Äitienpäivän aattona

Jos äitini eläisi, hän olisi täyttänyt pari vuotta sitten 100 vuotta. Niin vanhaksi hän ei saanut elää, ei olisi kyllä tahtonutkan. Äiti oli niitä ihmisiä, jotka tunnustivat ajan rajallisuuden tosiasiaksi ja kun hänen aikansa oli täynnä, hän lähti kiitollisena, valmiina kohtaamaan sen, minkä me kaikki ennemmin tai myöhemmin joudumme tekemään.

Äiti oli aivan ihana ihminen. Oma äiti on lapsilleen se rakkain ja tärkein, niin myös minulle.
Uskon, että aikanaan, kun ilmoittelin tulostani, ei äiti ehkä ollut viestistäni aivan iloinen. Hän oli silloin 43 vuotias, suuren katraan huoltaja. Hänen elämänsä oli huolten ja puutteen täyttämää, tokko uusi vauva enää hirveästi innosti. En tiedä sitä, luulen vain.
Itse arvelen, että isä ainakin innostui, kun kuuli saaneensa poikajoukon jälkeen toisenkin tyttären. Lapsena huomasin olevani "lellivauva", vanhempieni ja koko sisarusparven paapoessa minua. 3 vuotta vanhempi Jaakko yritti kyllä saada minua maanpinnalle, mutta tosiasiassa taisin olla raivostuttava ipana. Ainakin muistini haroo lapsuudesta joitakin kuvia minusta tinttaroimassa ja kiukuttelemassa milloin mistäkin. Mutta muistan nyös sen hellyyden, jota koin vanhemmiltani ja sisaruksiltani.

Tällä kertaa en muistele kuitenkaan lapsuuttani enkä äitini elämää, vaan kerron yhdestä viikosta vajaa 20 vuotta sitten.

Olin silloin Ylitorniolla opiskelemassa vanhustyöta ja vammaisten lasten erityisavustusta. Pidin sapattivuotta, olihan neljänkympin kriittinen vaihe juuri menoillaan ja se vaati hieman aivojen pöyhimistä. Nautin opiskelusta, olin onnellinen, ettei vuoteen tarvinnut häärätä keittiössä.

Elettiin kevättalvea. Hiihtoloma oli juuri alkanut. Lauantaiaamuna soi puhelin, ja Pirjo kertoi, että mummo on viety sairaalaan. Ilmeisesti sisäinen verenvuoto, tilanne vaikuttaa vakavalta. Sen pitemmittä puheitta keräsimme hieman tavaroita autoon ja lähdimme ajamaan Ivaloa kohti. Matkalla puhuimme tilanteesta. Jokin kumma vaisto sanoi, että nyt taitaa olla äidin vuoro lähteä pitkälle matkalle tuntemattomaan.
Edellisellä viikolla opistolla oli parin päivän aikana ollut aiheena kuolema ja sen kohtaaminen. Luennoitsijana oli jostain saattokodista johtaja, toiselta ammatiltaan pappi. Siinä autossa istuessani tajusin selvästi, että niillä luennoilla oli tarkoituksena vahvistaa minua kohtaamaan tulevaa.

Oli jo myöhäinen ilta, kun saavuimme Ivaloon. Menimme suoraan sairaalaan, ja siellä oli äiti. Hän makasi tarkkailuhuoneessa, ja kun saavuimme vuoteen viereen, hän avasi silmänsä, hymyili kauniisti ja kysyi, miksi me sinne tulemme niin myöhään. Hän kertoi, että kipuja on mutta ei niin paljoa ja hänen on mukava siinä maata. Hoitaja ehdotti, että voisin jäädä sairaalaan äitini seuraksi kun äiti siirrettäisiin osastolle.
Lähetin perheen Koppeloon yöksi ja valmistauduin valvomaan äitini luona. Pelotti, mitä ihmettä tekisin, jos äiti kuolisi ensi yönä, mutta reippaana tyttönä en sitä pelkoani näyttänyt.

Ivalon sairaalan henkilökunta oli tehnyt sairaalan yhdestä huoneesta saattohuoneen. He olivat pitäneet arpajaisia ja muuta kerätäkseen rahaa, joilla olivat hankkineet somisteet huoneeseen. Talkoilla he olivat ommelleet ihanat ikkunaverhot, seinillä oli tauluja ja ryijy, lattialla mattoja. Värit olivat himmeää keltaista, sinistä, vihreää. Siellä oli myös viherkasveja. Aivan uskomattoman kaunis sairaalahuone, jossa oli myös ylimääräinen vuode vierailijaa varten. Rauha palasi mieleeni, täällä meidän olisi hyvä olla äidin kanssa.

Lääkityksen vuoksi äidillä ei ollut kovia kipuja. Juttelimme niitä näitä, luin pieniä tarinoita jostakin kirjasta, jota en enää muista, mikä se oli. Laulelin hiljaa virsiä ja lauluja, joita äidillä itsellään oli tapana laulella työtä tehdessään. Äiti itsekin hyräili mukana. Välillä hän torkahti, välillä tulivat pahat kivut, jolloin hän vaikersi ja joita yritin lievittää hieromalla hänen vatsaansa. Sai hän lääkitystäkin, mutta kaikkia kipuja ne eivät vieneet.

Aamulla tuli sisaruksiani sairaalaan, etsimme lääkärin ja kyselimme, mitä tässä on tehtävissä. Äidistä otettiin kokeita ja Rovaniemeltä oli tilattu verisoluja, eipä lääkäri osannut paljoa luvata. Tiputukseen he halusivat äidin laittaa, vaikka tämä itse oli sitä ehdottomasti vastaan.
Päätin lähteä käymään Ylitorniolla hakemassa tavaroitani ja tulla sitten takaisin. Sisareni oli tullut, samoin veljeni leski tyttärineen. Veljentyttö Pirjo aikoi myös olla äidin luona, joten ehdin hyvin hakemaan tarvikkeita vaikka kuinka pitkää oleskelua varten. Sitten minulla olisi mahdollisuus olla äidin luona niin kauan kuin tarve vaatii. Lääkäri arveli, että tiputuksen ansiosta äiti voisi elää hyvinkin useamman viikon.

Kun pääsin kotiin, soi melkein heti puhelin ja Pirjo ilmoitti, että äiti halusi pois tipasta, mitä nyt tehdään. Päätimme, että äiti tietää, mitä hän tahtoo ja hänen sanansa on laki. Lähdin saman tien takaisin tietäen, että kun palaan takaisin, äitiä ei enää olisi. Olisin orpo.

Seuraavat päivät ovat mielessäni unenomaisena aikana. Sisareni, Pirjo ja minä asuimme äidin luona. Joku oli tuonut lattialle patjan, joten sovimme kaikki lepäämään. Huoneessa oli myös lepotuoli, jonka omin itselleni, sillä halusin valvoa nimenomaan yöt äidin kanssa.

Liikuttavaa oli nähdä, kuinka sisrusteni lapset kävivät mummonsa luona. Huoneessa saattoi istua kymmenkunta serkusta hiljaisina, kyyneleet silmissään. Mummo oli heille kaikille rakas, tärkeä ihminen. Äitini oli myös hyvillään nähdessään heidät ja jokaiselle hän sanoi jotakin henkilökohtaista, pientä, arkista asiaa.
Pappi kävi antamassa meille ehtoollisen, me lauloimme paljon vanhasta virsikirjasta äidin laulaessa mukana. Muistelimme mukavia sattumuksia ja rupattelimme niitä näitä.
Suuren osan ajasta äiti nukkui. Väliin kivut olivat hyvin tuskaiset ja lääkitys sai aikaan hengityskatkoksia. Kostutimme pumpulitupolla äidin suuta, rasvasimme huulia ja kääntelimme häntä kyljeltä toiselle. Lampaantaljan pala oli polvien välissä ja tyynyjä kainaloissa, silti alkoi jo tulla lautumia. Kuume tuntui korkealta. Tiesimme, että äiti kuivuu pikkuhiljaa.

Sisareni oli jäänyt muutamaa vuotta aiemmin leskeksi. Hän ei ehtinyt miehensä kuolinvuoteen ääreen, tämän lähtö oli tullut niin yhtäkkiä. Nyt sisareni sai tehdä kesken jäänyttä surutyötään, olla mukana saattelemassa äitiään sinne, minne Pertti oli jo mennyt.
Paljon muitakin oli siellä äitiä odottamassa. Isäni kuoli vuonna -68, 60 vuotiaana. Jouni-veljeni joutui jättämään elämänsä, ensimäisen vakituisen virkansa, neljä lastaan, joista nuorin syntyi pari päivää isänsä kuoleman jälkeen, jo, ennenkuin oli täyttänyt 30 ikävuottaan. Jorma-veli lähti pari vuottaJounin jälkeen, vuonna-75. Ilmeisesti äitini näki heidät, koska hän välillä suuttui meille ja tivasi, miksi emme anna hänen mennä omaisiensa luokse. Yritimme ensin sanoa, että tässähän me olemme, mutta tajusimme sitten, että nyt hänen omaisensa ovat siellä, minne hän jo näkee, mutta me emme.

Viimeiset päivät äiti nukkui, mekin rauhoituimme. Lauloimme hiljaa, olimme, odotimme. Nuoret kävivät joka päivä, itse yritin levätä jossakin, että jaksaisin yön hiljaiset tunnit. Köllöttelin sairaalan kirjaston penkillä, lääkärien päivystyshuoneessa, liinavaatekomerossakin. Ulkona oli kevät, lumet sulivat vauhdilla, mutta sitä ei meistä kukaan tajunnut. Aika oli menettänyt merkityksensä, elimme vain sen yhden huoneen ympärillä. Kaikilla oli suru sydämessä, me olimme menettämässä sen ihmisen, joka oli kaikille hyvin tärkeä, korvaamaton.

Tuli arki, maanantai. Sairaala aloitti toimintaansa. Johtava hoitaja tuli kierrolle, määräsi äidinkin suihkuun! Sain suustani jotain ähkäisyä, sanoi kai joku muukin jotakin, koska suihkusta sentään luovuttiin, vaikka sairaalassa näköjään kaikki toimivat kuin robotit, kellon ja aikataulun mukaan. Äiti itse ei siihen reagoinut, hän oli jo pitkällä siellä, mistä ei tulla sanomaan, ettei kuolevia kai kuitenkaan suihkuun tarvitse kuskata. Sentään pyyhimme äitiä kosteilla pyyhkeillä, sitähän olimme tehneet joka päivä.

Aamupäivällä lauloimme taas, tällä keraa pääsiäisvirttä:"Ah, saavu Jeesus seurahamme". Laulun ollessa lopuillaan äiti hengähti hieman syvempään, raotti hieman silmäänsä ja tajusimme, että nyt äiti pääsi sinne, missä taudit eivät runtele vatsaa eikä muutakaan. Missä soi kaunis kannel, missä tiet ovat puhdasta kultaa, missä aina soi kiitoslaulut Jeesukselle ja Jumalalle.

Vielä meillä oli sisareni kanssa käynti vanhainkodilla, jossa olivat jo osanneet valmistautua huoneen vapautumiseen. Äidin tavarat oli pakattu ja luetteloitu, huone siivottu, joten me keräsimme äidin laatikot mukaan ja lähdimme Koppeloon suunnittelemaan hautajaisia.

Äiti oli kuollessaan kuukauden yli 85 vuotias. Jo silloin, syntymäpäiväseuroissa, katsoin, kuinka hän oli mennyt hiljaiseksi, poissaolevaksi. Jonkin sortin muistihäiriötauti oli runnonut hänen ennen niin terävää muistiaan, mutta aina välillä hän hahmotti tilanteet aivan täysin oikein. Silti tuntui pahalta huomata, ettei hän aina tuntenut minuakaan, vaan luuli omaksi sisarekseen, mutta ei ollut silti varma, kuka heistä oikein olin.

Äiti oli valmis lähtemään. Hän oli tehnyt työnsä, kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsiaankin kaitsenut avuksi asti. Hän oli elänyt elämänsä toisia auttaen, aina toiset huomioiden. Koskaan hän ei korostanut itseään ja omaa tekemistään. Hän antoi meille, jälkeläisilleen, mallin nöyryydestä, toisien ihmisten auttamisesta ja pyytteettömyydestä. Hän näytti teoillaan, mitä on aito välittäminen. Olemmeko sitten omineet häneltä kaiken tämän? No, ehkä ainakin osittain.
Jos jostakin ihmisestä voi sanoa, että tämä on hyvä ihminen, äiti kuuluu siihen joukkoon aivan varmasti. Hän ei sanonut kenestäkään ihmisestä pahaa, ei arvostellut, ei loukannut. Pahinta, mitä hän jostakusta koskaan sanoi, oli: "itsekukin taaplaa tyylillään".

On kulunutlähes parikymmentä vuotta äidin kuolemasta. Miksihän edelleenkin on vaikeaa käyttää kuolema-sanaa. Siinä on kalman kaiku, se sana tuntuu olevan niin lopullinen, ehdoton, julma. Silti se ei sittenkään kuulosta enää niin pahalta. Äiti näytti meille, että kuolema on ystävä, joka noutaa väsyneen lepäämään. En osaa enää myöskään pelätä kuolemaa. Kysymys, mitä sitten tapahtuu, on avoin. Ei meidän kait kuulukaan tietää sitä, mutta jos elää elämänsä niin hyvin kuin osaa, ei kuoleminen liene sen kamalampaa. Elämä loppuu kuolemaan, vaihtuuko uuteen ja parempaan?

Edelleenkin on vaikeaa ymmärtää, miksi lapsen tai nuoren tai kesken parhaan elämäänsä elävän pitää kuolla. Miksi Jouni joutui jättämään kaiken liian varhain? Jormakin oli alle 40, liian aikaisin hänkin.
Ne kysymykset ovat salaisuuksia, elämän lakiin kuuluvia, joita ei vajavalla ajatuskapasiteetilla varustettu ihminen ymmärrä.
Mutta jos jälleennäkemistä koskaan ja missään on, olen varma, että ehkäpä tapaan paljon rakkaita ihmisiä, toisessa todellisuudessa, joskus, kukaties.

Joka kevät, toukokuun toisen sunnuntain tienoilla, tulee mieleen äiti. Minun äitini, meidän äiti, mummo, mummi, isomummo, vanhamummo,
Rakas!