Vuoden 2015 ensimäinen

 Kuvat tökkivät taas, tulee jos onnistun ne siirtämään tuolta drivesta

Ja taas vaihtui vuosi. Hyvänen aika, vasta viime vuonnahan se vaihtui, ihan vasta. Vuosien kuluminen alkaa jo huimata päätä. Ja mitä se merkitseekään: sanoppa ääneen oma ikäsi ja kuuntele, miltä se kuulostaa. Kamalalta. Epäuskottavalta. Mielettömältä. Minäkö muka täytän tänä vuonna... Ei helkkarissa, ei voi olla totta.Minähän olen nuori...en millään voi olla virallisessa eläkeiässä. Tosin siihen on vielä melkein 10 kk mutta tänä vuonna se tapahtuu. Ja mehän jo tiedämme, kuinka nopeasti kuukaudet kuluvat, äkkiäkös tuo aika menee.

Menihän viime vuosikin, tosi nopeasti. Eipä siitä jäänyt mitään pysyvää käteen, jäikö edes muistoihin. Kutakuinkin normaali vuosi. Terveys nyt ei ollut paras mahdollinen mutta koska muka on mennyt niin, ettenkö jotakin isompaa olisi potenut. Ne rytmihäiriöt (WPW-syndrooma) vaivasivat vuosikausia eikä vieläkään ole kokonaan jättäneet rauhaan ablaatioista huolimatta. Elämän aikana on ollut nielurisaa, umpisuolta, suonikohjuja, polvioperaatioita, kohdunpoistoa sun muuta, miksipä sitten ei viime vuonna suolistotulehdusta tai tätä viimeistä riesaa: borreoloosia.

Siinä sitä onkin juttu, joka naurattaa niin turkasesti. Enemmänkin naurattaisi mutta pohjalla on pieni pelko, toivunko tästä koskaan ihan kunnolla.Nauru hieman helpottaa oloa, onhan aivan absurdia, että ihminen joka muuttaa tänne Etelä-Suomeen sellaiselta alueelta, jossa punkkeja ei isommin ole, saa tautitartunnan ensimäisestä kohtaamisesta punkin kanssa. Moni paikallinen ihminen ei ole eläissään sitä saanut vaikka kesät kaiket puuhaavat metsissä ja pihoilla.
No, nyt olen lääkekuurilla (etovaa oloa kestettävä vielä kuurin loppuun) ja sitten otetaan näyte taudin olotilasta.
Ikävää tässä on väsymys, kuolettava väsymys. Joskus ei jaksa pitää silmiään auki, joskus on pakko mennä muutamaksi hetkeksi pitkälleen ja silmät kiinni. Ei jaksa tehdä tuota eikä tätä vaikka mieluisia hommia olisivatkin. Onneksi ei ole pakko tehdä mitään jos ei halua.

Kun voimat olivat nollassa, tuli pelastukseksi joulu ja joululahjat. Ostin erinäisiä keriä villalankaa, istuin nojatuoliin ja annoin puikkojen heilua. Katselin telkkarista Murdochin murhamysteereitä, Sydämen asiallaoloa, Viimeistä tangoa Halifaxissa (joka on kuvattu lempimaisemissani Yorksiressa, Skiptonissakin), hauskat kotivideotkin kelpasivat. Hömppäleffojakin tuli aina silloin tällöin ja lisää kaivelin kaappieni kätköistä kuten komissario Palmua ja miss Marplea. Siinpä sivussa valmistui iso kasa villasukkia. Joulun jälkeen neuloskelen Bactus-huivia (vaimikäsenytoli) mutta sen valmistumisella ei ole kiire.

Joulu meni rauhallisesti, niinkuin aina. Kahdestaan Aipan kanssa Tenninmäellä. Kinkkuakaan ei ollut vaan aattoruokana oli komea kalapöytä laatikoitten ja sienisalaatin kanssa. Meillä ruoka ei enää ole se ensimäinen asia, mitä joulusta halutaan, kyllä se on yhdessäolo, lämpö, ystävyys, läheisyys. Ja lepo. Kumpikin luimme omassa rauhassamme kirjoja, välillä söimme jotain, pelattiin muutama tuppi ja taas huilattiin. Oikeaa joulurauhaa parhaimmillaan.

Joulupukki oli kiltillä päällä ja toi uuden puhelimen. Entinen olikin jo tiensä päässä ja toimi silloin kun sitä sattui huvittamaan. Vielä en halunnut älypuhelinta, se on niin herkkähipiäinen että reagoi joka hipaisuun (näin olen ymmärtänyt kun joskus olen kokeillut sellaista kädessäni).

Onhan tässä vähän juhlittukin. Viikkoa ennen joulua täytti naapurin Vesa pyöreitä ja kutsui meidätkin. Joulun jälkeen vietimme taas Aimon naapurin Tainan ysikymppisiä Koskenrannassa. Tämän vuoden puolella oli sitten Aimon veljen ja tämän vaimon kultahäät Helsingissä ja sielläkin oli tosi mukavaa käydä ja tavata tuttuja. Olen alkanut viihtyä Aipan sukulaisten kanssa. Ihan oikeasti on sellainen tunne, että kuulun joukkoon. Ehkä, jos joskus tiemme Aipan kanssa erkanisi, kaipaisin hänen sukulaisiaan. No, emme kai ole aivan lähiaikoina eroamassa, ei sitä kai ole ollut ilmassa vaikka mistäpä sitä koskaan tietää, mitä tapahtuu ja miksi.

Mitäpä toivon alkavalle vuodelle?
Terveyttä tietenkin, toivon, että nämä vaivat helpottaisivat eikä uusia kremppoja tule.
Sitten haluaisin olla enemmän Joni-boyn kanssa. Surettaa, kuinka hän kasvaa minusta erilleen kun niin harvoin tavataan.
Lapsilleni toivon parempaa vuotta kuin edellinen oli. Toivon sydämestäni, että asiat vihdoin selviäisivät ja he kaikki pääsisivät elämään normaalia elämää riemuineen ja murheineen.
Toivon myös, että itse ja läheiseni oppisimme suhtautumaan elämään niin, ettei takertuisi pikkuasioihin vaan oppisi näkemään kokonaisuuksia ja seurauksia, oppisi hyväksymään omat ja toisten puutteet hyväksyen asiat ja ihmiset sellaisena kuin he ovat. Että oppisimme viimeinkin jättämään ikävät asiat taakse. Ei saisi jäädä kieriskelemään menneissä vaikeuksissa, vaan pitäisi löytää se kultareuna, joka kaikkien tapahtumien ympäriltä löytyy. Se voi olla pienikin, vain suurennuslasilla erottuva, mutta kyllä se on. Ja jos ei löydy, sen pitäisi voida jättää ja unohtaa. Kun menneisiin ei pysty muuten enää vaikuttamaan, pitää se jättää taakse ja antaa olla entisyyden pölykerroksen alla. Sanotaan, että paskakasa haisee kun sitä tonkii joten viisaimpaa olisi antaa entiset paskat maatua, niista tulee joskus hyvää kasvumultaa.
Sitä nimittäin pelkään, että oma, vaivalla kokoonharsittu positiivisuus katoaa,  Enää en halua masennuksen suohon kun kerran sieltä olen ylös päässyt.

Mutta en usko, että kaikki hyvä on uhattuna. Nyt menemme taas valoa kohti, päivät pitenevät ja parin kuukauden päästä on jo kevättä rinnuspielissä, kyllä pilvet ja peikot kaikkoaa, näin uskon (ja toivon)