Kevät keikkuen tulevi

Vihdoin voi hengähtää helpotuksesta, sillä ilma alkaa lämmetä. Tuuli kyllä puhaltaa edelleen sen verran, ettei hellettä pääse tulemaan, mutta hyvältä silti näyttää.

Jostakin luin kerran mutinani otsikosta, ettei se ole vain sanonta joka mukavasti rimmaa. Siinä on kysymys vakavasta asiasta.
Täällä pohjolassa talvet ovat aina olleet pitkiä ja ankaria. Ihmisten elinolosuhteet ovat olleet vaikeat ja ravinnon puute on ollut tuttu, jokavuotinen vieras. Tokihan ihminen on säilönyt talvivarastoja taitonsa, kykynsä ja ruuan saatavuuden mukaan, mutta pitkän talven aikana varastot hupenivat nopeasti. Säilyvyyskään ei ollut aina taattu joten ihmisten kunto heikkeni talven aikana. Varsinkin vitamiinien puute vaivasi lähes jokaista ja suurin vaillinki tuli C-vitamiinista. Se kun tuhoutuu herkästi ja talvinen saatavuuskin oli niin ja näin.
No, vatsan täytteeksi ihmiset söivät mitä saivat joten kutakuinkin hengissä selvittiin vaikean ajan yli, mutta kunto oli lopputalvesta huono. Sairaudet iskevät huonokuntoiseen ihmiseen, joten keväisin podettiin tauteja ja kun ylösnoustessa päätä pyörrytti, oli heikko olo, horjutti. Siitäpä kansan suussa asia todettiin, että nyt kevät on aika pitkällä, ihmisetkin horjuvat: "kevät keikkuen tulevi".

Kevätväsymyksestä puhuttiin minun lapsuudessa, sama asia. C-vitamiinin puute oli silloinkin vielä hyvin yleinen. Ainakaan Lapin kaupoissa ei ollut hedelmähyllyjä, tokko pahemmin muuallakaan Suomessa. Kotoiset säilykkeetkin olivat varmasti menettäneet suurimman osan C-vitamiinistaan jo jouluun mennessä, joten puute oli todellinen. Lantuissa ja kaalissa vitamiinit säilyvät parhaiten, mutta ainakaan meidän kellarissa ei niitä ollut. Kaalia ei pohjoisen pelloissa pahemmin viljellä, ei kai ehdi lyhyessä kesässä, ja lanttua yleisempää oli ainakin meillä nauris, joka ei kovin pitkälle talvea säily nahistumatta.

Lapsuuteni kevätherkku oli koivun mahla. Muistan, kuinka Talvituvalla, vaaran takana, oli mahlapaikka, jonne pääsin velipoikien kanssa. Yksin ei toki niin kauas olisi voinutkaan mennä. (nyt se vaara on pieni nyppylä, lähes pihaa) . Voi, oli kuin taikuutta saada koivusta juotavaa. En ole sen jälkeen, yli viiteenkymmeneen vuoteen, saanut maistaa sitä herkkua.
Toinen, yhtä tärkeä kevätvitamiinin lähde oli raparperi. Kesäpaikkaan menon suurin jännitys oli aina, jokohan raparperit ovat riittävän suuria syötäväksi. Ensimäiset hontelot varret narskuteltiin noin vain, ilman sokeria tai kypsentämistä, huh. Nyt en varmaan sitä saattaisi tehdä.
Lapsena söimme myös suokukkia. Niitä pieniä vaaleanpunaisia kukkia, jotka ovat ensimäisiä jängän väriläiskiä keväisin. Ei ne kai myrkyllisiä ole, olisin muuten ollut ajat sitten vaineessa. Löytyihän jängiltä karpaloitakin ja ne maistuivat paljon paremmilta kuin lumen alta paljastuneet puolukat, joita niitäkin yritimme joskus syödä. Suolaheinän pikkulehtiä napsimme myös mutta voikukan lehdet, jotka myöhemmin ovat tulleet salaattiaineksina tutuiksi, kiersimme kaukaa. Voikukkaseppeleitä sen sijaan kädet tahmassa askartelimme.

Oikeastaan tuntuu, että elintason nousun myötä on unohtunut paljon tärkeitä asioita. Nykyään kauppojen hyllyt suorastaan pursuavat tuhlailevasti kaikkea mahdollista. Tuntuu, että jokainen kauppias pitää kunnia-asianaan pitää tarjolla kaikkia mahdollisia kasviksia ja hedelmiä, mitä maapallo tarjoaa. On litsejä ja ugleja, chilejä jos jonkinlaisia, kakia, limettiä ja ruukkuyrttejä hyllyittäin. Perunoitakin on kymmeniä sortimentteja sekä jamssit, bataatit ja muut mukulat päälle. Joskus olen miettinyt, mihin kauppias ne kaikki saa menemään, sillä eihän niitä kaikkia kukaan ehdi ostaa ennen pilaantumista. Minä en ainakaan ostele erikoiskasviksia tai hedelmiä, enkä ole monen muunkaan nähnyt niitä ostavan, korkeintaan niitä hypistellään ja mietitään, mihin niitä voisi käyttää. Sen verran olen niitä hankkinut ja maistellut, että tiedän niiden olevan turhaa tavaraa meikäläisen lautasella. Ei maku voi olla mehukas ja aito, kun tavara poimitaan raakana ja kuljetetaan ties mistä.
Ajattelen, että ellei niitä haalittaisi ympäri maailmaa, vaan käytettäisiin enemmän tavallisia lähikasviksia, olisi niiden hinnatkin ehkä halvempia. Ei kauppias omaksi tappiokseen hanki kaatopaikkatavaraa, vaan niiden hinta näkyy kyllä kaupan yleisessä hintatasossa.

Tässä, tällä hetkellä, illan hämärtyessä yön vaalean harmaaseen valoon, joka taas muutaman tunnin päästä loistaa auringonkultaisena, olen taas unohtunut muistelemaan. Ajatuksissani juoksen Koppelon metsissä ja vaaroissa, milloin yksin, milloin Vuokon tai Vaulan kanssa. Sirkka tutustutti minut suokukan saloihin jaHilkalta opin voikukkaseppeleen teon. Etupäässä kuljeskelin kuitenkin yksin, sillä kai minussa on aina asunut pikkuinen erakko. Metsä on ollut turvallinen leikkipaikka ja Sorvenvaaran kivikkoiset rinteet ja sen marjapaikat tunsin tosi hyvin. Kesäpaikan kotisaareen äiti uskalsi päästää minut yksin leikkimäänjo aivan pienenä, sillä siinä ei ollut eksymisen vaaraa. Rannat tosin ovat osin jyrkätkin, mutta niiden vaarallisuus oli opetettu minulle jo pienenä, ettei päähäni ole koskaan pälkähtänyt leikkiä uhkarohkeaa. Silloin vanhemman sana oli laki, eikä sitä tarvinnut laittaa ehdolle.

Hassua, että vaikka olen helposti eksyväistä lajia, en montakaan kertaa ole kuitenkaan joutunut varsinaisesti hukkaan. Pieniä harha-askeleita on tullut otettua ja kerran "pyörähdin" hillajänkällä, mutta kovin kauas en ole kyllä yksin metsään lähtenytkään.

Keväästä kaipaan kuitenkin kaikkein eniten jäiden lähtöä. Se oli takuuvarma kesän merkki, jäiden lähtö. Koulumme oli jokirannassa, ja kun kuului huuto, että jäät liikkuvat, loppui tunti siihen paikkaan ja kaikki, opettajia myöten, riensimme lipputangon juurelle katsomaan näytelmää. Kylän talot oli sijoittuneet joen molemmille rannoille ja jäiden pihapiiriin tulo oli lähes joka talossa jokakeväinen tapaus. Joki on kylän kohdalla aika matala, joten patoja syntyi moneen paikkaan ja silloin veden nousu oli hyvinkin nopeaa. Jäitten mukana huilasi milloin laitureita, milloin huusseja, latoja ja vaikka mitä irtainta. Pojat tunsivat valtavaa vetoa rantaa ja jäälohkareita kohtaan ja useammat housut taisi kastua joka kevät.

Vuonna 1966 keväällä tuli jäitten lähdöstä suuri tapahtuma, sillä silloin vesi nousi tavallistakin korkeammalle. Koppelon kylän rantatalot evakuoitiin koululle, ja minä, kakara, jouduin myös töihin. Teimme voileipiä, ruokaa, kahvia pannukaupalla. Asuntolaan majoitettiin puolet kylän väestä. Maantie katkesi monesta kohdasta, Lammasniemen pitkä suorakin oli kuin valtameri. Sotilaat pamauttelivat jääpatoja yökaudet mutta ei silloin kai kukaan nukkunutkaan. Hassua oli, että vaikka vettä oli niin että maailma tuntui hukkuvan, koulun vesiklosetit eivät toimineet ja johdostakin tuli juomakelvotonta vettä, joten miehet hakivat tonkilla veden Peukalojärvestä.
Oli ne aikoja, ne.

Viimeisen jäidenlähdön koin alle 10 vuotta sitten, ennenkuin Kitisen lähivoimalat valmistuivat. Jeesiöjoesta jäät lähtivät sen kummemmin jylisemättä, mutta vesi nousi kuitenkin meidän aitaan saakka. Toiset jo nukkuivat, kun astelin rantaan ja huomasin, että jään "häntä" se viimeinen pää, oli lähestymässä. Seurasin sen ison jäälautan lipumista hiljaa ohitseni. Siinä oli nuotionpohja, kai jonkun pilkkimiehen tai jonkun makkaranpaistoporukan, mietiskelin.

Muistelin siinä itsekseni näitä lapsuuteni jäidenlähtöjä, kun huomasin rantapajukossa liikettä. Olin liikkumatta, hiljaa, ja pian pensaasta nousi tumma pää ja kuului tuhinaa ja massutusta. Taisi olla vastarannan piisami, joka sekin nautti vapaasta vedestä. Seurasin tämän naapurin puuhakasta touhuamista, kunnes hieman horjahdin ja samassa tämä kaveri sukelsi ja hetken kuluttua se heilutteli jo pajukkoa kauempana.

Tänä keväänä Kemijoen jäät sulivat paikoilleen, ainakin tässä kaupungin kohdalla, mutta joka tapauksessa, nyt joki on vapaa ja kesä voi tulla! Västäräkin näin jo ennen Vappua ja siihen on jo pari viikkoa aikaa.