Lohtuystäväni Televisio

Ihmisillä on kaikenlaisia harrastuksia. Tai mitä tahansa harrasta tekemistä voi kutsua harrastukseksi, varsinkaan kun sitä ei tee työkseen.
Ikinä en ole ollut innokas telkkarin katsoja. Taitaisin tulla toimeen ilman koko toosaa ja siihen ratkaisuun pitänee päätyäkin sillä lupamaksu on kovin suuri tarjontaan nähden. Tai tuleehan sieltä katsottavaa ympäri vuorokauden ja monelta kanavalta mutta ne ei ole minun katsottavia. Valmiiksi naurettuja amerikkalaisia ihmissuhdesarjoja riittäisi vuorokauden joka tunnille mutta minäparka en saa niistä mitään itselleni. Tyhjänpäiväinen juoni, nälkiintyneeltä näyttävät esiintyjät joiden meikki ja hiukset ovat kunnossa jatkuvasti ja se keinotekoinen naurunhörinä taustalla, ei kiitos.
Ei kiitos myös kokkiohjelmille vaikka joskus niitä olen katsonutkin. Työasiat eivät nyt vain kiinnosta ja inhottaa se kaikkien mäskien suuhun laitto, yäk.
Vähiten haluan katsoa näitä realityohjelmia, selviytyjiä, Big Brotherssia ja muita joillekin morsiamia tai sulhasia. Tunnen vain myötähäpeää tavallisten tallukoiden yrityksistä ja töpeksinnistä.
Tietokilpailut elivät aikansa mutta mukavampaa on ilman niitä.
Poliisisarjoissa roiskuu nykyään veri, suolenpätkät, hiki ja muut eritteet eikä enää ole selviä sankareita ja konnia. Ei voi tuudittautua siihen, että lopussa paha saa palkkansa ja jotain hyvää jää jäljelle. Ei taida toimia sekään formaatti joten jää minulta katsomatta.
Urheilu, ravit, formula, potkopallot sun muut tennikset katsoo joku muu, en minä. Ei kiinnosta, tuleeko joku sekunnin sadasosaa nopeammin maaliin samaan aikaan kun maailmassa on niin paljon pahaa ja ihmiskunta on hukkumassa saasteisiin. Ajetaan autolla ja bensaa palaa, ilma saastuu ja joku onttopää rikastuu.

Mitä sitten teen telkkarilla? Hyvä kysymys. Olen mielessäni päättänyt luopua koko vehkeestä ja siirtyä katsomaan netista ne vähät ohjelmat, joita haluan katsoa.

Mitäkö haluan katsoa? Hmmm, romantillisia rakkauselokuvia tietysti. Ja hauskoja leffoja, joissa ei ole turhaa väkivaltaa. Mielellään vielä onnellinen loppu. Koskettavia tarinoita hyvien näyttelijöiden esittämänä. 30-50-luvun amerikkalaisia leffoja katson myös mielelläni kunhan ei kopotikopotipumpum ole pääosassa. Länkkäreitä en katso enkä sotakuvia. Tai saa sotaa olla mutta ihmissuhteet olisivat pääosassa. Päivien Kimallus on malliesimerkki sotaelokuvasta, joka saa Mamman silmät edelleenkin kostumaan.

Musiikkiohjelmia myös. Konsertteja, laulua, soittoa, tanssia, taitoluistelua (meni urheilun puolelle mutta siinä on niin paljon esteettisiä ominaisuuksia etten osaa laskea sitä urheiluksi. Jos siitä jäisi vielä kilpailu pois, olisi taitoluistelu ykkössuosikkiohjelmani.)

Ja sarjat. Englantilaiset osaavat tehdä hyviä hauskoja ja sarjoja. Joku Pokka Pitää naurattaa samoin kuin Todella Upeeta vaikka ne ovat aivan eri tyylisiä juttuja. Maalaislääkäritarinat ovat hyvää viihdettä ja historialliset sarjatkin viehättävät. Kahden Kerroksen Väkeä on helmi mutta on niitä muitakin. Kukkakimppu piikkilankaa, Agatha Christie-filmit ja monet muut BBC: tuotokset vetävät telkun eteen. Ranskasta tulee myös joskus tosi herkullisia sarjoja ja jotkut sen maan elokuvat viehättävät hitaalla tempollaan ja kauniilla musiikillaan.

Amerikan saippuat eivät sen sijaan ole saaneet minusta ystävää. Ei Dallasit, ei Kaunarit, ei Tuoksuvat tunteet eikä Simpsonit. Täydellisiä naisia jaksoin katsoa muutaman jakson mutta olivat minulle aivan liian täydellisiä. Teho-osastoon olin pitkään riippuvainen vaan sitten tuli stoppi, kerrasta poikki. Sinkkuelämää meni yli kaiken kokemuspiirin ja Freiserit kyllästyttivät muuten. Ja se naurun hohotus saa karvat pystyyn ohjelmassa kuin ohjelmassa.

Osaavat suomalaisetkin tehdä sarjoja. Ovathan ne kotikutoisia ja kohtuullisen hidastempoisia mutta niissä puhutaan tutuista asioista. Salkkariasteelle en ole mennyt sillä en halua orjuuttaa itseäni tv:n eteen joka päivä samaan aikaan. No, ihan kaikkia maalaiskomedioita en jaksa katsoa enkä jonkun Duusonityyppisten kohellusta mutta Metsolat istutti telkkarin ääreen jo toistamiseen.

Yksi on ylitse muiden ja se on KOTIKATU
Olen seurannut sitä aivan ensi jaksosta saakka. Siinä oli sitä jotain. Hyvin nopeasti jäin koukkuun josta en halunnutkaan pois.
Torstai-illat olivat minun iltojani. Hyvissä ajoin linnottauduin tuoliini ja pohjustin itseäni kuningaskuluttajalla ja mitä niitä tulikin ennen Kotikatua. Uppouduin Korkeavuorenkadun elämään ja pian henkilöistä tuli lähes henkilökohtaisia tuttujani joiden elämästä tiesin kaiken olennaisen.
Kävi tietysti niinkin, että joku onneton soitti puhelimella mutta hän sai kohtalaisen lyhyen vastauksen. Tietysti 12 vuoden aikana kävi vieraita myös torstai-iltana ja kävin itsekin jossakin siihen aikaan mutta harvemmin kuitenkin. On jäänyt joku jakso katsomattakin yhteensattumusten vuoksi, mutta kertasin usein tapahtumia teksti tv: sivulta.

Aika kului, sairastuin ja elämäni muuttui hyvin suljetuksi, hiljaiseksi, tukahduttavaksi, ahdistuttavaksi. Kotikatu kuului silti ehdottomasti torstaipäiviini, kai sillä tavoin yritin pysyä edes jotenkin allakan syrjässä kiinni.

Kun taloon tuli tietokone, aloin aikani kuluksi räpelöidä sitä. Jossakin vaiheessa löysin Kotikadun keskustelupalstan. Luin sitä ja mietin, että siellä on viisaita ja asioihin perehtyneitä ihmisiä kun he ruotivat ohjelmia niin fiksusti, hienoja termejä käyttäen. Keskustelupalstalla käynti tuli jokapäiväiseksi rutiiniksi mutta mieleenikään ei tullut, että voisin itsekin kirjoittaa sinne.

Sairauteni oli jo niin pahassa jamassa, että jouduin hakemaan apua, lääkitystä ja pitkän sairasloman, olin hyvin masentunut, itsetuntoa eikä itsekunnioitusta ollut lainkaan.
Vihdoin aloin toipua, pienin askelin, leväten, elämääni nollaten ja ajatuksiani peilaten asiantuntijan kanssa. Ystäviin ja sukuun olin ottanut välimatkaa, en vain jaksanut esittää tervettä minää kun en tuntenut itseäni itsekseni.

KK:n keskustelupalstalla oli meneillään joku kiivas väittely, en muista, mistä kiisteltiin, mutta yhtäkkiä tunsin, että olen täsmälleen samaa mieltä jonkun kanssa ja haluan antaa kannatusta hänen kannalleen. Niinpä kirjauduin, haparoiden, sillä mitään rutiinihommaa se ei minulle ollut.
Ensimäinen viesti taisi olla naurettava "olen samaa mieltä" tai jotain yhtä tuoretta ja omaperäistä, mutta se oli siellä ja sen olin kirjoittanut minä.

Ei siinä mennyt kauan, kun heittelin keskustelun sekaan kommenttejani, analysoin kuin paraskin asiantuntija jakson tapahtumia ja esitin vankkoja ja kuvitteellisen viisaita mielipiteitäni aivan kun olisin tehnyt näin koko elämäni. Huomasin ottaneeni vanhan ja viisaan ihmisen roolin, kai siksi, että oikeassa elämässä kukaan ei halunnut mielipiteitäni. Työpaikalla ehdotukseni vaiettiin unohdukseen ja mielipiteeni olivat kaikki vääriä. Auta armias jos joku erehtyi olemaan samaa mieltä kanssani, hän sai pian tuta, ettei sellainen peli vedellyt siinä kartanossa.

Mutta Kotikadun keskustelupiirissä mielipiteeni kelpasivat. Ihmettelin, miten joku voi olla samaa mieltä kanssani, miten joku peräti kiitteli kannanottoani ja huomiotani. Oli erittäin tervehdyttävää huomata, ettei kartanossa saamani leima ollutkaan oikea, vaan se oli vain ja ainoastaan sen pienen joukon otsaani merkitsemä eikä minun tarvitsekaan kantaa sitä lopun elämääni.

Tulihan keskustelupalstalla luntakin tupaan. Ei kai missään pääse ilman, ettei joku potkaise polvitaipeeseen ja senkin tiedän, että osaan olla ärsyttävä "varmoine" käsityksineni maailman menosta. Voi, kunpa keskustelutoverit tietäisivät, kuinka hento ja hauras itsevarmuuteni on. Tai hyvä on, etteivät tiedä.
Olen kertonut keskustelupalstalla sairaudestani ja toipumisestani. Olen kiitänyt heitä, että he ovat tietämättään tukeneet minut taas "elävien kirjoihin".

Kotikadun kerkustelupalsta on antanut syvyyttä elämääni mutta se on myös vahvistanut sarjan katsomisnautintoa. Kun on joukolla miettinyt vaikkapa Pertti Mäkimaan luonnetta, sitä, miksi tämä tekee niin ja miksi hän ei tee noin, seuraa Pertin tekemisiä ohjelmassakin sillä silmällä, että taas hän, luonteensa mukaisesti, jätti huomioimatta vaimonsa tai sanoa paukutti sitä minkä olisi parempi ollut jättää kitapurjeen taakse jne.

Kotikatu on jatkunut kauan ja se on ollut tuttu ja turvallien vierailupaikka torstai-iltaisin. Monelle, monelle suomalaiselle.
Aiheet kulutettiin ennenaikojaan loppuun, ei osattu, haluttu, uskallettu tai ymmärretty syventää tapauksia vaan moni juttu jäi puolitiehen. Pian tapahtumat olivat hyvin pieniä ja väen vängällä kehitettyjä. Epämukava roolihahmo (Arvo) lähetettiin Eteläafrikkaan viiniä viljelemään. Kuolema vieraili tämän tästä sarjassa näyttelijöiden lähdettyä muihin hommiin. Jonkinlainen vedenjakaja taisi olla muutto Kallioon, se joulun ihme.

Ainakin minun kiinnostus lopahti mutta keskustelupalsta sitoi minut sarjaan. Kovin ja kärkevin sanoin moitin tapahtumaköyhyyttä, annoin neuvoja, mitä voisi tehdä ja mitä ei missään tapauksessa.
Ja taas tapahtui vaihdos, tällä kertaa tuottajaksi valittiin naapurikanavan ykkössarja Salkkarien entinen tuottaja ja hän sai ohjeeksi pistää katsojaluvut nousuun.
Sarja lähti lentoon. Totutut luonteenpiirteet unohdettiin ja henkilöt saivat vauhtia persuuksiinsa. Katsojat olivat hämmennyksissään: eihän noin saa tehdä! Mutta näyttelijät senkun porskuttivat uusin vaihtein. Joku joutui juonitaskuun, joku poistui sen kummemmitta selityksittä. Uusia tuoreita (ja halvempia) ruutukasvoja marssitettiin Kotikadulle, nuorennusleikkaus oli tosiasia.

Katsojat keräsivät adressiin nimiä sarjan palauttamiseksi entiselleen, moni ilmoitti jättävänsä katsomisen siihen paikkaan. Itseäni moinen hieman huvitti: ei telkkariohjelmaan kannata aivan noin kovasti kiintyä. Toki itsekin ruodin väliin kovin sanoin uudistuksia, mutta toisaalta tuntui aivan mukavalta, kun vihdoinkin alkoi tapahtua. No, tapahtumat ampuivat yli niin että paukkui, mutta mielestäni on parempi, että tapahtuu jotain kuin väenväkisin yritetään vääntää hauskuutta sieltä, mistä sitä on ennenkin saatu.

Nyt on kesätauko lopuillaan ja Kotikatu alkaa reilun viikon kuluttua uudistunein ilmein. Aikataulu on muuttunut, nyt tulee olemaan kaksi puolen tunnin jaksoa ja sama sitten tunnun pakettina lauantaisin.

Alun kirjoitin keväällä, lopun nyt elokuun loppupäivinä. Television turhuus omistuksessani on vain vahvistunut. Katson sitä todella vähän. Nyt on isossa harkinnassa, mitä teen, maksanko laskun vai kannanko digiboxin kellariin vai odotanko sitä "viestintäveroa" joka tulee aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin, nähtävästi ennenmmin. Toisaalta, onhan tuo telkkari mukava seuralainen, mutta kun sieltä tulee niin paljon puhdasta moskaa jota en omassa kodissani halua katsoa ja siitä vielä maksaa, vaikken katsokaan.

Kotikadusta ja sen keskustelupalstasta vielä.
Sosiaalinen elämäni on vahvistunut sen myötä. Olen löytänyt sieltä sukulaissieluja, joiden kanssa on helppo kommunikoida muustakin kuin Kotikadun tapahtumista. Keskustelupalsta ja varsinkin sen kahvihuone on lempipaikkani, siellä voi piipahtaa ja hyvässä lykyssä voi lukea kuulumisia milloin Atlantin Vihreältä Saarelta Irlannista, milloin naapurimaasta Ruotsista ja Suomen joka kolkasta. Viestit eivät välttämättä ole vain Kotikadusta vaan kaikesta arkielämästä, pikkutapahtumista, mielipiteitä kirjoista ja musiikista, kaikesta maan ja taivaan väliltä, myös taivasasioista tai sen olemattomuudesta.

Kaikki eivät avaudu samalla tavoin, toiset pitäytyvät vain ja ainoastaan aiheessa, kun taas jotkut (kuten Mamma) rönsyvät asiasta toiseen. Rakastan itse rönsyilyä, koska se antaa ajatuksille ilmaa, mutta ymmärrän myös tiptop-ihmisiä, joilla pitää olla asiat tiukasti järjestyksessä. Kadehdin suorastaan, sillä itselläni asiat ovat aina enemmän tai vähemmän sotkussa. "Hallittu Kaaos", sanoi eräs arvostamani ihminen (Leena Impiö) minun elämästäni. Silloin se ehkä oli vielä sitä (-90-luvun alussa), mutta ajat sitten se on karannut hallinnastani. Ehkä kuitenkin hallinta alkaa palailla vähitellen, ainakin toivon sitä hyvin hartaasti.

En nyt ihan laske päiviä Kotikadun alkuun mutta enpä paljon muutenkaan. Mukavaa on, että se taas alkaa, mukavaa nähdä, missä muodossa, mukavaa päästä lukemaan, mitä väki tykkää.
Mukavaa syksyä...