KESKELLÄ KESÄÄ, akkoitten viikolla

Taaskaan ei kuvien siirto onnistu. Lisään niitä sitten, kunhan kone suostuu yhteistyöhön



Jopa meni aikaa viimeisestä. Siis minulle ei ole tapahtunut mitään kirjaamisen arvoista, siltä näyttää. Voisin ehkä tähän laittaa että lue viimekesän tarinat ja ehkä edellisenkin...

Mutta ei kuitenkaan. Ainahan sitä jotain sattuu, eri asia, kannattaako niitä kertoa ja ketä kiinnostaa.

Talvi meni borrelioosia sairastaessa. Ei ollut onneksi raju tauti, selvisin parilla kunnon antibioottikuurilla. Olihan sitä flunssasta oloa, nivel-ja lihaskipuja sun muuta mutta tottahan tässä iässä pitää jo jostain kohtaa kolottaakin. Väsymys oli se pahin vaiva, siis kunnon väsymys. Ja löytyihän siihen väsymykseen muukin syy, ei yksin punkin purema.
Sokerilääkkeet jouduttiin vaihtamaan vuosi sitten ja tämä uusi ei olekaan yhtä tehokas kuin se entinen, mahan sekoittava pilleri. Talven kuluessa sokerit vaan nousi ja ykskaks lääkäri huomasi että pitkä sokurikin huiteli yli 8. Siis nyt pantiin tää täti piikille. Ei naurattanut silloin eikä hymyilytä vieläkään. Jotenkin vierasta on tuo päivittäinen tökkiminen vaikka tiedän selviäväni vähällä. Ennen piti pistää ennen joka ruokailua mutta lääkkeet ovat sen verran kehittyneet että tavallinen diabeetikko selviää yhdellä piikillä päivässä. Aippa pistää vain kerran viikossa ja se ruisku on kai halon kokoinen ja maksaakin melkoisesti, mutta sokerit on hänellä kurissa, ihan kateeksi käy. Mun sokerit eivät ole insuliinista millänsäkään, tosin olen vasta vajaan kuukauden pistellyt itseäni ja aloitin pienellä annoksella.
Ikävintä on tuo sokerien mittaaminen. Sormenpäihin sattuu niin vietävästi. Enkö osaa oikein vai onko hermot pinnassa vai mikä siinä mättää, mutta jo etukäteen pelottaa kun pitäs mitata...ja sen vielä monta kertaa päivässä. Äääk.

Se taudeista.
Juhannuksen aikaan oli mummin päivät, Jonipoika ilahdutti viikon verran mummia. Näen häntä niin harvoin, että joka kerta on uusi, erilainen nuorimies. Nyt, kun hän siirtyy kolmosluokalle ja matikkalinjalle, hänessä näkyi nyt selvää "ison pojan" roolia. Ei enää kiinnostanut mummin sadut eikä vanhat lelut, eräänlaista tervettä omapäisyyttäkin oli tullut olemukseen. Hän on sen verran herkkä ja kiltti lapsi, että tietyn sortin itsevarmuus on hyvinkin paikallaan. Oi että minun sydämeni sulaa hellyydestä ja rakkaudesta tämän pojan seurassa. Jotain hyvää on kasvamassa, suokoon Kaiken Luoja hänen kasvaa oikeaan suuntaan ja varjelkoon kaikelta maailman pahalta. Amen.
Juhannuksen jälkeen menin Tenniin. Siellä olen käpsehdellyt, hissuksiin siivonnut sieltä, kolunnut täältä. Omaan hitaaseen tahtiini, tauotellut sopivasti ja laiskotellut aina välillä. Sillä tavalla se on mukavaa ja mielekästä. En koe velvollisuudekseni jynssätä ja kuurata kaiken aikaa, touhuta kunnon emännän lailla. Tietysti toivoisin jaksavani tehdä enemmän ja juuri sitä, mikä eniten kiinnostaa, mutta yksin en enää edes yritä. Siellä on nimittäin aitat täynnä tavaraa. Sinne on keräänytnyt tietysti talon vanhoja tavaroita mutta myös pois muuttaneet eivät ole raaskineet heittää vanhoja romujaan pois vaan ovat säilöneet ne entisen kotinsa varastoihin. Siellä on hinkalot täynnä vanhoja kirjoja jotka irtoilevat liimauksista. Hiiret ovat teneet tuhojaan, ei niitä enää voi mihinkään sisälle viedä ja kaatopaikalle vieminen maksaa.
Ensimäisenä Tennin kesänäni aloin innoissani tyhjennysurakan ja ensimäinen aitta siistiytyikin hieman, mutta astma pisti melkoiset vastalauseet ja homma piti jättää. Toivotonta se olikin.
Kaipa ne aitat joku joskus siivoaa kun me emme enää siellä ole, mutta minusta olisi mukavaa tehdä jo nyt niistä viihtyisiä huoneita, jonne voisi laittaa kaikki vanhat tavarat kauniisti esille, jossa voisi kesäyönä vaikka nukkua ja ehkäpä istua iltaa, grillatakin pihalla ja grillillä olisi suojaisa paikka talven viettoon.
No joo, ainahan sitä haaveilla saa, jääkööt taas toteutumatta, eipähän lie ensimäinen kerta.

Kesäsuunnitelmiakin on mutta toteutuminen on sitten herrassaan.
Aipan nilkkaan tuli reikä, mistä, sitä ei kukaan tiedä. Heti sen huomattuaan mies meni lääkäriin ja alkoi hoitokuuri. Reikä syveni hoidosta huolimatta ja laskimokin jo näkyi. Joku puhui kuusenpihkavoiteesta ja se (huolellisen puhdistuksen ja hoidon lisäksi) alkoi tehota. Nyt siihen on kasvanut ohut ihokerros mutta ihan kunnossa se ei vieläkään ole. Reissulle olemme päättäneet lähteä vasta sitten, kun jalka on kunnolla parantunut. Ihan pohjoiseen ei kuitenkaan mennä (vaikka mulla tekee niin kamalasti mieli), mutta Aippa aikoo yhdistää työreissun lomaan ja hän käy haastattelemassa joitakin vielä muistavia sotaveteraaneja. Nyt alkaa olla jo haastatteluilla kiire, tuoni niittää viljaa, kohta ei kukaan enää muista.

Sotaa ja sen kauheuksia ei ole kuitenkaan syytä unohtaa. Se on yksi suuri tyhmyys ihmisen teoissa, alkaa tappamaan tieten tahtoen lajitovereitaan. Ihmisiä, jotka eivät ole itselle mitään pahaa tehneet. Tavallisia työtä tekeviä, perhettään elättäviä, elämäänsä rakentavia. Eivät he halua sotia, eivät halua tappaa toisiaan tai tulla tapetuksi.
Ne, jota sen sodan aloittavat, eivät kyllä henkeään vaaraksi laita vaan lymyilevät työpöytiensä takana ja bunkkereissa.
Fiksut ihmiset sopivat asiat ilman asetta. Sapelien kalistelu ei ole fiksuutta, se on ihmisenä olon pienuutta, tyhmää, raukkamaista. Miksihän nämä itseään fiksuna, lähes jumalana pitävät eivät ymmärrä puhumisen ja kompromissien merkitystä. (Saarna loppuu)

Kylläpä on vaikeaa pysyä asiassa.

Tosi mahtava yllätys oli, kun viikko sitten kummityttöni Sanni kysäisi, olenko kotona ja voisivatko he tulla käymään. Tottakai voisivat, melkein kärrynpyörää heittelin ja kipaisin ostamassa jätskiä kun arvelin (aivan oikein) etteivät he niin kahvista välitä. Tullessaan heillä oli tuliainen, ei mikään kukkapuska eikä kahvikuppi vaan Lenni, pieni ja suloinen vauveli, 3 kk vanha. Sanoinkuvaamattoman suloinen, napakka, pomppiva, naurava, ilosilmä, hymynaama...Hän ei halua olla kuten vauvat vaan tahtoo pitää pään ylväästi pystyssä ja seurata maailman tapahtumia. Tahtoo olla (ja saa olla) seurueen keskipiste.
On se ollut kamalaa ennen vanhaan kun lasta ei oikein saanut sylittääkään kun se oppii kuulemma pahoille tavoille. PAHOILLE TAVOILLE, siis seurustelemaan toisten kanssa. Ruokaa ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saanut antaa kun 4 tunnin välein. No, minä tuhma aikanani annoin Mikulle sapuskaa salaa enkä tunnustanut sitä rikosta neuvolassa vaikka huonoa omaatuntoa kannoinkin. Olin huono äiti kun en vähillä maidoillani saanut lasta pysymään kylläisenä neljää tuntia kerrallaan. Mutta neuvolan täti keksi keinot ja Mikun 3kk.n neuvolakortissa lukee: "muiden ruokalajien lisäksi munankeltuaista, maksamakkaraa ja persiljaa". Jo aikaisemmin käskettiin syöttää muistaakseni ainakin appelsiinimehua, tomaattia, banaania, perunaa, porkkanaa, voita...

Mutta Lennipoika pisteli Sanniäidin maitoa tyytyväisenä eikä aikonutkaan syödä muuta.
Ja sitten sain pienen syliini ja Lapinäidin kehtolaulu sai nukkumatin tulemaan. Kädet kauniisti ristissä, levollinen hymy huulilla hän uinaili sylissäni ja minä koin huikeita onnen hetkiä.

Vauvat ovat aina kiehtoneet minua. Unelma-ammatti oli lastenhoitaja. Olin 9 vuotias kun eka kerran pääsin tätin virkaan hoitelemaan Artsivauvaa, tämän Lennivauvan isoenoa. Arto oli silloin 6 kk kun ensi töikseni pukkasin pikkuisen vaunuineen päivineen pottumaahan. Sen aikaset vaunut oli puurunkoiset ja painavat. Ei kai siinä pahemmin käynyt koska en saanut potkuja tädin virasta ja Artokin voi edelleen hyvin.
Sitten syntyi Tuula, Pirjo ja AnnaKaisa (Lennin mummi), Pekka, Tarmo Ja Jussi joita hoitelin aina kun ehdin. Jounin lapsia olen hoitanut myös useampaan otteeseen. Nuorimmat sisarusteni lapsista ovat säästyneet hoivausvietiltäni sillä silloin aloin liekuttamaan omaa lastani. Tulin alle 20 vuotiaana äidiksi enkä ole ollenkaan varma, oliko se hyvä asia. Jotenkin tuntuu, että Mikun ja minun välit oli lämpimät ja tiiviit mutta kai enemmän kaveripohjalla. Me koimme yhdessä kaikenmoisia elämän seikkailuja joita ei kannata näillä sivuilla muistella, parempi ehkä unohtaa kuin kaivella.

Toivon tapaavani Lenniä usein, usein

Eläkeliiton porukan kanssa kävimme kesäpäiväretkellä. Ilmojen Haltija näki hyväksi antaa meille hienon päivän. Oli aurinkoa ja lämpöä. Tuuli puhalteli leppoisasti, sen verran vain ettei päästy liikaa hikoamaan mutta vesibussia ei keikuttanut ollenkaan.

Valkealan Orilammella söimme Sahanpatruunan Herkkupöydästä maittavan lounaan ja sitten teimme 3 tunnin veneretken Repoveden kansallispuiston vesille. Kävimme katsomassa luonnon amfiteatteria, kalliomaalauksia, joimme nokipannukahvit ja tutustuimme Hautasaareen ja sen minikirkkoon. Ai että nautin, olenhan lähes veneeseen syntynyt. (Tosiasiassa en tiedä, kuinka kiire äidillä oli synnyttämään minua mutta veneellä hän tuli ja veneellä minut vietiin Kesäpaikkaan jäiden läpi, muisteli Martta kerran. Oli kuulemma kylmä syksy ja joki ehti saada jääriitteen)

Loppukesälle on sitten suunnitelmassa jotain isompaa juttua.
Siitä sitten enempi kun sinne asti ehditään.