Ystäväni Agatha ja muut luettavat kuomat

Elämäni intohimona on ollut kirjat. Lapsuuskodissa ei paljon kirjoja ollut, ei ainakaan lastenkirjoja, mutta muistan pari kirjaa, joita luetutin kaikilla vapaaehtoisilla niin kauan, että opin ne ulkoa. Niinpä rallattelin kirja kourassa "Otto potto poroliinia" ja muita loruja, ulkomuistista tietenkin. Erkki Tantun veikeän hauska kuvitus auttoi muistamaan, mitä kullakin sivulla oli.

Koulussa opin nopeasti lukutaidon ja kotikylän hyvä kirjasto tuli mielipaikaksi. Kirjastoa hoiti vanha Opettaja, joka samalla valvoi myös kyläläisten lukutottumuksia. Ei ollut mikään harvinaisuus, että kirjassa olevat hellät kohtaukset oli sensuroitu Opettajan toimesta ja usein viimeiset sivut oli revitty pois. Aivan, myös aikuisten kirjoista.

Eikä lapsilla ollut asiaa aikuisten hyllyille. Usein Opettaja myös valitsi, mitkä kirjat oli hyvä lukea. Topeliuksen Lukemiset Lapsille tulivat tutuiksi, Anni Swanit tietysti olivat hyvää luettavaa niinkuin Marjatta Kureniemet ja muut puhdashenkiset kirjat.
Kirjastossa oli iso lukittu kaappi, jonka avain oli visusti Opettajan ruudullisen esiliinan taskussa. Siinä kaapissa oli "kielletyt ja salaiset" kirjat. Kai sotien jälkeen jotkut kirjat olivat vähemmän suotavia tai jostakin muusta syystä ne oli tallennettu pois kansan käsien ulottuvilta, mutta erään kerran tapahtui ihme: Opettaja avasi kaapin ja antoi sieltä minulle pari kirjaa luettavaksi. Muistaakseni hän varoitti, etten kertoisi kenellekään mutta:" kun sää niin tykkäät lukee, nii ota ny nää ja tuo sitte kohta pois ja anna mulle". Kirjat kertoivat sota-ajasta, nuorten toiminnasta silloin ja partioaatteesta, ja toinen oli joku sotalapsitarina.
Tunsin hienoista ylpeyttä nauttiessani Opettajan luottamusta. Joskus Opettaja antoi aikuisten hyllystä jonkun "sivistävän" teoksen mutta enpä luule lukeneeni niitä, en muista ainakan yhtään.

Jos kirjastossa lukemista sensuroitiinkin, oli kylässä paikka, josta sai lainaan sellaista luettavaa, että Opettaja olisi pyörtynyt jos olisi tiennyt lapsosten lukevan Reginaa, Kulta- ja Herttasarjoja ym "sillä tavoin sivistävää" kirjoitustuotetta. Kylässä asui jostain Etelä-Suomesta, ehkä Helsingistä muuttanut nuori rouva, joka ei oikein sopeutunut moraalisen kylän elämään. Kylän nuoret tytöt istuivat hänen mökissään ja hän kertoili asioita, joista ei osattu uneksiakaan. Minä en ollut mukana kovin usein, mutta sain lehtiä lainaksi ja se kyllä minulle kelpasi.

Ajan myötä lukemisala laajeni ja pian huomasin lukevani lähes kaiken minkä käsiini sain. Kirjaston kirjat tulivat tutuiksi mutta muutettuani kotikylästä pois, laajeni myös kirjastotarjonta.
Elämäntarinat ja matkakirjat ovat aina kiehtoneet mieltäni. Filosofiset kirjat miellyttivät aikansa samoin kuin uskonnolliset ja muuten aatteelliset teokset. Pohdiskelin lukemiani asioita aikansa ja otin omakseni hipun sieltä, toisen tuolta. Kovin syvälliseksi painuvia teoksia en jaksanut silloin enkä jaksa vieläkään lukea saati niihin syventyä. Elämä vei matkassaan.

Aikuiselämässäni on monia vuosia, jolloin kirjat ovat kuuluneet elämääni itsestään selvyytenä. Uni ei tule iltaisin, ellei kirjan kulma paina poskea ja saa lukea muutaman sivun. Laadulla ei ollut niinkään väliä, monenlaiset kirjat kelpasivat.

Sitten alkoi sairasaika. Lukeminen ei lakannut, se vain yksipuolistui. Kevyet, tutut ja turvalliset kirjat nousivat arvoon arvaamattomaan. Aino Räsäsen Helena-sarjaa pystyin lukemaan, vaikka maailma jylläsi sieluani ruvelle. Hilja Valtosen topakat naishahmot pitivat minua pystyssä suuressakin paineessa ja Pirjo Mannisen keveät, ilkamoivat ja sanoilla leikittelevät teokset saattoivat uupuneen mielen uneen. Nykykirjoista Enni Mustonen ja Tuija Lehtinen kirjoittavat kevyttä ja virkistävää tekstiä joita uupuneenakin jaksoi lukea.

Suurin tukijani on kuitenkin ystäväni Agatha. Olin hankkinut kaikki Agatha Christien dekkarit, jotka vain voi suomen kielellä saada. Naureskelin, että jotakinhan ihmisen pitää harrastaa, minä keräilen Dame Agathaa.
Elämän vaikeina päivinä ja synkkinä öinä olen saanut uppoutua Englannin maaseudun kartanoissa tapahtuviin murhiin ja ryöstöihin, olen saanut ajella höyryjunilla nummien poikki vanhapiikaetsivän seurassa tai kulkea viiksivahan tuoksussa, kiiltonahkakenkien perässä ja seurata pienten harmaiden aivosolujen toimintaa. Tommy ja Tuppence ja Mr Q ovat esittäneet omaa rooliaan myös minun elämässäni.

Olen lukenut Agatgan itsensä kirjoittaman omaelämäkerran (itse asiassa siitä alkoi todenteolla kiinnostus hänen dekkareihinsa) ja tunnen nyt hänen ajatuksensa ja omaisensa aivan kuin itse olisin elänyt silloin, 1800-luvun lopussa ja !900-luvun alkupuoliskon.

Eihän murha sinänsä minua kiinnosta, mutta jotta dekkarin salapoliisi tai reipas etsivä, usein nuori, pirteä tyttö, voi käyttää etsivän taitojaan, täytyy tietysti olla ruumis. Agathan kirjoissa murha ei ole pääasia, mutta ruumis kyllä. Tapahtuman selvittäjä lähtee usein kuolleesta, millainen hän oli, miksi hän oli sellainen ja minkälaisessa suhteessa hän oli epäiltyihin.
Agathan kirjoissa on aina muutama, alle kymmenen, henkilöä, jotka olisivat voineet tehdä rikoksen, heillä oli tilaisuus ja motiivi vaikka alussa näyttää että he ovat paikalla sattumalta tai he eivät olleet paikalla alkuunkaan.

Olen huomannut, ettei näissä kirjoissa minua viehätäkään se kuoleman selvittely, vaan pääasiassa ovat ihmiset. Agathan maailmassa eletään yläluokkaista elämää. Ihmisillä on varaa, he matkustelevat, asuvat isoissa taloissa tai kartanoissa, jotkut hotelleissakin. Heillä on useampi kuin yksi palvelija ja monikaan ei käy työssä vaan perhe elää joillakin koroilla.

Agatha on taitava olosuhteiden kuvaaja. Joulunvieton kuvaus saa lukijalle veden kielelle ja muistelmissaan kirjailija kertoo sellaisia jouluja vietetyn hänen sisarensa miehen kotikartanossa.
Hän tuo kirjoihinsa lukuisia omaisiaan tai ainakin piirteitä heistä. Miss Marplen ja Agathan Tätimummin ajatusmaailmassa on paljon yhtäläisyyttä. Molemmat uskovat asioista aina kaikista pahinta koska niin vain on. Agathan erikoista elämäntapaa harjoittava veli on myös esikuvana jossakin kirjassa.

Agatha on kovin luokkatietonen. Alaluokkaa, työväestöä hän kuvaa tyhmiksi ja oppimattomiksi, mitä he tietysti siihen aikaan ovat olleetkin, kun eivät ole saaneet koulusivistystä. Agatha kyllä uskoo perinnöllisyyteen joten yläluokan väki on luonnostaan oikeamielistä, pelotonta, ehkä hieman tyhmänrohkeaa kun taas työväestöllä on kylmänkyhmyjä ja polyyppeja nenässä. Tässä mielessä Agatha on aikansa tuote, onhan hän itse yläluokkaan kuuluvan, joskin köyhtyneen äidin ja rikkaaksi kuvitellun amerikkalaisisän jälkeläinen.
Kun sen laskee aikuisen satuun kuuluvaksi eikä ala liikoja erittelemään, voi kirjoista silti nauttia.

Monet kirjat tapahtuvat Lähi-Idässä sillä Agathan toinen aviomies oli muinaistutkija ja vaimonsa vietti pitkiä aikoja kaivauksilla, mutta hän myös matkusteli yksikseen, käyttäen paikallisia linja-autoja. Seikkailunhalua Agathalta ei ainakaan puuttunut ja niiden seikkailujen tuloksena on syntynyt monta herkullista kirjaa. Tämän alan suosikkejani on "He tulivat Bagdadiin" joka ei dekkarina ole kovinkaan mainittava mutta matkakuvauksena tavattoman kiinnostava.

Toinen herkkukirja on Idän Pikajunan arvoitus". Siinä on mestarillinen juoni, henkilöt ovat tosi aitoja ja ratkaisu on yllätys. Elokuvanakin se onnistui, ja roolijako on kohdallaan itse Ingrid Bergmanin ja Lauren Backallin johdolla. Omille junamatkoilleni otan usein mukaan tämän kirjan, vaikkei VR:n vaunut pahemmin Idän Pikajunaa muistutakaan.

Suosikkisarjaan kuuluu myös "Kuolema ilmoittaa lehdessä". Siinäkin henkilöt tekevät lukemisesta nautinnon. Tosin tässäkin kirjassa näkyy kirjailijan muukalaisvastaisuus, sillä vaikka kirjassa pakolaisapulainen nousee eräänlaiseksi sankariksi, tätä kuvataan kuitenkin hieman negatiivisesti.
Agatha on sovinnainen kirjoittaja, mutta ainakin tässä kirjassa on selvästi lesbopari, vaikkei sitä pahemmin korostetakaan. Lisäksi siinä esiintyy irlannin setteri, ihan vain oman, edesmenneen Felician muistoksi haluan lukea kirjan aina uudelleen.


Agatha kirjoineen on pitänyt minusta huolta jo usean vuoden ajan. Kuinka mukavaa onkaan ottaa käteensä kirja, josta tietää jo, mitä se sisältää. Sen voi jättää kesken koska tahansa ja sen lukemista voi jatkaa mistä vain. Nukahtamiskirjana nämä kirjat ovat vertaansa vailla.
Kaiken huipuksi uusintakierroksilla usein löytää jotain uutta, hoksaa jonkun uuden tapahtuman tai maisema-tai kartanokuvaus saa uuden ahaa-elämyksen.

Kiitos, Dame Agatha. Olet ystäväni nyt ja aina.