Kesä kääntyy syksyksi

Tässä systeemissä on nyt jotain vikaa sillä en saa kuvia siirrettyä. Pitkä rimpsu kirjaimia ja muita välimerkkejä kyllä tulee muttei kuvaa. Pahus tätä googlen porukkaa kun ne aina ovat "parantamassa" näitä palvelujaan. Äääk



Ilmojen mukaan kesä jatkuu vieläkin. Lämpöä on päivisin 15-20 asteen välillä, aurinko paistaa mutta vilvoittava tuuli puhaltelee tukaluuden pois. Aivan ihanaa aikaa kaikin puolin.

Meidän loppukesä ja alkusyksy on ollut melkoisen hektistä menoa. Toki iän hidastamana, siis "entisessä elämässä" tämä ei olisi tuntunut missään mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, ettei minusta ole enää suuriin projekteihin muuten kuin korkeintaan avustavassa roolissa.

Tämä kesän teemana on ollut "Aippa 60vee". Sitä on suunniteltu jo keväästä alkaen. On käyty ruokatarjoilua läpi, on mietitty vieraslistaa, juhlapaikkaa, ohjelman runkoa ja esiintyjiä, mietitty kuka tekee mitäkin ja mitä se saa maksaa ja mitä ei missään nimessä. Nämä, ja paljon muuta, on täyttäneet Tenninmäen pirtin keskusteluillat, on tehty listoja, laskutoimituksia, suunnitelmia ja kustannusarvioita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty mutta jatkuvasti ei kuitenkaan kannata yhtä asiaa jauhaa. Lähdimme kesäreissulle. Aipan jalka oli sen verran parempi että uskalsimme lähteä matkaan. Mikään loma-ja huppailumatka se ei yksinomaan ollut vaan Aimo otti kameroita ja nauhurin ja tulostimenkin mukaansa tarkoituksena tehdä työtä matkan lomassa.

Ensin suuntasimme matkan Verlaan, kartonkitehdasmuseoon. Sieltä matkasimme Punkaharjulle ja kävimme Lustossa, metsämuseossa. Yöksi hurautimme Kerimäelle Vanhaan Apteekkiin ja katsastimme Suomen suurimman puukirkon sisältä ja ulkoa.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa Joensuu, oikeastaan Kontioranta. Kävimme katsomassa Karjalan kunnailla-sarjan filmauspaikkoja ja sitten menimme jututtamaan erästä sotiemme veteraania jolla oli kaunis hirsihuvila Höytiäisen rannalla. Saimme ystävällisen vastaanoton, yösijan ja paljon tarinoita kotiin vietäväksi.

Kainuun selkosilla etsimme Hyrynsalmella taas veteraanipariskunnan ja aikamme harhailtuamme löysimmekin perille. Yöksi majoituimme Kijannon Kuohuihin ja saimme elämämme parhaan kalaruuan: muikkua Kainuulaisittain. Siinä oli tuoretta muikkua, suolaa ja kunnon kermaa -ei muuta. Pikkumuikut oli haudutettu niin pehmeiksi ettei tuntunut pää eikä pyrstö. Muikun hienoa, herkkää makua ei oltu piilotettu pippureilla eikä yrteillä, edes tilliä ei ollut eikä sitä tässä olisi tarvittukaan (sanoo vannoutunut tillin ystävä)
Kiertelin Ämmänsaaren kaduilla ja muistelin aikaa lähes 50 vuoden taakse. Istuin Kiannan rannalla, katselin tyyntä järvenselkää ja muistelin, kuinka Marjatan kanssa leikimme sillä rannalla. Silloin se oli pajupuskainen savikkokuramaa, nyt siinä oli kaunis ja hoidettu puisto, uimaranta ja venesatama. Kävin Työväentalon pihassa. Talo oli vielä pystyssä ja ilmeisen käytössäkin vaikka vuodet on näköjään rassanneet sitäkin ja joku on sutinut karmean punaisen maalin siihen. Viimeksi sen nähdessäni se oli sapen vihreä, kauhistus sekin.
Mutta muistoissani olin siellä tanssimassa useana iltana viikossa. Lauantaisin aina, sunnuntaina oli levytanssit jotka loppuivat puoliltaöin ja keskiviikkona oli pikkulauantaitanssit, silloinkaan ei orkkaa vaan levyjen tahdissa mentiin. Sunnuntaisin oli elokuvat- sielläkin kävin joskus. Ja tökärillä asui ystäväni Ritva ja hänen kotiväkensä oli tosi mukavaa porukkaa.
TVH:n asuinpiha oli aika lailla samanlainen, autotallikin paikallaan. Toimistorakennuksen paikalla oli nyt paloasema ja jotain muutakin siellä oli. Vanha mustikkametsä oli raivattu talojen alta pois ja ylipäätään, vanhaa Ämmänsaarta ei kovin paljon enää näkynyt. Oikeastaan mitäänsanomaton pikku kirkonkylä joita mahtuu 13 tusinaan (fraasi, fraasi) mutta kauniilla paikalla se on ja hyvin hoidettu.

Siitä lähdimme Raatteen tielle. Ensimäistä kertaa ajelin Haukiperän siltaa pitkin, aikoinaan siinä oli lossi. Liekkipatsas oli siirretty sillan kupeeseen ja kieltämättä, siinä sillä on hyvä paikka. Autossa mietimme, että pitääköhän paikkansa sellainen Suomussalmen mainos, jossa sanotaan että:
"Pysähdy Suomussalmelle, tänne ryssäkin pysähtyi"
Pysähdyttävää ainakin oli käydä Raatteen tien sotamuseossa. Siellä tajuaa sodan kauheuden ja turhuuden. Turhuuden siitäkin huolimatta että ilman talvisotaa ja sitä seurannutta aikaa puhuisimme täällä venäjää ja elämämme olisi aivan toisenlaista -olisiko meitä edes olemassa ja olisiko Suomessa elämää.
Sota on aina turhaa...ja tyhmää, niin tyhmää.
Ajoimme aivan rajalle asti ja sieltä löytyi vielä yksi museo, rajavartiolaisten museoitu talo. Näimme juoksuhautoja ja esteitä, joita oli laitettu joen äyräälle...paljon surua, tuskaa, pelkoa, vihaa

Sitten oli aika suunnistaa Selkosiin, lähdimme Taivalkoskelle, Herkko-hotelliin. Sinne tulimme kuin kotiin, minullekin se oli jo kolmas kerta, Aipalle ties kuinka mones. Kiire ja nauhurit pantiin kassiin ja alkoi loman vietto. Ulpu-rouva oli oivana oppaana kun kävimme Herkon teatterissa katsomassa Havukka-ahon ajattelijaa ja Jokijärven pölkkyteatterissa Olavi Virran elämäntarinaa. Jaska ja Pirjo tulivat Herkkoon yhdeksi yöksi ja kävimme yhdessä Päätalon Kallen maisemissa Kallioniemessä. Ulpulta saimme ostaa myös hilloja joilla oli sitten myöhempää käyttöä.

Reissulta kotiuduttua alkoi juhlan loppurutistus. Onneksi Aimo pyysi Tarja-ystäväänsä siivoamisavuksi, minun voimilla olisi jäänyt pölyt nurkkiin. Leivoin sienipiirakoita ja kakkuja- Ei ole kaakunleipojaksi minusta enää. Älkää kysykö, ei vain ole!
Vieraita saapui paljon kyllä, Eestistäkin 2 autolastia eli 8 henk. Ilmottautuneita oli kaikkiaan 114 joista 4 jäi tulematta. Leila oli päävastaavana, Annikki koristeli salin, Annakaisa ja Pirjot hoitelivat salin katteet ja astiahuollon ja minä juoksin hikipäässä edestakaisin -ihmisten jaloissa.
Suurin moka tuli ruuan kanssa. Uuni oli outo enkä osannut laittaa lämpöjä kohdalleen joten paistoimme vuokia ylälämmöllä- pohjan jäädessä raaaksi. Onneksi juhlavieraiden joukossa oli kylätoimikunnan naisia joilta saimme apua ja ruuan kypsäksi. Tai ei niin kypsäksi kuin olisin halunnut ja hyvää se kuulemma oli- vaikkei ollutkaan sellaista niikuin minun mielestä kiusaus pitää olla: niin kauan hautunutta, että se on melkein yhtä sosetta. Tiedän, ettei kaikki siitä pidä niin että ehkä oli parempi näin.

Juhlien jälkeen tulin lomaviikolle kotiini. Olen vain ollut, käynyt kävelyllä, lukenut ja pelannut pasianssia. Ja sitten kävi luonani suvun uusi jäsen, 5 kk vanha Lenni-lapsonen jonka hampaaton hymy on aivan maailman ihanin. Maailmalla on vielä toivoa, jos nämä uudet tulokkaat osaisivat elää viisaammin ja enemmän kaikkien yhteistä hyvinvointia ajatellen. Olen nyt ainakin 9 lapsukaisen isoisotäti ja iso rukoukseni lähtee huokauksen muodossa ylöspäin: anna heille voimaa ja viisautta kasvaa vastuunsa tunteviksi kansalaisiksi- paremmaksi kuin me.

Onhan Suomeen tullut ja tulossa myös muita uusia kansalaisia, näitä turvapaikanhakijoita ja pakolaisia. Hieman ristiriitaisin mielin luen ja kuuntelen ihmisten kommentteja. Aivan minua kylmää tämä kovuus: "menkööt kotiinsa ja pysykööt siellä" tai "omatkin vanhat-lapset-sairaat on hoitamatta"...tosi kyllä.
Suomen maahanmuuttopolitiikka on turhan lepsua. Aivan varmasti siellä on suurin osa tosi hädässä ja todella turvan tarpeessa. Elinrasopakolaisiakin varmasti on mutta kuka heidät osaa plokata siitä joukosta erikseen. Mutta mielestäni turvapaikan saajan pitäisi tehdä työtä turvapaikkansa eteen. Tekemätöntä työtä on, kunhan joku organisoisi sitä. Ja kotouttaminen pitää aloittaa heti Suomen kamaralle tultaessa, samat lait, säännöt ja uskonnot pitää kelvata heille kuin meillekin. Tuon uskonnon kanssa pitää elää meidän maan rytmissä, suvivirret ja joulujuhlat pitää kuulua kaikelle kansalle- korkeintaan koulussa voi olla vapautus mutta Suomen lapsilta niitä ei saa kieltää solidaarisuussyistä.
Ja ensimäisestä Suomen lain rikkomuksesta maasta pois. Raiskauksille nollatoleranssi ja naisrauha pitää tehdä tulijoille ensimäisenä selväksi, niin.
Mutta kukapa minun mielipiteistäni olisi kiinnostunut... huoh.