oli tuhannessa takussa, turkissa oli poron papanoitakin. Oliko se ollut kiinni jossakin savikuopassa?
Ja hän oli nälkäinen, myös väsynyt. Jalat eivät kantaneet ja se nukkui lähes vuorokauden.
Eikähän enää halunnut Kommattiin.

Järjesti hän minulle viiskymppisyllärinkin.
Olimme Ivalon kulmilla paossa minun puoliylppöjä, koirakin mukana. Siellä hän juoksenteli vapaana ja nautti elämästään. Retkiltään hän tuli riemuissaan luokseni ja voi taivas, mille hän haisi. Hän oli kai löytänyt jostakin jonkun haaskan tai kalanperkuupaikan tai jotain, mutta haju oli sanoinkuvaamaton. Ei auttanut muu, kahlasin koiran kanssa Mattojärveen ja tolulla hankasin elukkaparkaa, eikä hän tykännyt siitä operaatiosta lainkaan. Lopuksi aikaa pistin hänet vangiksi huvimajaan ja Suvi oli siivonnut koiran loput sotkut sieltä.

Erään kerran olin valmistautumassa suolistoröntgeniin. Suoli tyhjeni vauhdilla, niin rajusti että menetin tajuntani. Pääni iskeytyi laattalattiaan ja otsaan tuli melkoinen aukko.
Kun aloin heräillä, olin hyvin tokkurassa ja makasin kylppärissä, verilammikossa. Koira tajusi tilanteen ja hän meni herättämään isännän.
Ylipäätään hän seurasi hyvin tarkasti perhe-elämäämme ja Isännän halvaannuttua oli hyvä apu-ja seurakoira. Hän makasi Isännän jalkaterien päällä lämmittäen kylmiä, halvaantuneita varpaita.
Jos kuka oli kipeä, koira tarjosi myötätuntonsa. Kuopuksen vieressä hän makasi useita kertoja tämän sairastaessa jokakuista vaivaansa. Seuranpitäjänä hän oli vertaansa vailla. Häneltä sai aina jakamattoman huomion.

Niin hyvä onni lykästi meitä, että naapurissa asui kunnan eläinlääkäri. Hän se teki Felluparalle abortinkin, kun yhtenä juhannusaattona bordercollie kävi Fellun vieraana, "sattumalta" juoksuajan viimeisinä päivinä. Ja minä kun olin pitänyt tosi hyvää vahtia. Koira jäi hetkeksi pihalle, aamutuimaan, ennen töihin lähtöäni. Muutaman minuutin kuluttua huomasin, että käry kävi, se hurtti ehti...
Kymmenen pientä sikiötä, kertoi eläinlääkäri myöhemmin, tehtyään onnistuneen operaation ja sterilisoi Fellun samaan vaivaan.

Jo pitemmän aikaa Fellulla oli ollut patteja nisissä ja ne kasvoivat kaiken aikaa. Eläinlääkäri arveli, että jokin kasvain siellä on. Ihossakin oli paiseita ja ne hän puhdisti sekä kirjoitti penisilliiniä. Naapuri olikin verraton apu. Hänen kotonaan oli ollut aikoinaan useampikin Irkku, joten hän tunsi lukkarinrakkautta Felluamme kohtaan ja hoiti tätä ilomielin.
Kiitos vielä kerran!

Kasvain kasvoi ja kävi selväksi, että leikkauksesta ei olisi apua. Tai olisi, mutta sitten pitäisi saada sädehoitoa ja sitä ei saa mistään, ei meidän rahoilla. Kuopuksesta tuntui ajatus tosi pahalta, eikä se meistä muistakaan hauskalta idealta vaikuttanut. Eläin on kuitenkin paremmassa asemassa kuin ihminen, sen ei tarvitse kärsiä kipuja eikä kuolinkamppailuja, jos hänellä on rakastava perhe ja hyvä eläinlääkäri tiedossa.

Fellu ehti 13 vuotiaaksi, kun hänet vihdoin eräänä toukokuun päivänä vietiin eläinhoitolaan. Me kerroimme Fellulle, kuinka se on ollut hyvä koira, maailman paras ystävä ja ettemme koskaan unohtaisi sitä. Sitten lääkäri teki tehtävänsä ja me silittelimme ystävämme tuonpuoleisiin.

On kulunut reilu vuosi, ja yhä Fellu on puheissamme lähes päivittäin. Kun vastaan tulee irkku, sitä on pakko mennä puhuttelemaan.
Silloin, kun Fellu tuli perheeseemme, ihmettelin, kun usean kerran aivan oudot ihmiset tulivat keromaan, kuinka heillä on ollut irlannin setteri, ja kuinka sitä ei unohda ja kuinka samanlainen vouhake se oli heidänkin koiransa.
Enää en ihmettele, sillä irkkujen luonteeseen kuuluu tietty välittömyys, hupsuus, vallattomuus, ja että irkku aivan ilmeisesti muovaa omistajiaan.
Hupsuus tarttuu.