MURHEMIELIN

Elämä ei aina ole mukavaa.
Tokihan elämänvirrassa voi lillua ja antaa ajan kulua. Asioita tapahtuu, sitä yritetään elää sen kummemmin räpiköimättä. Voi tuudittautua siihen, että tapahtumaa seuraa taas toinen, erilainen tai samankaltainen.
Näinhän se onkin. Ei voi takertua johonkin, vaikkapa nyt rakkauteen, ja roikkua siinä epätoivoisesti. Rakastumista kestää aikansa, ajan kanssa se muuttuu, syvenee tai haalistuu, mutta se ei kestä samanlaisena onnenhuumana jatkuvasti. Ihmisen pitää osata kasvaa tunteittensa mukana ja tahdollakin on oma merkityksensä.

Ystävyys on myös taitolaji. Ihminen tapaa elämänsä aikana monituisia ihmisiä, koulussa, työelämässä, harrastuksissa, vapaa-ajalla. Kaikkia tapaamiaan ihmisiä ei voi hyvällä tahdollakaan muistaa, mutta joskus kertatapaaminenkin voi jäädä mieleen.

Jotkut ihmissuhteet tuntuvat tärkeimmiltä kuin toiset. Koulutoverit elävät samoissa tiloissa useita vuosia, kokemamme asiat ovat yhteisiä. Yhteinen lapsuus ja nuoruus säilyvät mielessä, vaikkei henkilöitä tapaisikaan vuosikymmeniin. Tietysti jotkut luokkakaverit ovat läheisempiä, ystävyyssuhteet lujempia ja jos joutuu koulukiusaamiseen kohteeksi, muistaa nekin tunteet loppuelämänsä. Katkeruus, jopa viha, voi seurata elämän loppuun, hyvää päivää ei sanota ikinä, vaikka tiet yhtyisivät päivittäin.

Olen nyt muutaman päivän ollut pahoilla mielin. Uutinen, joka kertoi koulutoverini Pekan kuolemasta, pysäytti ajattelemaan elämän mittaamattomia polkuja.

Istuimme alakoulusta asti samassa luokassa, parikymmentä kirkassilmäistä, räkänokkaista lapin lasta. Minä, metsäläinen, olin aluksi arka, Pekka kaksoisveljineen ei ollut arka ensinkään, vaan puhetta tuli enemmän kuin opettajan sielu sieti. Tosin Kerttu-ope sieti aika paljon. Keskiluokan Neiti-Opettaja ei ehkä ollut aivan yhtä pitkäpinnainen. Joskus juoksimme koko joukolla koulun ympäri, kun rauhattomuus yltyi häiritseväksi. En kuitenkaan muista, että luokka olisi ollut pahatapainen, enimmäkseen meillä oli hauskaa.

Tämän joukon kanssa olin hyvinkin hyvissä väleissä. Yhteistä puuhaamista oli paljon ja jos syntyi eripuraa, asiat sovittiin, joskus hammastakin purren. Opettaja piti huolen, että pukarit ainakin kättelivät toisiaan.

Yläasteella olimme ainakin yhden vuoden samassa luokassa vaikka muistelen, että meillä olisi ollut myös tyttö- ja poikaluokat. Me samaa ala-astetta käyneet olimme kavereita, tuimme toisiamme "kyläläisiä" vastaan. Ainakin itse tulin luokkamme poikien kanssa toimeen loistavasti, olinhan saanut veljien kanssa harjoitusta siitä, miten poikien kanssa puhutaan.

Yläasteen jälkeen muistelen, etten nähnyt Pekkaa kuin kerran 70-luvun alussa Oulussa, jossa silloin asuin. Pekka kavereineen käveli kaupungilla vastaan, olivat hakemassa -mitäpä muuta kuin Alkoa. Olin oivana oppaana, sitten huutelin pojille heit ja kehoitin heitä olemaan "ihmisten lailla". Sen koommin en ole nähnyt Pekkaa enkä hänen veljeään. 36 vuoteen.

Enää ei Pekan tapaaminen tässä maailmassa ole mahdollista.

Siitä 1957 -58 syksyllä koulunsa aloittaneista joukosta on jo harvennusta tehty. 70-luvun alussa Mauri löysi tiensä pään, oman käden kautta. -73 oli elämäni murheellisimmista vuosista. Silloin särkyi nuoruuden unelma: haave uskollisesta rakkaudesta ja pysyvästä avioliitosta. Sinä vuonna kuoli rakas veljeni ja siitä viikon kuluttua serkkuni. Pienssä kotikylässä oli sen vuoden aikana seitsemät hautajaiset ja se on paljon niin vähäissä asujamistossa.

Kymmenkunta vuotta sitten luin lehdestä, että luokkatoverini Sauli oli menehtynyt metsästysretkellä. Rakas ystäväni, "punahousu" Samppa sairastui vatsasyöpään ja sai nelikymppisenä kutsun pois maailmasta. Onni, luokkatoveri yläasteelta, joutui tulvivaan jokeen. Luonto on voimakas, se voittaa sellaisetkin henkilöt, jotka ovat tottuneita metsässä liikkujia ja tietävät luonnon vaarat.
Ja nyt Pekka, henkirikoksen uhrina.

Kuolema on vieraillut lähipiirissä, vielä enemmän se on tehnyt tuhojaan tuttavajoukossa.
Ammattikoulukavereista, 36 Pohjois-Lapin ammattikoulun urheasta aloittajasta on jo 3 siirtynyt rajan taakse. Lare jäi auton alle samana kesänä, jolloin koulu loppui. Ville ajoi kelkalla sulaan ja Raijan aika täyttyi syistä jotka eivät tähän kuulu.
Keskikouluaikainen luokkatoveri Annikki joutui hänkin henkirikoksen uhriksi. Siihen on jo aikaa, muistan, kun luin tapauksesta lehdestä. Ei siinä sanottu uhrin nimeä, mutta mieleeni tuli ensimäisenä Annikki. Kylläpä oli järkyttävää sitten kuulla, että hän se olikin.

Tässä istun ja muistelen Samia, Ristoa, Perttiä, Penttiä, Hilkkaa, Askoa, Kalevia, Rikua, Lauria, Keijoa, Rainea, Mauria ja monia monia, jotka ovat poissa, joita ei enää koskaan tapaa. Olen ollut saattamassa työtovereitani Ennaa, Taimia ja Oilia haudan lepoon. Hannun hautajaisissa en ollut, mutta hänen poismenonsa sattui, sillä hän pyysi minulta apua ja jota en ehtinyt kunnolla hänelle hommata vaikka sairaalaan viejän hänelle sainkin.
Hautausmaalla on vanhempani, pari veljeä, lukuisia setiä ja tätejä, serkkuja ym. vanhemmasta päästä lähteneitä.

Vanhojen ihmisten on aika päästä lepoon, mutta lapsen hautajaisia on vaikeaa kestää. Ekaluokkalaisen Samulin, hoitolapseni, naapurin esikoisen, hautajaiset koin hyvin raskaana. Surullista oli katsoa vanhempien epätoivoa ja pikkusisarusten itkettyneitä silmiä. Siitä muutama vuosi ja Samulin Matti-isä saateltiin poikansa viereen, samantapaisen rikoksen uhrina kuin ystäväni Pekka nyt.

Muistelen erään tuttavaperheen ainokaista, jonka lähtö mursi vanhempansa sydämet, ajattelen Aapo-poikaa, ilosilmäistä urheilijanuorukaista, joka teki ajattelemattoman teon ja sai hymyn sammumaan äitinsä silmistä. Luulen voivani kuvitella sitä tuskaa ja kyynelten määrää, joita riittää oman lapsen kuollessa. Silti se on varmasti tuhat kertaa kamalampaa kuin voi edes kuvitella. Sivullisena ei voi muuta kun lähettää rukouksia ja pyytää Taivaan Isän tukea omaisille.

Ajattelen Pekkaa ja tilannetta, joka siellä on ollut. Tiedän, että Pekan elämä on ollut viinahuuruista. En tiedä, onko hänellä koskaan ollut vaimoa tai lapsia, mutta viimeiset vuotensa hän on elellyt yksikseen.
Mökki, jossa kaikki tapahtui, on serkkuni pojan, hänkin keski-ikäisiä sinkkumiehiä, Alkon kanta-asiakkaita.
Surullisena ajattelen Pekan äitiä ja sisaruksia. Surullisena mietin, kuinka paljon kotiseudullani on näitä yksinäisiä ihmisiä, joilla ei elämässä ole sen kummempaa sisältöä, kuin viina ja sen vähyys. Tiedän, että joukossa on minulle rakkaita ihmisiä, nuoriakin. Surullista, ettei heillä ole ollut voimaa hankkia itselleen muunlaista elämää.

Tiedän, että alkoholin juominen on niillä nurkilla se "miehen mitta". Mitä nuorempana, mitä enemmän, sen suurempi sankari on tietyn porukan silmissä.

Sokeitten valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.

Vuosikausia olen surrut sitä, että kaikkiin juhliin kuuluu alkoholi. Onnittelumaljat ymmärrän, pienet maistelemiset pitkin iltaa, ei siinä mitään. Rajansa tietävä kohtuukäyttäjä tuntee vastuun kaikkien viihtymisestä ja silloin myös kaikki viihtyvät.

Humalahakuisuus on asia erikseen. Boolit tehdään väkeviksi ja niitä juodaan kaksin käsin. Monella lomaan kuuluu jokapäiväinen kaljan naukkailu eikä saunassakaan voi käydä ilman olusia. Onhan se tietysti yksityisasia, jokainen haluaa tehdä itse ratkaisut alkoholin käytöstään enkä toki itsekään sylje lasiin.
Mutta juhlien ollessa siinä vaiheessa, kun nuppi pullottaa, kontrolli ei enää pelaa, silloin sanotaan asioita jotka todellakin olisi hyvä pitää leipälävessään. Hyvänä aikana ollaan kavereita, maailman parhaita, halataan ja lauletaan- sekin on mukavaa, tottakai.

Mutta rähinaviinaakin on usein tarjolla, ja silloin on juhlien ilo poissa. Kaivellaan menneitä, jankataan joutavia, haastetaan riitaa, huudetaan, änkyröidään,
käydään käsiksi,
tapellaan
ja tapetaan.
Vaikkei kukaan sitä halua eikä ole tarkoitus satuttaa.

Tai sitten tehdään itselle se viimeinen paha ja jätetään koko suku suremaan. Ystävistä nyt puhumattakaan. Äitien itku kuuluu taivaaseen saakka.
Lähes kaikki nuorten itsemurhat tehdään nuppi viinaa täynnä. Tai sitten lisänä on muita mömmöjä ja se on todella paha sekoitus kenelle tahansa.

Niin monta turhaa kuolemaa
Niin paljon turhaa surua.

Kai tämäkin on surutyötä. Elämän ja sen loppumisen kestäminen on joskus vaikeaa. Mutta elettävä se silti on, jokaisen, tämä kompuroiva elämä. Ja ennemmin tai myöhemmin luovuttava siitä.
Sekä hyväksyttävä sen kuopat ja kyhmyt, tasamaat ja pikkuiset myötäleet.
Ja loppu!