ASKEL UUTEEN STATUKSEEN

No nyt sitä ollaan eläkeläinen!
Ihan, siinä se seisoo, eläkeläinen.
Menihän sitä aikaa, ennenkun tuon voi kirjoittaa. Vuosikausien turhautuminen, itkut, ahdistukset, terapiat, hoidot jotka eivät ole vieläkään loppuneet ja tiesmilloin loppuvat- jos koskaan.
Mutta nyt ei tarvitse enää todistella kaikkitietäville vakuutuslääkäreille ettei mikään työpaikka ota minua töihin, vaikka uhmassa johonkin yrittäisinkin.

Virallinen ensimäinen eläkepäivä on tänään, 1.3.2009, mutta jo perjantaina sitä juhlittiin. Ja kun kysymys oli meikäläisen pippaloista, ei mikään voi mennä suunnitelmien mukaan.
Tostai oli paha päivä. Olin väsynyt, rättipoikki. Olisi pitänyt siivota mutta aamulla ensimäiseksi lähdin käymään kaupassa. Ei minulla ollut oikeastaan mitään vaatetta, joka olisi ollut vähääkään kelvollinen. Enhän ole vuosiin ostanut sukkia kummosempia vaatteita joten kaikki puserot olivat nuhjaantuneita ja nyppysiä...
Aamulla kaupoissa ei ole yleensä tungosta joka saa ahdistuskohtauksen helposti päälle. Ei ollut nytkään joten sain rauhassa hypistellä ja katsella. ahtauduin jopa sovituskoppiin (oli, oli riittävän tilava, oli tuoli ja koukut seinillä eli ihan siedettävä paikka). Kummakseni jopa löysin sopivan puseron ja toisenkin, housutkin ostin. Ruokakaupan kanutta laahustin kotiin. Pää oli taas kerran läpimärkä ja askel raskas.

Unna soitti ja kertoi olevansa sairas sekä pyysi käymään apteekissa. En olisi jaksanut millään vaan kunnon äidin tavoin sonnustauduin matkalle. Otinpa vielä puhtaita pyykkejä sisältävän kassin mukaan ja käveleskelin Kaartokadulle. Kaupassa vitsilin olevani sadun mummo, joka vei sairaalle Punahilkalle eväitä vaan sutta ei onneksi tullut vastaan.
Sieltä palattuani huomasin päivän kuluneen siivoamatta. Housut olisi pitänyt lyhentää vaan sen jätin huomiseen aamuun ja kaaduin sänkyyn.

Illalla olo oli edelleen uupunut. Mittasin verenpaineen, joka huiteli korkealla ja pulssikin hakkasi 118. Pitkin iltaa tulokset olivat samansuuntaiset joten aloin nukkumaan ja ajattelin seuraavan päivän olevan parempi.

Aamulla olo oli vielä kamalampi. Paine oli 102/75 ja pulssi 135. Mittailin uudestaan, yläpaine nousi hieman mutta pulssi pysyi 120 yläpuolella. Siinä kunnossa ei tehnyt mieli linja-autoon eikä minnekään. Soitin lääkärille joka komensi päivystykseen. Siellä sitten makasin tippa kädessä ja seurasin monitoria. Pulssi tasaantui (kiitos diapamin, luulen) ja aloin kysellä kotiin lähtöä- Lääkäri, vanhempi mies lupasi pitkin hampain kun kerroin, että pääsen taksilla ovelta ovelle ja Sodankylässäkin on lääkäreitä.

Niinpä Henri tuli hakemaan ja pehmeällä kyydillä kuskasi minut Vapun luo. Menimme Vapun kanssa kunnantalolle, jossa uusi ruokahuoltopäällikkö Susanne oli loihtinut pöydän koreaksi ja kahvin valmiiksi. Läksiäiskahvia maistellessa juttelimme kaikenlaista. Virallisia puheita ei pidetty mutta tunsin itseni aivan kelvolliseski ja keskustelun aidoksi. Leena edusti ruokahuollon työkavereita ja kolehtihaaviin oli saatu 50 €. Kiitos vaan, tuntuipa hurjalta. Siinä päätin, että siinä ovat lamppurahat. Kunhan sopiva osuu kohdalle, se lähtee mukaani ja on työkollegien lahja minulle.
Susanne lahjoitti kunnan lahjana ison, ison kristallivaasin. Komeasti se kiiltelee ikkunalaudalla auringonpaisteessa.
Kiitos kaunis. Kunta on ollut hyvä työpaikka, mainettaan parempi. Olen aina tykännyt tehdä työtä siellä. Voiko olla mielkkäämpää työta kuin tuottaa ihmisille mielihyvää hyvän ruuan muodossa.

Sitten oli parin tunnin tauko. Esa oli keittänyt porokeiton, joka oli tosi maittavaa. Söin lientä sillä illalla oli tiedossa Kievarissa ruokaa ja olo oli vielä hieman hutera.

Illalla olin ensin JHL:n kokouksessa mukana. Haikeaa oli, olinhan niin monta kokousta vetänyt ja ollut muutenkin mukana useamman vuoden. Samalla olin iloinen, sillä nyt oli nuorempia ihmisiä remmissä joten tulevaisuus tuntui olevan turvattu.

Sitten oli puheiden ja kyynelten aika. Hannuksen työkaverit olivat myös pistäneet rahat yhteen ja ostaneet oranssin suolakidelampun. Ihanan! Sopii tosi hienosti makuuhuoneeni oranssin retrolampun ja ikkunaverhoni japanitytön mekonväriin prikulleen. Sitäpaitsi lamppu hoitaa ilmanpuhdistuksen ja stmuloi uinuvaa luovuuttani ja helpottaa masennuksessakin. Jes, kyllä tyttäret tietää, mitä Mamma tarvitsee.
Hannuksen muut työntekijät ja Paulaharjun porukka olivat myös keränneet hattuunsa sen verran seteleitä, että siitä sain peilirahan. Edellinen peili putosi lattialle tuottaen 7 vuotta vähemmän mukavaa aikaa vaan me kyllä Vuokon kanssa kumosimme sen taian. Mutta uusi peili on saatava ja nyt siihen on rahat.
Liitto antoi kaulakorun ja kukkasten tilalta sain ihanan kirjan, Olet Minulle Rakas. Juuri se on tervetullut minulle. Niin harva kertoo rakastavansa minua, tarvitsevansa minua ja minä kun tarvitsen juuri niitä sanoja. Irma toi oman lahjansa, ihanan puisen kaulakorun. Afrikkatyylinen, kaunis, sopi uuden puseroni ruusuun kuin nappi otsaan. Rakastan sitä korua!

Mutta jo oli nälkäkin. Puheiden pito ja kuunteleminen saa sellaisen ilmiön aikaan. Osku oli jo puolituntia huudellut haluavansa tuoda ruuan pöytään joten vihdoinkin hän pääsi töihin ja sitten kotiinsa.
Söimme korvasienimuhennoksella kuorrutettua leikeleipää ja joimme kaikenlaisia juomia amaretosta alkaen. Sekä nauroimme ja muistelimme...

Aikanaan siirryimme karaokepuolelle. Ei sen kylän ravintolaelämä ole niinkuin ennen, silloin, kun itse olin siinä kunnossa, että jaksoin kulkea. Nyt oli vain muutama ihminen, ei oikeastaan minun tuttujani ollenkaan. Hyviä laulajia toki oli ja Irma etunenässä. Oli ainakin minulla hauskaa. Kävin jopa laulamassa pari laulua mutta tulin siihen päätökseen, että ensin pitää vähän harjoitella.
Taidan hankkia karaokekasetin ja alan salaisen harjoittelun ja valmennuksen.

Varokaa, täältä tulee villi ja vapaa eläkeläismuori joka pian laulaa varikset suolle ja asiakkaat pellolle!