Kesää katsastamassa

Kesä tekee tuloaan tänne napapiirillekin, mutta hitaasti, todella! Enhän jaksanut odottaa, vaan matkustin Savonmaalle katsomaan, joko se olisi sinne ehtinyt. Ja olihan se. Tuomet kukkuvat morsiushuntuina jo radan varressa ja perille päästyäni sen tuoksu huumasi... Sireenit aivan pursuivat kukkiaan ja omppupuut, nuo ihanat, availivat nuppujaan. Juhlatalon pihapuu piti kyllä nuppujaan piilossa, mutta kävin puhuttelemassa sitä. Sanoin sille, että olen matkustanut lähes 500 kilometriä vain sitä varten, että näkisin sen kukassaan. Pikkuhiljaa sekin innostui, mutta ei ihan samoin kuin viime kesänä, jolloin omppusato oli kuulemma ollut todella valtaisa.

Niin, kesän alku tietää usein juhlia, siksi Mammakin lähti matkalle. Rakkaan (parhaan ja ainoan) sisareni tyttären kuopuskulta sai lakin jota piti lähteä ihailemaan, kesän hehkun lisäksi.
Juhlailma oli mainio ja kun juhlatalossa on upea piha, viihtyivät vieraat suuren omenapuun varjossa. Osa köllötteli riippukeinussa johon Mamma ei suuresta halustaan huolimatta uskaltautunut. Remmit olisivat kyllä kestäneet (Inkan lujaa mallia, taitavien käsien ompelemia), puuvanhuskin ehkä olisi oksansa vielä pitänyt mutta kangas näytti haperolta...

Kylläpä nautin tästä juhlasta. Käyn kohtalaisen harvoin siellä, enkä ole ehtinyt tutustua nuorisoon kovinkaan hyvin. Olin todella iloinen, että vaikka juhlakalu itse lähti (luonnollisesti, tottakai) ystävineen juhlimaan, jäivät talon vanhemmat sisarukset meidän kanssamme turisemaan.
Kyllä, siskontytöllä on aivan ihastuttavat lapset. Toivon ja rukoilen, että he voivat toteuttaa unelmansa ja tehdä valitsemaansa työtä sydämestään. Vanhempi, kummityttöni, valmistuu pikapuoliin opettajaksi ja oli sydäntä lämmittävää kuunnella hänen ajatuksiaan lapsista ja opettamisesta. Kumpa arki ja sen harmaus ei karsisi intoa ja välittämistä vaan hän saisi työtovereikseen samoin ajattelevia ihmisiä. Kasvavilla lapsilla olisi silloin turvallisempaa oppia elämää, pelkäämättä, ahdistumatta, kilpailematta.

Jäin vielä muutamaksi päiväksi sisareni ja hänen miesystävänsä hellään huomaan. He kuskasivat minua kuin parastakin piispaa pappilasta toiseen.

Paras paikka oli Valamo. En ole ennen päässyt siellä käymään, vaikka jokakesäisissä haaveissa se onkin ollut.
Tumma kuusikuja otti heti valtaansa. Sitä pitkin käveli kuin uuteen maailmaan. Mitään silmin nähden vallan erikoista ei tullut vastaan, mutta tunnelma oli (ainakin minulla) hieman epätodellinen. Kun istuin hetkeksi penkille, aivan yksin, tunsin voimakkaasti, miten suuri rauha täytti minut. Oli, kuin olisin istunut isossa sylissä (vaikka allani oli hieman linnun kakassa oleva puupenkki). Ei ollut kiirettä eikä minkään tarvetta, ei edes ajatuksia. Tuntui, että siihen olisi voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Kävimme syömässä, kuljeskelimme, katselimme. Joka paikassa sai hyvää, suorastaan ystävällistä palvelua. Kenelläkään ei ollut kiirettä pois, jota kuskimme, toimelias herrasmies, itsekin ihmetteli.

Itsekseni mietiskelen, että voisikohan Valamoon mennä tällainen luterilainen, kyynikko, skeptikko, maallinen mamma, jolla kyllä on kova rauhoittumisen tarve, mutta lieneekö siihen kykyä. Voisin tehdä jotain pientä työtä oleskeluni korvaukseksi...no, jokatapauksessa kipinä on, pitää ottaa selvää asioista.

Lähtiessämme viivähdimme vielä hetken hautausmaalla. Pentti Saarikosken viimeinen leposija on Valamossa, ja suosikkikirjailija Elina Karjalainen lepää myöskin siellä, muusikkomiehensä rinnalla. Elina Karjalaisen, Papurikon, pakinat ovat olleet suosikkilukemistoani, sillä hänen kuvaukset perhe-elämästään ovat olleet aika tavalla oman arkielämäni kaltaista koheltamista.

Eilen puksuttelin junalla kotiin, läpi myrskyn. Radan yli oli kaatunut puita ja juna oli hieman myöhässä, mutta kuulutus pelasi hienosti ja matkustajat pysyivät ajan tasalla, joten siitä suuri kiitos. Olen joskus ollut junassa, joka oli monta tuntia myöhässä, ja syy kerrottiin vasta tuntien kuluttua. Toki sitä käytiin kyselemässä, mutta palveluun kuuluu käyttää kuulutusta kaikille, jos ja kun se kerran toimii. Yöjunan matkustajakin haluaa tietää, miksi juna seisoo. No, nyt kaikki toimi ja juna kiri aikataulua niin, että perillä olimme vain muutaman minuutin myöhässä.

Mukavaa oli taas tavata oma sänky ja oma tietsikka. Koti oli siivottu ja jääkaappi täynnä ruokaa joten oli hyvä tulla kotiin.

Eikä se kesän lämpö ole täällä napapiirin kaupungissa vieläkään. Tuuli tuivertaa puun latvoja, koivuista ei tulisi kunnon vastaa eikä voikukkia kummosempia kukkasiakaan näy. Tervolan kohdalla, radan varrella, oli pieniä kulleron alkuja, mutta täyteen kukkaloistoon menee vielä aikaa.
Mutta kesä onkin vasta alussa, vielä on kesää jäljellä monta, monta viikkoa aikaa kukkien kukkia, lintujen lennellä, marjojen kukkia ja kypsyä, eipä hättäillä.