ROVANIEMEN MARKKINOILLA

Elokuun puolessa välissä oli kaupungissa Wanhan Ajan Markkinat.
Tutuksi tulleessa Rillumarei-laulussa kerrottiin Rovaniemen markkinoista ja pitipä lähteä haistelemaan, oliko järjestäjät saaneet vanhan ajan tunnelmaa istutettua nykyaikaan.

Olihan siellä tunnelmaa kerrakseen. Monikin oli kaivellut vanhoja vaatteita vintiltä joten vastaan käveli saapashousuisia, flanellipaitaisia miehiä, pitkähameisia vaimoihmisiä, oli lierihattua ja liinahuivia, oli lapsia essuissaan ja tiukoissa leteissään. Toki nykyajan vaatetus oli yleisin pukine, mutta mielessä käväisi, että minullakin on jossain tarkoitukseen sopiva hame ja hartiahuivi, jospa seuraavalla kerralla minäkin sonnustaudun asianmukaiseen koostymiin.

Rannassa seisoskeli pari valkoista Lapin lehmää lehmämäisen tyynenä ja joelle katsellen ja märehtivät sen kummemmin ihmisistä piittaamatta. Possun karsinassa uinaili pari nassua tyytyväinen ilme naamallaan, rapsuttajia riitti. Hevonen veti komeita kiesejä, joilla ihmiset saivat kyytiä. Muita kotieläimiä en nähnyt, vaikka lampaita olisi rannan nurmikolle sopinut useampikin yksilö. Lampaat ovat pitäneet lappalaisen lihassa paremmin kuin konsaan possut. Lammas on vaatimaton ja tarkenee puurassakin pitkälle syksyyn. No, eipä tuo maatalousnäyttely toki ollutkaan.

Seppä on katoava luonnonvara Suomen maassa, mutta näille markkinoille oli saatu koottua kait peräti 5 seppää, jotka naputtelivat mitälie ulkoilmapajassaan. Mukana oli ainakin yksi virolainenkin, liekö paikkakuntalaisia yhtään. Ainakaan Sodankylän Pauli-seppä ei ollut paikalla.
Puukon teroittaja taisi kyllä olla ja myyjiä vaikka kuinka paljon, mutta kiinalaista rihkamaa ei ollut myytävänä, vaan paikkakunnan nyrkkipajojen tuotteita. Oli puutarhojen satoa, oli kampanisuja ja muita leivonnaisia, oli käsitöitä villasukista pitsiliinoihin, raanuista pölkkyeläimiin.

Taidokkaita huopahattuja ihailin ja harmittelin parin vuoden takaista ostostani: huopahattua, joka pyörii päässäni, sillä se on kai numeroa liian iso tai sitten päätäni ei ole tarkoitettu hatuille. En saa ikinä pipoa, baskerista puhumattakaan istumaan kauniisti päässäni. Harmi, hattu olisi mukava tällaisen vanhan rouvashenkilön koriste, vaan aina ne muistuttavat pellonpelättimen varustusta, kun ne sattuvat päähäni. Toisilla samat hatut näyttävät niiin hyviltä. Siis, vika ei ole hatuissa vaan päässäni, voih!

Ravintolakadulla oli tungosta ja ilmassa leijaili lähes vastustamaton tuoksu. Kadun varrella oli monta kojua, joissakin paistettiin perinteistä muikkua, jossakin tehtailtiin pyttipannua, mutta ehdottomasti suurimman ihmisringin kokosi viimeinen koju, jossa savustettiin Inarin siikaa, harria ja rautua. Itsekin parkkeerasin itseni siihen ja haistelin rakasta tuoksua mutta ostoetäisyydelle en päässyt. Ei päässyt kovin moni muukaan, sillä viimeiset kalat olivat menossa. Ei ollut yrittäjä arvannut, että nyt olisi mennyt kaupaksi tupla määrä mitä oli osannut varata matkaan. Vai olisiko Inari pihdannut antejaan, kuka tietää.

Samaan aikaan oli uistelukisa meneillään ja joella parveili venekuntia vavat toivorikkaasti pystyssä ja siimat vedessä. Taivas kehi mustia pilviä, ilmassa taisi olla ukkostakin, eli silloin luulisi kalojen olevan syönnillään, tai sitten ei. En tiedä, miten kilpailussa lopulta kävi, mutta pilvestä tuli kuitenkin kunnollinen raekuuro kaiken markkinaväen niskaan. Itse istuin raekuuron aikana turvallisesti teltassa ja maistelin kesän toista olutannostani, kuuntelin keski-ikäisten miesten armeijamuistoja ja ajattelin omiani.

Vatsanpohjassa kierähti, kun näin muiston lapsuudestani: linja-auton, jossa oli nokka! Eskelinen oli rahjannut museoauton paikalle, ja sitä kierteli innokas kyytiin haluavien joukko. Ajelulle en tahtonut, kunhan kävin kokeilemassa penkkejä ja ihailemassa tupakkaosastoa auton takana.

Muistelin aikaa, jolloin linja-autoista katosivat nokat ja kun radiossa laulettiin, että linja-autossa on tunnelmaa, niin samalla jatkettiin että linja-autosta nokka katkeaa...Alle kouluikäisenä tihrustin Talvituvan ikkunasta maantielle. Autoja liikkui harvakseen, mutta sentään muutama linjuri päivässä ja joskus sillä pääsi jopa ajelemaan, joskus Inariin mutta useimmin Ivaloon. Pahoinvoivaksihan siinä tuli, tie oli mutkainen poronpolun päälle tehty, kuoppainen ja mutkikas. Haju autossa oli bensan, viinan ja tupakan, ties minkä sekoitus ja pääni on aina ollut herkkä kaikelle ylimääräiselle keinuttelulle. Matka Ivaloon oli vain reilu 20 km, mutta se riitti meikäläisen eto-ololle ja rahastajan paperipussille tuli usein käyttöä.
Kaikkea sitä pitääkin muistella, hyi olkoon.

Oli siellä vanhoja autohoppia muitakin näytillä. Puinen linja-auto oli pahasti korjauksen tarpeessa. Kai sekin aikanaan on täyttänyt monen matkustajan toiveet, mutta nyt se oli kyllä niin pahassa kunnossa, että ihan sääliksi kävi.

Kovin kauaa en markkinapaikalla jaksanut olla. Näkemättä jäi taidokas näytelmä, jäi tanssiesitykset ja markkinamissin valintakin. Lähdinkin vain haistelemaan tunnelmaa ja katsomaan, löytyisikö uutta Lapin Kultaa. Ei näkynyt ei, taisin olla väärään aikaan liikkeellä. Hanastakin sai Karhuolutta, joka kieltämättä maistuukin vähän paremmalle kuin väljehtyneen oloinen pullokulta. En huomannut kullankaivajien kojuakaan, ei ainakaan osunut kohdalle.

Jos jotain moitittavaa löytyy, se on musiikkilava, jolla nuoria houkuteltiin paikalle. Älämölö oli kaamea, laulu oli karjumista jä ölinää, ei markkinatunnelmaa ollenkaan. Ymmärrän kauniin ajatuksen: jokaiselle jotakin, mutta ei se kyllä Wanhan Ajan Markkinahenkeen istunut, ei yhtään. Siinä järjestäjien tilannetaju hieman hämärtyi, tyylissä pitäisi pysyä ja nuorison mölykoppi olisi voitu pystyttää hieman kauemmas. Johan lehmän ilmekin sanoi (ainakin minulle), ettei se halunnut kuunnella mokomaa jumputusta enää minuuttiakaan, mutta mihin kantturaparka siitä aitauksestaan pääsi. Ei mihinkään, se oli niille naudolle pakkokuuntelua ja luulisi siinä metakassa maidonkin muuttuvan piimäksi. Ei kai kuiten sentään, ei ainakaan aamun lehdessä ollut mainintaa, kehuja vain onnistuneesta tilaisuudesta.