Pahuudesta, Onnesta ja Ystävyydestä

Onnellisuus tuntuu olevan haihtumassa oleva luonnonvara. Marinan aiheita löytyy kaikkialta. Ikävillä asioilla mässäillään. Jos joskus on kokenut jotain pahaa tai väärää, sitä vaalitaan kuin pientä lasta ja saa sen sillä tavalla kasvamaan. Pian tämä vääryyden kokemisen tunne täyttää koko elämän. Sitä voi käyttää monenlaiseen. Se on hyvä lyömäase. Sen turviin pääsee piiloon. Vastuunkin voi sysätä sen kontolle. Aikansa pahaa vaalittuaan ei enää näe muuta kuin sitä. Lähes jokaisesta asiasta löytyy kielteiset puolet, varsinkin, kun oikein harrastuu niitä hakemaan.

Olen miettinyt tätä viime aikoina paljonkin.
Elämääni varjostaa paha. Ei itse hankkimani ja kasvattama paha, vaan se pahan poikanen, joka on päässyt irti jo ajat sitten. Luulin, että se olisi jo kuollut ravinnon puutteeseen, mutta nyt se on taas ilmoittanut itsestään. Se on sitkeästi hengissä ja tuntuu olevan hyvinkin elinvoimainen.

Eihän pahaa saa karsittua maailmasta, ei millään. Silti suuri toiveeni on saada se pois omasta elämästäni. Sekin näyttää olevan tuhoon tuomittu toivomus.

Kuitenkin maailmassa on paljon kaunista ja hyvää. Miksi sitä ei vaalita yhtä suurella hartaudella kuin ammoin kohdattua ikävyyttä?

Ihmissuhteet.
On sukulaisia, ystäviä, sydänystäviä, tuttuja, kavereita ja niitä, joita tapaa silloin tällöin tai usein, mutta sen kummempaa suhdetta ei synny. Lähimmäisiä kaikki. Sukulaisuussuhteet ovat herkimpiä haavoittumaan.
Ainakin minä koen sukuyhteyden tärkeänä ihmissuhteen lajina. On mukava ajatus kuulua johonkin ryhmään joiden kanssa on paljon yhteistä. On hauskaa, jos jonkun kanssa jutellessa huomaa, että mehän olemmekin sukulaisia. Ei sen sukulaisuuden tarvitse olla niin läheistäkään, kun jo tuntuu mukavalta. Yhteys syntyy esivanhempien kautta.
Mutta sukulaisuus on herkkä yhteys. Vanhat kaunat ja eripura tuntuvat siirtvän sukupolvelta toiselle. Jos kertakaikkiaan ei voi unohtaa sitä, mitä joku kaukainen sukulainen teki esi-isälle joskus kivikaudella, voi katkeruus seurata vuosisatojen yli. Se pilaa sukulaisuussuhteita vielä 2000-luvulla ja jos niitä kärsimiä vääryyksiä kannetaan hellästi eteenpäin, voi sama kauna kukkia vielä satojen vuosien kuluttuakin, kuka tietää.

Ystävyys ei ole niin haavoittuva, varsinkin, jos se on saanut syntyä rauhassa, luottamuksen kanssa. Ystävyydessä ei ole mitään itsestään selvää vaan se rakentuu kahden ihmisen välille mitä kummallisimmin määrein. Sukulaissielu on runotyttömäinen termi, joka ei ole niinkään kaukaa haettu. Jos asiat kokee samalla tavoin toisen kanssa, on ystävyydelle saatu luja juuri.
Ainakin minä koen ystäväni läheiseksi, koska heille ei tarvitse selitellä asioita. Ystävä ymmärtää pienestäkin vihjeestä asianlaidan joskus jopa ennakoiden sen.
Olen onnellinen niistä muutamasta ihmisestä, jotka jaksavat olla ystäviäni.

Ystävyys voi myös rikkoontua. Itse olen omalla tökeröllä toiminnallani rikkonut ainakin yhden hyvän ihmissuhteen. Suustani pääsee joskus lauseita, joita ei ole tarkoitettu ulos, ne vain karkaavat. Sanojen väärä järjestys voi saada aikaan väärikäsityksen, varsinkin, jos sen sanoo puhelimessa.
Voi miettiä, oliko se ystävyyssuhde luotukaan kestämään, joka rikkoutuu väärinkäsityksestä. Ystävä ei kuitenkaan ole ihmistä kummempi. Hän käsittää sen, mitä kuulee, ei hän voi arvata, että nyt lähti sammakko. Jos itse ei huomaa sammakon karkua vasta kun vuosien kuluttua, voi ystävyys mennä ikuiseksi ajoiksi. Kaipaan silti kerran niin tärkeää ihmistä, vaikka elämämme onkin muodostunut niin kovin erilaiseksi, että ehkä ystävyys ei olisikaan kestänyt ajan arkea.

On onni omistaa hyviä ystäviä ja on onnellista kuulua isoon sukuun. Ihmissuhteiden hoito on kyllä hyvin vaativaa hommaa, siihen ei aina pysty. Omalla kohdallani en ole aina jaksanut huolehtia yhteydenpidosta. Masennus on vienyt itsetunnon ja tuonut mukanaan kuvitelman, ettei kukaan oikeasti voi välittää minunlaisesta ääliöstä. Eristäytyminen alkoi varkain väsymyksen vallatessa olemuksen ja pitkän aikaa oli, ettei joulukorttejakaan jaksanut laittaa, tai jos laittoikin, se oli vain mekaaninen toimenpide, joka tapahtui vanhasta muistista. Ajatusta ei siihenkään saanut mukaan.

Nyt, kun paraneminen alkaa pikkuhiljaa näkyä, huomaan katselevani ympärilleni etsien. Missä ovat ystävät? Entä rakkaat sukulaiset? Hyvät tuttavat ja kylänmiehet, näkyykö heitä?
Onni on, että muutama, lapsuudesta asti mukana ollut rinnallakulkija on olemassa. Onni, että puhelin on keksitty, sillä voi pitää ystävistään huolta pitkänkin matkan päästä. Olen saanut olla huolenpidon kohteena. Olen sydämestäni kiitollinen kaikista postikorteista, joita laatikkoon on vuosien saatossa ilmaantunut vaikka itse en ole saanut lähetetyksi mitään.

Mutta vieläkin paha on voimissaan. Se näyttäytyi juuri silloin, kun aloin saada päätäni pinnalle. Onneksi se ei saanut upotettua minua uudelleen mutta kuukausia meni, ennenkuin osasin sopeutua ajatukseen, ettei sitä pahaa aio kukaan koskaan hävittääkään. Se on lyömäaseena verraton. Se saa kantajansa tuntemaan itsensa vahvaksi juuri siksi, että paha on tehnyt hänet niin heikoksi. Sen saa naamioitua moraaliksi ja oikeudeksi, se tukee ihmisen hyvyyttä ja saa toiset näyttämään sen rinnalla alkukantaisen ilkeiltä. Se vahvistaa itsetuntoa, korostaa omaa oikeudentuntoa.

Minä pelkään liian hyviä ihmisiä, koska he katsovat oikeudekseen kivittää meitä huonoja.

Minä rakastan ystäviäni, koska he jaksavat seistä rinnallani suuressakin kivisateessa. He ymmärtävät, miksi olen sellainen kuin olen. He tajuavat ratkaisuni. He eivät tuomitse minua tekemättäjättämisistäni eivätkä vaadi minua alistumaan ihan kaikkeen, mitä pyhät, hyvät sukulaiset vaativat.
Vaikka he eivät tiedä ihan kaikkea, eivät he tiukkaa, eivät ahdista, eivät moralisoi, tuomitse tai hylkää.
Hyvä Jumala, minä kiitän ystävistäni.

Onnea saa kokea vaihtelevasti. Enemmän siihen olisi mahdollista, mutta monien mielestä onnellisuus ei ole oikeaa elämää. Elämään kuuluu heidän mielestään kärsimys. Heidän lempilukemista on Alibit ja Seitsämät päivät. Ihmisistä etsitään vain ikävät puolet. Kosto on ajatuksena oikea, armosta ja anteeksiannosta ei olla kuultukaan. Vahingonilo on ainoaa iloa, jota he tuntevat. Tuntenevatko onnea koskaan.

Onni on koottu pienistä murusista elämän ruokapöydän alle. Niitä kokoamalla voi saada suurimman tyydytyksen, mitä ihminen voi ilman seksiä saada. Muruihin tyytymällä elämä saa aidot mittasuhteet, elämänlaatu paranee ja onnen löytää pienistäkin asioista. Ilo ei vaadi suuria tunteita eikä yleviä sanoja. Ystävyyden voi aistia vaikka tuulensta ja metsän huminasta, onni tulee luokse laineen liplatuksena tai keväthankien hohteena. Rakkaus hohtaa kukkakedolla tai iltaruskossa. Elämä maistuu onnelle, mutta vain silloin, jos makuaistia ei ole turrutettu keinotekoisesti liioilla vaatimuksilla.

Onko Onnella sanoja?