Mummoilu on mukavaa

Onkohan maailmassa mitään niin ihanaa tunnetta kuin tulla isoäidiksi. Oman lapsen syntymä on toki valtaisa kokemus siihen kuuluvine ähellyksineen ja kipuineen. Sen muistoa kantaa mukanaan, niin monta muistoa kuin on synnytyksiä.
Mutta lapsenlapsi!
Siinä on koko onni ilman kipuja, ilman yhdeksän kuukauden kantamista, ilman pahoinvointeja ja napatyriä.

Pitkään kuvittelin, ettei minusta tule koskaan mummia. Lapseni eivät ole olleet hoivavietin valtaamia, ei kukaan. Enemmänkin he ovat oman tiensä kulkijoita, itsenäisiä ja anteeksi vain, lapsukaiseni, myös aika tavalla egoisteja. Nuorimmainen aina ilkkuikin, että luuletko sinä tosiaan pääseväsi koskaan mummiksi ja perään hän vannoi, ettei hän ainakaan tee yhtään lasta.

Nelisen vuotta sitten, kun keskimmäinen lapseni ilmoitti odottavansa lasta, pääsi tulevalta mummilta epäuskoinen HÄH? Tyttäreni kyseli, enkö olekaan iloinen hänen uutisestaan, ja kun vähän aikaa selvittelin myllertäviä tunteitani, huomasin olevani todella innoissani. En vain osannut sitä pukea oikealla tavalla sanoiksi. Mieleni täytti kysymykset nuoren parin selviämisestä remontista ja raskaudesta, taloudesta ja vielä siitä pikkuisestakin. Murehdin pitkää välimatkaa vaikka toisaalta ymmärsin, että on vain hyvä asia, että välimatkaa on. Itseni tuntien olisin varmasti jokapäiväinen näky tyttäreni huushollissa eikä se olisi pitemmän päälle ollenkaan hyvä asia, kenenkään kannalta. Tiedän, että varastoissani on miljoonia viisaita neuvoja mutta tiedän myös, ettei monikaan niitä kaipaa joten jaan niitä vain kysyttäessä (ja vain joskus spontaanisti, kun katson pakottavan tarpeen).
Monikaan ei kyllä kysy, hmmm.

Keväisenä päivänä tuli tieto, että nyt ollaan lasta tekemässä ja myöhemmin tuli ilmoitus kaiken menneen nappiin ja pieni prinssi oli syntynyt maailmaan. Äiti oli ollut urhea ja isäkään ei ollut panikoinut. Pikkumiehelle kuulemma maistui maito heti ensi hetkestä joten kaikki oli hyvin. Mummi tunsi saaneensa urhoolisuusmitalin ja nukahti tyytyväisenä nähden maidontuoksuisia unia.

Pian matkasimme katsomaan pikkuista ja siellä tuhisi nöpönenäinen söpöläinen, söi, nukkui ja kakkasi kuten vauvojen kuuluukin. Oli siellä väkeä, Mummo ja Vaari olivat tulleet myöskin Mummin ja Ukin seuraksi ihastelemaan meitä kaikkia yhdistävää tulokasta. Mummo ja Mummi kilpailivat, kumpi saa vaihtaa vaipat ja kumpi saa sylitellä Ukin ja Vaarin tyytyessä myhäilemään suut korvissa.

Aika kului ja lapsi kasvoi niinkuin lasten tapana on iankaikkisesti ollut. Mummista vain tuntui, että nyt kasvoi kultakimpale, niin kaunis, niin kiltti, niin viisas, niin...no, aivan erityinen uusi ihminen, niinkuin kaikki höpsähtäneiden mummien lapsenlapset ovat aina ja ikuisesti olleet. Pikkuinen vieraili pohjoisen mummilassa muutaman viikon kerrallaan joten mummi sai mummituskiintiönsä täyteen. Ja joka reissulla mummista tuntui, että lapsesta on kehittynyt vieläkin kauniimpi, kiltimpi, viisaampi kuin ennen ja mummin repaleisen mielen eheytyminen pääsi alkuun. Maailmassa on joku, joka on niin ihana ja joka tarvitsee myös mummiaan. Minua!

Aikanaan tuli kävelyharjoittelut jotka muuttuivat hyvin pian juoksuharjoitteluksi. Tämä Poika ei kävellyt vaan kipitti vauhdilla. Jo raskausaikana hän harjoitteli kohdussa potkupalloa ja pikajuoksua, nyt juostiin niin ettei kipeäjalkainen mummi pysynyt perässä. Mummin piti alkaa treenata jalkalihaksiaan, eihän lapsenhoidosta muuten tulisi mitään.

Poika oli vahva, innokas kävelemään. Otimme kyllä rattaat aamulenkille mukaan mutta ei niitä tarvittu kuin korkeintaan mummin takkia varten. Poika piti sillalla kävelystä, oli hieman jännää kun isot kuorma-autot ajoivat niin että silta keinahteli. Ja sillalla näki autoja. Automiehen poika rakastaa autoja edelleen ja hän tuntee ainakin hienoimpien autojen merkit.

Parin kuukauden päästä pikkumies täyttää kolme vuotta. Nämä vuodet ovat menneet nopeasti ja paljon on ehtinyt tapahtua. Poika on edelleen kaunis, kiltti, viisas- ihan totta. Hänellä on myös herttainen luonne. Kun hän painautuu luottavaisena mumminsa syliin, hivelee hiuksia ja antaa pienen suukon mummin poskelle, mummi tuntee edelleen omistavansa kultakimpaleen ja onnellisuusmitalin.

Tyttäreni on selvästikin onnistunut lapsensa kasvatuksessa. Hän on tarkka, turhankin tarkka, siitä, mitä lapsi saa panna suuhunsa. Puhtaudesta pidetään hyvä huoli ja hommat tapahtuvat tiukasti aikataulun mukaan. Tähän saakka Poika on saanut kasvaa kotonaan mutta nyt on tullut aika, että hän tarvitsee kavereita. Sosiaalisuus ei pääse kehittymään ja elämässä on kertakaikkiaan selviydyttävä vaikeittenkin kavereiden kanssa. Sitä pitää päästä harjoittelemaan. Tyttäreni miettiikin töihin menoa tai koulutusta, ja toivottavasti jotakin järjestyy, viimeistään ensi syksynä.

Ja minä mummi haaveilen, että Poika tulee joskus koko viikoksi mummin luo. Me lukisimme Pullapoikaa ja muita Haavion satuja, kävisimme Arktikumit ja Joulupukin luolat, söisimme pitsaa ja jätskiä, Vesihiidessä uisimme ja muuten vaan seikkailisimme vaikka Ounasvaaralla. Olisimme vain toinen toistamme varten.
Uskon, että sekin aika vielä tulee.

Otsikon sain lahjasta, jonka sain tyttäreltäni lapsen synnyttyä. Videon hupsusta Mummosta. Sehän voisin olla vaikka minä,
niinkuin taidan ollakin.