Aili-täti tekee lapin nuken tai kaksikin.

Nuken teko alkoi pään hankinnasta. Ailitäti nähtiin usein ihmisten "rantteilla", halonhakkuupaikoissa, katselemassa valmiita halkoja. Nukkien päät tehtiin nimittäin haloista. Hyvä pääpuu piti olla oksaton eikä siinä saanut olla muitakaan värivikoja. Tasainen vaalea mäntypuu oli paras, taisi toki joku koivupääkin syntyä, mutta mänty oli helpompi työstää.
Hyvä pääpuu kuivattiin uunin päällä ja voi sitä onnetonta, joka joskus oli vahingossa heittänyt halon uuniin.

Tädillä oli tavaroissaan kapsäkki, jossa oli hänen työkalunsa. Se oli aarreaitta, vaikka oudompi tarkastelija olisi väittänyt laukun sisältöä turhanpäiväiseksi roinaksi. Siellä oli lampaan taljan palasia, poron koipinahan palasia, suonen-ja langanpätkiä, tilkkuja jos vaikka minkälaisia. Sen laukun sisällön olisi moni siisti ihminen ollut valmis heittämään roskiin.

Kapsäkissä oli pieni kirves, ja sen täti otti esiin ensimmäiseksi. Sillä hän muotoili pääpuuhun pään ja kaulan muodot. Seuraavaksi laukusta löytyi pieni puukko, ja sillä pää sai lopullisen muodon. Silmien paikat, nenä ja suu oli tarkkaan harkittu, sillä täti teki nukeista näköisversion, jos tilaaja niin toivoi. Muuten poikanukke sai tädin edesmenneen miehen piirteet, tyttönukesta tuli usein tädin itsensä näköinen. Viimeistely tehtiin hiekkapaperein ja sen jälkeen avattiin taas kapsäkki.

Eri sävyisistä lampaan nahan paloista täti valitsi sopivan värin ja sitten hän leikkasi kaavan mukaan palan jonka hän naputteli pikkuruisin nauloin nuken päähän hiuksiksi. Hiuksia muotoiltiin pikkuisten saksien kanssa niin kauan, että lampaan nahka näytti aivan oikealta, kiharalta tukalta. Yleensä se oli tummaa lammasta.

Nyt pää sai jäädä lepäämään ja laukun uumenista löytyi liinakangasta ja kaavat, terävät sakset ja muutama nuppineula. Joskus hakaneula toimitti nuppineulan virkaa, ja näppärästi täti leikkasi niin kädet, jalat kuin kropankin nukelle. Ompelukone otettiin esiin ja muutamalla veivauksella nukella oli ruumiinjäsenet valmiina. (Niin, tädillä oli käsin veivattava ompelukone, mutta oli myös jalkapoljinkonekin.)
Kädet ja jalat täytettiin joko puhtaalla sahanpurulla, vanulla tai villalla. Puisen puikon avulla täti täytti kaikki huolellisesti, mittoili, että kaikki oli symmetrisesti ja sitten kaikki ommeltiin yhteen. Pää sijoitettiin paikalleen, naputeltiin naulasilla ja siinä oli nakunukke, odottaen vaatteita ylleen.

Vaatteet täti teki tarkasti oikein. Inarin mallinen lapintakki pienoiskoossa, pikkuinen neljän tuulen lakki reunuskarvoineen kaikkineen. En muista, mitä karvaa se oli. Mustaa tai ruskeaa, kiiltävää, pehmeää, eihän liene kissaa, ei kai. Piisamia ehkä tai vasan nahkaa, sitä ainakin miesten lakin reunassa kuuluu olla. Naisen lakki oli miniatyyrikokoinen Inarin naisen lakki, koristeineen kaikkineen.
Vanttuut täti kutoi katkaistuilla sukkapuikoilla, peukalo tehtiin muutamalla silmukalla ja koristeet vanttuissa olivat aivan niinkuin pitikin. Vyö ja paulat tehtiin asianmukaisesti tiuhtalla ja uskomatonta oli karvakenkien teko. Pikkuiset lapintossut täti teki yhtä huolellisesti kuin kaiken muunkin. Kengät ommeltiin suonilangalla ja koristettiin pikkuruisilla verkakaitaleilla. Uskomattominta oli se, että tädin sormet olivat paksut ja nakkien näköiset, mutta työn jälki oli aivan moitteeton.

Vihdoin nukke puettiin asuunsa, kengät pantiin jalkaan ja miehen kengät pauloitettiin, naisen kengät solmittiin kiinni ja pienet tupsut vanttuiden nauhoissa oiottiin. Kasvot tarkastettiin ja loppusilaukseksi poskiin lisättiin punaisen kreppipaperin avulla punaa ja silmät saivat syvyyttä kolikynästä tai musteesta. Lakki aseteltiin päähän ja kapsäkin loppumattomasta varastosta täti löysi silkkipalan, joka aseteltiin naisen kaulaan liinaksi ja miehen kaulaan huiviksi. Nainen sai vielä pikkuruisen riskun huiviinsa ja nukke oli valmis. Usein täti teki pariskunnan ja nuket vietiin suoraan käsistä.

Tilauksia oli niin paljon kun täti vain jaksoi tehdä. Mutta isotöinenhän nukkepari oli, joten sille olisi pitänyt panna todella iso hinta, jotta täti olisi voinut keskittyä vain niiden tekoon. Ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan kovin paljoa "noin pienistä nukeista" (30 cm korkeita), joten täti ompeli lapintakkeja ja lakkeja, nukkeja vain silloin tällöin.
Oli toki niitäkin, jotka ymmärsivät aidon käsityön arvon. Tätini teki sisarelleni häälahjaksi nukkeparin, ja ne poikivat paljon lisätilauksia siskon miehen sukulaisten ja ystävien nähdessä nuket. Täti oli silloin jo vanha, eikä jaksanut kovin paljon uurastaa.

Näitä nukkeja näkee harvoin missään. Joilla se on, he pitävät sitä varmasti aarteenaan. Oulun maakuntamuseossa olen nähnyt yhden. Rovaniemen Arktikumissa niitä on kaksi, joista miesnukke taitaa olla todella vanha. En muista, olisiko Inarin Siidassa yhtään. Toivottavasti sinne saataisiin edes yksi nukke jonkun lahjoituksena. Ne nuket ovat alusta loppuun käsityötä ja pikkutarkat yksityiskohdat kertovat työtään arvostavan mestarin olleen asialla.