Kehä -ajatuksia tuskan tuolla puolen

Joskus pysähtyy miettimään itseään.
Sitä ei tee kovin usein eikä ole tarpeenkaan kaiken aikaa analysoida tekemisiään, ajatuksiaan, menneisyyttään, tulevaakaan.

Mutta joskus
Ajatukset voivat pysähtyä johonkin, kuin elämä olisi juuttunut johonkin kipupaikkaan. Sitä miettii, etsii selityksiä tai syyttää itseään. Jos olisi tehnyt toisin, jos olisi jättänyt sanomatta jotakin, kumpa sitä tai miksei tätä.
Tai syyttää muita. Miksi sen piti sanoa tai tehdä tai tulla tai olla...
Miksi?
Ihmisen elämä on täynnä vastaamattomia kysymyksiä. Se on täynnä tehtyjä tekoja, joita ei saa puretuksi, ei millään. Se on täynnä sanottuja sanoja. Loukkaavia. Joku loukkaa, minä loukkaan, joku loukkaantuu minun sanoistani tai teoistani, vielä enemmän tekemättä jättämisestäni.

Tekemättömät teot ovat elämän painajaiset.
Tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä. Tiedän, että olisin pystynyt muuttamaan monta lukua, jos olisin toiminut silloin, kun olin hiljaa. Kun pidin silmiä kiinni, kun olisi pitänyt nähdä. Katselinko muualle kun olisi pitänyt huutaa. Tiedän, että olisin voinut tehdä paljon jos olisin tiennyt mitä nyt tiedän.
Tekemättömät teot ovat ikuinen haava itsessäni.
Tiedän, että ihminen tekee valintansa itse. Tiedän, että omat valintani eivät ansaitse aplodeja, eivät kestä punnitsemista, eivät edes puhumista.
Tiedän, että ne kulkevat mukanani nyt ja aina, ovat osa minuutta, ovat osa kipuani, ovat osa elämääni.
Niitä ei voi lakaista maton alle, ne eivät katoa pesussa, eivät pala tulessa.
Ne painavat kuin kivillä täytetty reppu. Eivät suostu poistumaan elämästä milliäkään.
Eivät jää jälkeen hetkeksikään.

Ne ovat oppineet puhumaan. Ne puhuvat illalla valojen sammuttua.
Ne kuiskuttelevat aamulla auringon noustessa. Ne supattavat päivän askareissa.
Ne puhuvat paatoksella lepohetkinä.
Eivät ne syytä.
Eivät vaadi selityksiä.
Eivät kerro, mitä haluavat vai haluavatko mitään.
Ne ovat läsnä, kertovat nimensä, kertovat olevansa mukana nyt ja aina ja ikuisesti.
Sanovat että pitää oppia sietämään niitä
elämään niiden kanssa sovussa, hyväksymään ne,
kantamaan niitä kuin ristiä.
Itsehän olen heidät tehnyt, saattanut olemaan.

Elämä ei ole helppoa.
Mutta elämän ei kai kuulukaan olla kevyttä kirmausta heleillä niityillä, ei laulelua ikiystävien seurassa, viinilasi edessä, ei uinumista pehmeällä divaanilla palmujen katveessa, leppeän tuulen pyykiessä sileää, kimmoisaa ihoa.
Tai kuuluisi, tietysti kuuluisi, mutta

kuka osaa elää niin, ettei tee virheitä, ei sano pahaa sanaa, huolehtii, hoitaa, auttaa,
tukee.
Kuka sanoo oikeat sanat oikeaan aikaan, valvoo silloin kun paha kulkee, kuka osaa ennakoida tulevan,
kuka varautuu pahimman varalle?

Kuka on oikeutettu heittämään sen ensimäisen kiven?
Miksi kiviä kuitenkin lentää?
Miksi sinäkin heität kiviä?
Miksi minä?

Elämä on elämistä niillä eväillä joita saa elämän suuressa jaossa. Joskus elämänreppuun sattuu vain murusia ja niillä on tultava toimeen.
Niistä on kirjottava oman elämänsä matto, niistä on rakennettava silta ylitse elämän virran tai lautta suurelle järvelle.
Niistä on kasattava oma elämä mutta oltava myös vastuussa niin monen muut elämästä.
Jos reppu painaa liikaa tai jos se onkin lähes tyhjä
tai mennyt rikki
tai jos se katoaa, hukkuu, varastetaan
jos et osaa, jaksa, pysty, jos et saa apua tai jos et osaa ottaa apua vastaan tai jos et tunne apua kun voisit sitä saada.
Jos vastassa on esteitä enemmän kuin pystyt niitä ylittämään.

Tai jospa saitkin hyvät aineet, riittävästi työkaluja, jospa onnistut, jospa joku tuki vaikeassa paikassa.
jospa huomaatkin taivalluksen lopussa tehneesikin hyvän, tukevan sillan toistenkin kulkea.

Jospa kukaan ei kuiski syytöksiä, ei laske tekemättömiä tekojasi, ei muistuta kärsivistä kanssakulkijoista
jospa kukaan ei supata pahoista ajatuksista.

Onko silloin valmis?
Onko saanut anteeksi vaikkei osannut pyytää?
Voiko saada anteeksi vaikkei osaa pyytää?
Voiko saada anteeksi kun pyytää?
Voiko pyytää anteeksi?
Saako anteeksi?
Eikö?