Keskitalven seisahdus

Talvella on talven tavat vaikkei täällä Heinolassa niin rankat kuin tuolla pohjoisessa Suomessa. En kaipaa viikkojen pakkasaaltoa, seskilämpötila -35 astetta, en kaipaa lumisateita kerrallaan puoli metriä tai yli, en kaipaa kahta pimeyttä vastakkain, siinä keskipäivällä yhteensä parin tunnin vaaleampi osuus...Kaipaan kyllä kuulasta kirkasta pakkaspäivää jolloin lumi narskuu ja henki höyrystyy, kaipaan lempeää lumenhöytyäsadetta ja sinistä hämärää joka jossain välissä muuttuu lilaksi. Kaipaan ihmisiä, niitä omia. Mutta suurin osa "omista ihmisistä" on hajaantunut ympäri rakasta Suomenmaata, ei niitä enää siellä kotipohjoisessa ole kuin muutama. Velipojat...jo ikääntyneet kuuraparrat, harmaahapset. Taas tuli kielikukkanen, ei ne mitään harmaita vaarinkänkkyröitä ole. Mitä nyt vähän vaalenee hiusraja mutta meidän suvun miehillä on upea tapa komistua vanhetessaan.

                                          Mamma Myy oli v -55 vielä Pikku-Myy



Komeista miehistä puheen ollen. Facebookin sivustoilla pyörii kotikunnan historiasivut ja joku oli löytänyt kuvan, jossa mun oma isukki istuu niin nuorena, niin komeana, suoraryhtisenä, paita                 rempseästi avonaisena. Muutama kotikylän mies ihan ilmeisesti saunaan menossa kun joku sitoo siinä vastaa. Itsehän en muista issäni muuten kuin vanhana ja raihnaisena vaikka eihän hän ikänsä puolsta niin ikäloppu ollut. Siihen aikaan viiskymppiset olivat jo vanhoja, isä vielä selkä-ja lonkkakipuineen kulki kumarassa.

Tässä kuvassa n.v-60 Koppelon koulun asuntolan tytöt ovat kokoontuneet "kökkäjäisiin" eli siinä tehdään lapasia, sukkia sun muuta ja aikuiset myös parsivat oppilaiden vaatteita. Siinä on Selma-täti, Kaisa-täti ja äiti takana Siiri ja Saaraopet heidän välissään. Edessä Aili-täti, se Nili-Aili, Kulkuri-Aili tai millä nimellä häntä nyt kutsutaankin. Minäkin olen mukana vaikkean asuntolassa asunutkaan.



 Muutenkin siitä naamakirjasta on ollut paljon iloa. Veljentyttö haastoi minut mustavalkokuvaviikkoon ja kun mulla ei ole kummosta kuvankäsittelyohjelmaa ja taidotkin ovat alkeiden tasolla, tyydyin laittamaan muutaman vanhan, jo alunperinkin mustavalkoisen kuvan. Samalla lähetin siskontytölle nipun vanhoja kuviani, josko hän käsittelisi niitä julkaisukuntoon. Aikanaan sainkin muutaman valmiin sellaisen ja laitoin ne Historiasivuille kaiken kansan kommentoitavaksi. Odottelen uutta satsia, siellä olisi taas pari herkullista kuvaa muisteltavaksi.

En tiedä, olenko jo luontojani huolimaton hutilus vai onko niin että mulle vain yksinkertaisesti sattuu aina jotain kommellusta. Siis mitään ei voi tehdä oikein. Tuorein moka on kurssille lähtö.
Jouluaterialla skypekurssilaisten kanssa tuli puhetta  vapaaehtoisohjaajien kurssista ja että sinne pitäs lähteä. Tottakai tahdon jotain oppia edes jos kerran pitää jotain tehdäkin. Huonon kuuloni kanssa meni kai tärkeitä tietoja ohi kuulon ja etsin Ekstrasta (eläkeliiton kurssikalenteri yms) sopivan kurssin, panin paperit vetämään ja pääsin kuin pääsinkin mukaan. No, nyt viikolla tuli puhetta, kuinka olinkin hakeutunut väärään koulutukseen. Tarpeelliseen ja asiaa sivuavaan kyllä mutta se OIKEA kurssi alkaisi vasta viikon päästä tästä mun jutusta. Aikani kirjaa selattuani otin yhteyttä kurssin vetäjään ja pyysin että josko hän vois buukata minut johonkin rakoseen ja että missä se kurssi-ilmoitus sitten olikaan. Ei kuulemma voi buukkailla kun kurssi on täynnä ja hakuilmoitus ois netissä. Kaipa siitä on ollut mainintaa mutta mun korvat eivät ole ottaneet sitä tietoa käsittelyyn.
No, lähden nyt koulutukseen sillä mielin, että jos peruutuksia tulee, jään kurssittelemaan toiseksikin viikoksi. Riittävästi vain lääkkeitä mukaan, sehän on sama, missä meikäläinen aikansa viettää-

Ja nyt mulla on sitten se KUULOLAITE. Kauniin punerva, pikkuriikkinen vekotin jota ei taida edes huomata. Kylläpä maailma muuttui mukavan tuntuseksi vaikka kolinoita ja huminoita ei ehkä tarvitsisi koventaa. Mutta ihmisten puhe ei enää ole arvoitus joista puolet pitää keksiä itse, vaan ymmärrän lähes kerralla, mitä joku sanoo (jos muuten ymmärrän). Korvakäytävä kyllä protestoi punastumalla. Nyt olen ollut kotihiirenä muutaman päivän ja kuulokoje on aina väliin pois joten korvakäytävän ärtymys on vähentynyt.

En käynyt ottamassa flunssarokotetta vaikka olenkin riskiryhmän ihminen. Nyt on ollut muutaman päivän surullisen heikko olo. korvissa soi sata helikelloa, huimaa, kylmää hikeä pukkaa ja ripulissa löytyy. Lämpöäkin oli yhtenä päivänä ja silloin olin ihan vuoteen oma. Onneksi se meni päivässä ohi ja nyt olen tässä parannellut itseäni että pystyisin lähtemään opin tielle. Mutta siitä matkasta sitten lisää kunhan ensin käyn sen. Viime aikoina on kyllä tullut suunnitelmiin muutoksia, mutta nyt tosiaan toivon, ettei mikään enää hullummaksi menisi.



Tämän kuvan nimi on "Nuoruus takana, elämän velvollisuudet edessä"
Tässä on nuori äiti, vielä mistään mitään tietämätön.

Tässä taas poseeraa Lapin edustajat valtakunnallisissa raittiusjuhlissa v.1960 Rovaniemen Yhteislyseon portailla.