Nyyhkyleffa

Tänään oli televisiolta. Monta tuntia kului sohvan nurkassa, hyvä, että veskiin ehti piipahtaa välillä. Mitään maailmaa mullistavaa sieltä ei suinkaan tullut, mutta miellyttävää, joskin tuttua seurattavaa.
Ensin katsoin syksyllä kiertueella ollen Jari Sillanpään latinokonsertin. Aivan ihana karisma miehellä. Livenä hän on lyömätön esiintyjä, vaikkei lauluääni nyt aivan niitä parhaita ehkä olekaan. Televisiotaltioinnissa oli laulujen tekstit, joten se oli uusi, nautittava ulottuvuus.

Teemalta tuli Cherbourgin sateenvarjot. Ensin kerrottiin ohjelman teosta, jonka jälkeen nähtiin elokuva.

Ei ollut muuten ensimäinen kerta, kun sen katsoin. Ensimäisen kerran näin sen vuonna 1966, Ämmänsaaren työväentalolla. Se teki silloin lähtemättömän vaikutuksen. Elokuva itsessään vaikutti, kokonaan laulettu, erilainen. Mutta siihen liittyy myös tarina:

Edellisenä iltana, lauantaina, olin ollut tapani mukaan työkkärin tansseissa. Siellä minua tanssitteli nuori, hauskan näköinen poika, joka esitteli itsensä Jussiksi. Hän oli ystäväni Sirkun pikkuserkku, tosi mukava. Sen kummemmin ei jatkoista sovittu, mutta laajan sydämeni ansiosta olin hieman ihastuksissa tähän herraan.
Siihen aikaan ihastuin usein, se oli sellaista hakuaikaa.
Sunnuntaina lähdin yksin elokuviin. Aulassa odotellessani tuli tuttu mies, Leo, luokseni kysyen, olenko yksin. Leo oli taas toisten ystävieni, Pirjon ja Ritvan serkku, aikuinen mies jo, johon en (kumma kyllä) ollut ihastunut, hän oli kai ehdottomasti liian vanha minulle. Mutta ystäviä me Leon kanssa olimme, joten uskaltauduin hänen seuraansa. Kun pääsimme paikoillemme, tuli Jussi veljensä kanssa sisään, tuli eteeni istumaan, nyökkäsi tuntemisen merkiksi ja melkein mursi sydämeni. Olin murheen murtama. Mietin, että nyt Jussi ajattelee, että kuljen Leon kanssa.
Elokuvan aikana katselin melkein yhtä hartaasti vaaleaa, kiharaista niskaa edessäni kuin tapahtumia valkokankaalla. Elokuvan juoni sattui tosi kipeästi. Taskussani olleet nenäliinat kastuivat jo alkumetreillä, joten kuivailin kyyneleitäni hiuksiin ja hihaani, kunnes sain Leolta nenäliinan, jonka senkin kastelin saman tien.

Eihän se Jussin ja minun tarina sentään silloin vielä tragediaksi muuttunut. Seuraavana lauantaina menin taas tansseihin ja taas tuli Jussikin sinne. Ja siitä syntyi sen talven romanssi, joka katkesi toukokuun vesisateisiin, minun piti lähteä rippikouluun. Kesän aikana tapahtui niin paljon, joten syksyllä tavatessamme suhde oli haalennut eikä ottanut lämmetäkseen.
Suuri syy oli Jussin ammatinvalinnassa. Hän oli maalaistalon vanhin poika, joka oli varma jo silloin, että hän jatkaa isänsä työtä kotitilallaan. Minä taas en unissanikaan kuvitellut maatalon emännän työlästä titteliä itselleni. Emäntäkouluun en Jussin innostuksesta huolimatta välittänyt lähteä, kyllähän itseni tunsin ja tiesin, ettei lehmät ole minun juttu.

Seuraavan kerran matkasin Cherbourgiin elokuvan siivin kesällä 1987. Sodankylän filmifestareilla oli Demy itse elokuvineen joten sinne suunnistimme tietysti, kohdussani uinuva nuorimmainen ja minä. Paikka sattui pylvään kohdalle, joten istuin teltan rappusella. Filmin ensimäisten pisaroiden lähtiessä liikkeelle lähti minunkin pisarani. Olin jo osannut varautua kyyneleihin, joita sitten riitti, riitti ja riitti. Ystäväni Marja kyseli, voinko huonosti, mutta minä senkun pyyhin silmiäni. Nuoruuden rakkaustarina oli edessäni, yhtä paljastavana, kipeänä, surullisena kuin se oli ollut reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin. Tunteet vyöryivät, itkin mennyttä elämääni, hukattua nuoruuttani. Jussi kuului siihen muun ohessa, ei suinkaan ainoana kyyneleitteni aiheena.

Sitten sain kopioitua elokuvan televisiosta, pääsin nostalgisiin tunnelmiin halutessani. Muutama vuosi sitten joulupukki toi DVD:n tästä tarinasta, joten värit eivät ole päässeet haalistumaan.
Enää katson kuvaa harvoin, mutta on hyvä tietää, että se on laatikossa, valmiina tarvetta varten, jos se tulee. Ja sehän tulee, kyynelehtimisen jälkeen on taas helpompi olo, jonkin aikaa.

Mielenkiintoista oli seurata tarinaa elokuvan tekovaiheesta. Demy oli varma hankkeestaan, mutta tuottajaa sille oli vaikeaa saada. Elokuvateatteritkaan eivät olisi halunneet ottaa sitä näytettäväksi, mutta silloin joku lehden omistaja kiristi teattereita, että jos kuvaa ei näytetä ainakin kolmea viikkoa, lehti ei kirjoita sanaakaan enään mistään elokuvasta. No, diili sovittiin, kuva pyöri 7 kuukautta yhtä soittoa, se sai palkintoja ja levisi ympäri maailman.
Myös Ämmänsaaren nuhruiseen työväentaloon, jossa yleisö istui tasalattialla, kolisevissa puutuoleissa, ja katsoi toistensa niskaa.
Elokuvan lisäksi.