Virrestä voimaa

Kotikaupungin seurakunta järjestää otsikon nimisiä tilaisuuksia. Olen kirkko-ohjelmasta niitä katsellut sillä mielellä, että tuopa voisi olla minunkin paikkani. Kuitenkaan en ole saanut lähdetyksi, vaikka aikaa ainakin olisi ollut eikä kirkkokaan ole turhan kaukana. Nyt näitä juhannusviikon tilaisuuksia mainottiin niin monessa lehdessä, että sinne oli suorastaan pakko lähteä.

Kirkko on hyvin mielenkiintoinen rakennus. Ulospäin se on tyylikkään yksinkertainen kivikirkko jossa on kuparikatto. Kirkontorni on hyvin tavanomainen, mutta huipulla on risti, joka yllättäen onkin punainen. Se on talviaikaan oiva maamerkki, mutta kyllä myös ihmetellään, miksi sen ristin pitää olla juuri punainen. Itse en ihmettele, minusta punainen on kaunis väri, eikä se mielestäni symboloi mitään negatiivista.

Kirkon sisätilat ovat myös yksinkertaiset mutta silti kauniit. Ennenkaikkea siellä on aivan loistava akustiikka. Paikalliset muusikot, kamariorkesteri ym. vierailevat tähdet esiintyvät siellä mielellään, ja oikeastaan on pieni pakkokin, sillä eihän täällä ole juurikaan muuta musiikkitilaa, johon sopii yleisöä enemmän kuin yksi kourallinen kerrallaan.

Seurakunnassa on loistava kanttori. Hän on suorastaan virtuoosimainen improvisoija, ja hänen soittoaan kuuntelee mielellään. Nyt oli lisäksi pari huilistityttöä esiintymässä ja seurakunta eli me kaikki lauloimme toivevirsiämme.

Olen elänyt lapsuuteni virsien säestyksellä. Äidilläni oli tapanaan laulella töitä tehdessään. Pääasiassa ne laulut olivat virsiä ja hengellisiä lauluja. Äitini lapsuuskodissa oli uskovainen henki ja siinä perheessä ilmeisesti on eletty hyvin hartaasti. Muistan, kuinka äiti lauloi Aili-tätinsä kanssa, samoin asuessaan muutaman talven Aune-sisarensa kanssa, he tekivät käsitöitä ja lauloivat yhdessä. Tunnelma oli kotoinen, lämmin ja herkkä.

Virret ovat minulle eräänlaisia rukouksia. Onhan toki sellaisiakin virsiä, joissa on mukana kertomuksia, kuten "Kun Herra vain mua paimentaa". Siinä koen Laupiaan Samarialaisen läsnäolon. Pääsiäisvirret kertovat Jeesuksen elämän viimeisistä päivistä ja on sellainenkin virsi, missä kylväjä lähti kylvämään, mutta linnut söivät osan siemenistä, osa lensi tuulen mukana kivikkoon mutta sentään suuri osa osui hyvään maahan ja kasvoi komeaksi laihoksi. Kiitosvirret ovat rakkaita ja iloitsen, kun viimeisessä virsikirjauudistuksessa virsikirjaan kelpuutettiin myös hengellisiä lauluja. Nyt löydän virsikirjasta "Jeesuksesta laulan, Kiitos sulle, Jumalani ja Päivä vain ja hetki kerrallansa" jotka ennen leimattiin "keveiksi ja virsikirjaan sopimattomiksi".

Virsiä ei pitäisi laulaa laahaten, kuin kivirekeä perässään vetäen. Silti joskus harmittaa, kun joku kanttori pistää lähes polkaksi ja virsi pitäisi hänen mielestään laulaa nopeasti, lähes lallatellen.
Kyllä virteen saa kuulua harras tunnelma, kyllä virren pitäisi saada laulaa hengästymättä. Virsi pitäisi olla sellainen, että sen voi laulaa sellainenkin seurakuntalainen, joka ei osaa lukea nuotteja. Virressä pitäisi mielestäni olla kohtalaisen helppo sävelkulku. Virsi ja taidelaulu pitäisi eroittaa toisistaan. Kirkkokuorot ja muut esiintyjät saavat laulaa kuinka vaikeita sävelkulkuja tahansa, mutta tavallinen seurakuntarahvas saisi nauttia veisuun ilosta, ilman, että koko ajan tuntee putoavansa kärryiltä.

Toki suurin osa virsistä onkin helppoja laulettavia, seurakunnalle tehtyjä. On virsikirjassa kyllä mukana sellaisiakin virsiä, joita ei kai ole tarkoitettukaan laulettavaksi, ainakaan tavallisena kirkkopyhänä. Tunnustan, että minulla jää jotkut virret etäisiksi, ei niihin pääse mukaan.

Tänä iltana pääsin mukaan jokaiseen virteen. Suvivirressä on taikaa, se saa kyyneleet nousemaan silmiin. Siihen virteen on ladattu paljon tunteita, en ollut suinkaan ainoa, joka herkistyi Suvivirren aikana. "Herra kädelläsi" ja "Jumalan kämmenellä" ovat kovasti tykättyjä, niitä lauloimme tänäkin iltana. Itse pidin katumusvirrestä "Silmäisi eteen, Jeesus". Siinä laulaja nöyränä tunnustaa ja katuu syntejään eikä oikein uskokaan, että olisi armoon oikeutettu. Se kertoo omasta ja varmaan monen muunkin tunnoista, se on haavoittavan herkkä laulu, jossa on kaikki vähäeleisesti, lyhyesti, yhdessä paketissa.

Kun mietin koko virsikirjan sisältöä, on siellä niin paljon rukouksia, paljon kaipuuta, katumusta ja iloa siitä, että tuntee Jeesuksen, jos ei muuten niin edes nimeltä. Siellä on kiitosta ja ylistystä, niitä on hauskaa laulaa.

Yksi virsi on ylitse muiden, ainakin siinä mielessä, että sitä on mukavaa kuunnella ja mukavaa laulaa. Se on Paavo Ruotsalaisen virsi "Sinuhun turvaan, Jumala". Se tulee ehdottomasti laulaa tietylla hartaudella, tietylla tempolla, vanhanaikaisesti, körttiläisesti. Se on psalmiin tehty laulu, ollut suomalaisessa virsikirjassa jo 1700-luvulla ja sävel on Pohjois-Savolainen toisinto (mikä se toisinto nyt sitten tarkoittaakin).
"Voimasi anna voimaksi
tietäsi käydäkseni.
Sanasi anna oppaaksi,
valoksi vaiheitteni.
Kun pelastit
ja opetit
jo varhain nuoruudessa,
myös varjele
ja suojele
heikossa vanhuudessa"

Tämä virsi-ilta ei jää minulta,viimeiseksi, luulen. Yhdessä laulaminen on tavattoman mukavaa. Koskaan en ole innostunut karaoke-tyylisestä laulamisesta, en ole nähtävästi mikään sooloilija, sillä yhteisyys laulamisessakin on hyvin antoisaa. Tutut virret kuljettavat elämän reittiä, ne vievät lapsuuteen, kierävät nuoruuden kokemusten ja ehdottomuuden kautta kipeään keski-ikään, josta mukaan kasaantuu niin paljon turhaa ja pahaa, ja joista yrittää sitten epätoivoisesti päästä eroon.
Eämänsuoran käännyttyä ehtoopuolelle uskaltaa (hieman vain) toivoa armoa itselleenkin. Ainakin osaa kiittää siitä hyvästä, mitä on saanut ja osaa myös pyytää varjelusta eteenpäin johtavalle tielle. Omat rakkaat ihmiset ovat myös mielessä, heille toivoo ja rukoilee helpompaa elämää kuin mitä itse on kokenut. Virret ikäänkuin antavat lupauksen tallellaolosta, vierelläkulkijasta, siitä, että ei ole matkalla yksin. Vieressä veisaava, ehkä täysin tuntematon ihminen nivoutuu samaan rukoukseen, meitä on tällä tiellä monta. Vaikka se yhteisöllisyyden tunne ei ehkä kestäkään kovin kauan, siihen pääsee mukaan seuraavalla kerralla kun avoimin mielin lähtee mukaan ja antaa virsien sanojen viedä.

-----

Luettuani oman kirjoitukseni jäin miettimään. Täysin minua tuntematon lukija saa ehkä kuvan hartaasta, uskovaisesta nutturamummusta, joka omahyväisesti ylistää omaa uskoaan ja hartauttaan.
Minut hyvin tuntevat taas ehkä miettivät, että siinä se nyt mukamas leuhottaa, mokomakin pakana ja syntisäkki.
Itse mietin ihmeissäni omaa mielentilaani. Tiedän, että kirkko on tullut minulle tärkeäksi. Tunnen oloni edes siellä hyväksi. Tunnen, että siellä saan lohtua. Kohtaan siellä jopa hyväksyntää, vaikka en edes juttelisi kenenkään kanssa. Kaikki se paha, jota kannan mukanani, tuntuu kirkon penkissä keveämmältä kestää.

Jumalasta, Jeesuksesta, armosta ja anteeksiannosta olen turhan pieni ja mitätön ihminen puhumaan. Nyt tuntuu jopa herjaukselta näitä edes pohdiskella. Kuitenkin minua lohduttaa nämä Jeesuksen sanat: "eivät terveet tarvitse parannusta vaan sairaat".

Minä tarvitsen tukea, armon tuntemusta, hyväksyntää. Sormella osoittavat tuomitsijat tuomitkoot kaikessa rauhassa. Hyvä, aina oikeassa oleva ihminen ehkä katsoo oikeudekseen olla oikeassa miettimättä, miltä altavastaajan elämä tuntuu. Hyvälle riittänee, että hän on niin hyvä, oikeassaoleva kai nauttii olostaan olla oikeassa.
Vääriä valintoja tehnyt ihminen kantaa valintojensa seurauksia aina mukanaan, joskus uupuen, joskus jaksaen.
Kirkko itsessään ja kaikki, mitä siihen liittyy, voi joskus olla lempeä lahdelma taakkansa alla räpiköivälle ihmiselle. Siellä hän saa heittää hetkeksi ikeensä, levätä. kokea hyväksyntää, armoa.

Yllättävää ehkä, että koen kirkon armopaikaksi, en tunne, että siellä tuomittaisiin. Moni ehkä tuntee juuri päin vastoin, kukaties.
Luulen, että lapsuuteni kirkossakäynneillä, äitini lauluilla ja hänen rukouksillaan on osuus tunteisiini. Kirkko ja sen henkilöt olen aina kokenyt myönteisinä ihmisinä. Olen siitä onnellinen, sillä tarvitsen kaiken tuen, mitä voi saada, selvitäkseni taakkani alta.

Raamatusta olen löytänyt myös sanat: "älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Uskon, että tuomitseminen pitäisikin jättää Isä Jumalan hommiksi. Tietysti maallinen tuomioistuin pitää tehdä tehtävänsä, mutta pieni ihminen saisi luottaa siihen, että pahat teot kostautuvat itsekseenkin, Luojan voimin, ilman, että ihmisen tarvitsee lähteä koston tielle. Siinä kun pakkaa syyttömät kärsimään eniten. Syyllisyyttä kun on niin monta eri lajia, niinkun syyttäjillä motiiviakin.

Ja juuri kaikkinainen syyllisyyden tunto saa ihmisen hakemaan turvaa sieltä, mistä sitä saa. Missä ei katsota alta kulmien, missä saa täysin keuhkoin laulaa:
Sinuhun turvaan, Jumala,
jo vaivain alta päästä.
Minua kuule heikkoa
ja häpeästä säästä.
Armollinen,
nyt rukoilen,
armahda Kristuksessa.
Sä linnani,
saan turviisi
paeta taistellessa.