Tautien talossa katsotaan unia

Kovin raflaava otsikko mutta tuli ensimäisenä mieleen.
Ei tämä tauti liene muuta kuin tavallista flunssaa. Lihoja särkee, läskejä kanssa ja niitähän piisaa. Lämpöä taisi olla yhtenä päivänä mutta en vaivautunut kuumemittariakaan etsimään. Seuraavana yönä hikoilin tyytyliinat vaihtokuntoon ja siinä se.
Yskää riittää ja räkää, päänsärkyäkin.
Mikä tässä on ollessa. Uskomatonta! Saa sairastaakin kaikessa rauhassa. Kukaan ei katso pitkään aamutakkisillaan huojuvaa mammaa, ei sittenkään, vaikka kello huitelisi iltapäivää. Ei tarvitse keitellä kenellekään mitään eikä edes sanoa kenellekään sanaakaan jos ei sanotuta.

Puhelimeenkaan ei tarvitse vastata!!! Eihän siellä soita muut kuin lehtikauppiaat.
Säälinsekaisin tuntein ajattelen lehden myyjiä. Hehän tekevät työtään ja saavat palkkansa tilatuista lehdistä. Myyjäparat joutuvat toistelemaan löpinöitään ja minä toistan omiani. enkä tilaa,en!

Sanomamagazines varsinkin rakastaa minua, olen kuulemma hyvä asiakas jota pitää palkita runsaista rahoista, joita olen heidän firmaansa kantanut. Eli annappa lisää, tilaa taas lehti!
Tiedän, että on olemassa joku numero, johon soittamalla voi kieltää kaikkinaiset lehtien soitot. En vain ole onnistunut saamaan numeroa ylös jotta voisin soittaa. Nähnyt sen jossakin mutten muista missä.
Ja joskus on mukavaa jutella soittajien kanssa kun ei ole parempaakaan tekemistä. Ovat he jonkinlainen ihmissuhdeverkosto, hekin, tavallaan.

Olen aina nähnyt paljon unia. Muistankin niistä joitakin vaikka ne on katsottu jo kauan sitten. Ja sitten on unia, jotka toistuvat lähes samanlaisena.
Kesäpaikkaunet ovat suurin sen lajin ryhmä. Alku on yleensä hyvin turvallinen, teen tavanomaisia juttuja. Yleensä leikin, olen siis edelleen lapsi.
Sitten uni alkaa muuttua. Jotain uhkaava alkaa lähestyä, en vielä tiedä, mikä. Tunnelma vain kiristyy. Ehkä ilmakin samentuu, lämpenee, alkaa ahdistaa.
Sitten tulee väijytys. Joskus saari piiritetään, joka puolelta tulee asemiehiä. Tai sitten Kiurusaaren takaa tulee lentokoneita. Ne lentävät matalalla, tiedän, että niissä on pommeja.
Ja ne asemiehet tulevat lähemmäksi...
Pelastautuminen tapahtuu joko veteen, veneellä tai uimasillaan. Joskus jäätä pitkin. Harvoin kuitenkaan ehdin/ehdimme pelastua tai tuhoutua sillä herään hikisenä tai muuten ahdistuneena.

Toinen kesäpaikkaunilaji on vesiunet. Siinä uin. Vesi on yleensä lämmin ja uni on miellyttävä. Uin pitkin Nuoransuuselkää. Joskus Kaltioseljälläkin ja ihme kyllä, Kaltioseljän vesi on myös lämmintä. Todellisuudessa se on pirun kylmää.
Näissä uimaunissa tapahtuu mukavia asioita. Milloin seuranani on kivoja ihmisiä (muistaakseni kerran uiskentelin Dannyn kanssa) tai jossain saaressa on jotain mukavaa, ainakin huvipuisto on ollut ja kerran oli Kourinsaaressa upea talo, joka oli kuulemma rakennettu minua varten!!!
Olen minä kesäpaikkaunissa lentänytkin. Mäntyjen latvukset kutittivat varpaita, ilma oli lämmintä, pehmeää.
Enimmäkseen ne unet ovat kuitenkin noita ahdistusunia joista herää hyvin mielellään.

Yleensä unet ovat sellaisia, ettei niissä tule mikään valmiiksi. Aina herää siinä vaiheessa, kun on joutumassa vangiksi tai on tapahtumassa jotain mukavaa tai jokin asia on ratkeamaisillaan.
Pari kertaa olen ihan vastakaan nähnyt sellaisen unen, jossa jotain selviää. Tosi hämmästyneenä olen aamulla ihmetellyt, kuinka unessani sain jonkin laskun täsmäämään tai pari yötä sitten pääsin matkalta perille. Sepä vasta ihme, mutta en enää muista, mikä kumman matka se oli.

Viime yönä meni taas kaikki pieleen. Olin jossakin englantilaisessa kartanossa joulun vietossa (aiheen taisin saada juuri lukemastani Ag-tädin dekkarista, jossa valmistauduttiin kyseisen juhlan viettoon). Talo oli suuri, mutta kylmä. Käytössä oli vain muutama huone ja väkeä oli paljon. Kielitaidottomana en pystynyt kysymään, missä voisin vaihtaa vaatteita kirkkoon lähtöä varten. Olin yöpaidassa, ympärillä hyöri lordeja ja hienoja ladyja juhlakoostymeissaan minun pyöriessä joukossa ruskeassa yöpaidassani. Kaikki hoputtivat mutta en ilennyt riisua siinä kaikkien keskellä. Ei ne ymmärtäneet näyttää paikkaa pukemiseen eikä älynneet lähteä pois tilanteesta. Vaikka kurkin muihin huoneisiin olivat ne joko pimeinä tai täynnä ihmisiä.
Niinpä heräsin enkä päässyt näkemään englantilaista joulukirkkoa enkä varsinkaan sitä hienoa juhlapäivällistä jota siellä valmistettiin.

Suurin ahdistusunirymä on työunet.
Monet yöt olen tehnyt ruokaa joka ei ikinä valmistu. Yhden unen muistan. En ollut silloin vielä eläkkeellä joten todentuntuisuus oli valtava. Siinä unessa olin ollut pitkään sairaslomalla (aivan samoin todellisuudessakin) ja tultuani lomalta töihin pisti emäntä takin päälleen. Samoin teki hänen luottoystävänsä Hannele ja sitten he lähtivät pois kesken työpäivän. Lähtiessään emäntä käski minun leipoa kaikki ne rieskat jotka minun poissaolon vuoksi ovat jääneet leipomatta. Ruuanlaiton ohessa tietenkin.
Sanottakoon, etten ole mikään rieskan leipoja, en todellisuudessa enkä näköjään unessakaan. Laitoin keiton tulemaan ja tein taikinan. Siihen asti kaikki meni hyvin. Mutta uuni ei toiminut ja vaikka kuinka työnsin kakkaroita uuniin, eivät ne paistuneet. Ruokaa piti valmistaa ja rieskoja leipoa ja paistaa...mutta kun ei ollut paistokykyistä uunia, kertyi rieskoja joka paikka täyteen ja minä juoksi padan ja uunin väliä...
Emäntä ystävänsä kanssa seurasi hommiani joen vastarannalta, seurakuntatalon vieressä.
Heidän naurunsa kuulen korvissani aina...

Huh, pitää lopettaa tuon lajin muistelut. Sillä yhtä pahoja tilanteita siinä keittiössä tapahtui todellisuudessakin. Joskus, sittenkun olen selvinnyt tästä masennuksesta, tuon työpaikan muistoista, voin ehkä muistella sieltä muutakin kuin unia. Vaikka luulen, että ehkä on viisautta unohtaa se kausi elämästäni kokonaan.
Siitä saisi kauhukertomuksen, jota ei ehkä moni uskoisikaan. Itsekin joskus ajattelen, ettei kaikkea olisi tapahtunutkaan mutta toisaalta, usein tajuan, etten ole kaikkea edes ajatellut loppuun. Sieltä pulpahtelee tapauksia, joista tulee ahaa-tunteita. Tajunta on tehnyt työtään ja silloin tällöin ymmärrän, miksi jokin juttu meni niinkuin se meni.

Olen huomannut, että aktiivinen unohtaminen kannattaa. Miksi kieriskellä omassa tai toisen pahuudessa. Ymmärtäminen ja anteeksiantaminen on paljon tervehdyttävämpää. Mikä on tapahtunut, on tosiasia jota ei voi enää muuttaa. Okei, annan anteeksi itselleni koska annoin sen tapahtua. Annan anteeksi toiselle koska hän toimi omien tunteittensa laukaisemana. En kuollut siihen eikä hänkään.
Elämässä on kuoppia riittävästi muutenkin, yhteen ei kannata jäädä pyöriskelemään. Opiksi saa ottaa ja jatkaa taivallusta.

Unet taitavat toimia asioiden selvittäjänä. Nyt, kun minulla on aikaa, pysähdyn joskus puhuttelevan unen jälkeen miettimään, mitähän tämäkin uni mahtoi selvittää minussa.
On toki, unikirja on tuossa käden ulottuvilla ja joskus selailenkin sitä. En sillä, että uskoisin sieltä viisauden ja ratkaisun hyppäävän eteeni vaan sieltä voi katsoa, mihin kaikkeen ihminen tarvitsee selvityksiä.

MUMMILLA ARVOVIERAS

Taas oli mammalla hauska viikko. Tottakai hauska, oli paras seuralainen ikinä eli tärkein ihminen maan päällä. Arvaatte kai heti, pikkumies Jonnehan se oli vierailulla.

Kävin hakemassa hänet kotoaan. Nykyisissä IC-junissa on leikkivaunu, mikä on ipanoiden kanssa kulkiessa oiva juttu. Onneksi pojalla oli matkalla omaikäistään seuraa ettei mummi joutunut sentään hommiin.

Ensimäisenä Jonnepäivänä lähdimme Ranuan eläinpuistoon. Rovaniemellä oli selkeä ilma mutta Ranualla taivas oli matalalla. Ilma ei kuitenkaan ollut kylmä, passeli ulkoiluilma.

Kylläpä oli riemuisaa seurata pienen miehen elämänsä ensimäistä eläintarhakäyntiä. Jo ensimäinen pysähdys sai riemuhuutoja. Saukot olivat vauhdissa. Automiehen riemua oli huomata saukon leluna oikea leikkiauto. Sitä se pyöritti vedessä vatsansa päällä Jonnen hihkuessa kannustuksiaan saukolle. Littahäntäinen majava omenineen huvitti myös ja seuraavan talon hiiriveitikat pysäyttivät meidät pitkäksi aikaa. Oli hauskaa seurata hiirien hyppelyä pöydällä leivän kimpussa tai kiipeilyä puussa.
Myyrän vilistely sammaleen seassa oli mukavaa seurattavaa.

Sitten saavuimme lintumetsään. Jonne on aina rakastanut pöllöjä, nyt niitä oli näköetäisyydellä. Iso huuhkaja oli upea, lapin pöllö, maakotka, kanahaukka ja monet muut pöllölajit tulivat tutuksi.
Korppi keskusteli vapaana olevan lajitoverinsa kanssa, tämä lenteli eläinhäkkien yläpuolella. Emme osanneet tulkata, mitä keskustelu koski, vapautta ja sen puutetta luultavasti.

Villisiat eivät haisseet yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta kyllä ne silti tunnisti hajunkin perusteella. Isot siat söivät rauhassa, pieniä ei näkynyt. Kai ne oli viety jonnekin, keväällä kaiketi syntyy taas uusia pikkupossuja katsojien ihasteltavaksi.

Sitten olikin jo karhulinnake. Vain yksi karhu oli näkösällä, sekin taisi olla melko nuori. Olisiko vanhat vetäytyneet jo talvilevolle.
Mutta toisella puolella köllötteli vain yksi jääkarhu ja se tekikin niin perusteellisesti, että mummi luuli sen olevan hengetön. Muut vakuuttivat karhun vain olevan päikkäreillä.
Pakkanen oli tehnyt jo kantavan jään ja siihen jääkarhut tekivät tassunjälkiään ja raapivat kynsillään tosi hurjia naarmuja. Yhdellä kutitti takapäätään ja se hinkkasi sitä jäähän, sekös Jonia nauratti.

Sudet ja Ketut olivat sen verran kaukana, ettei pieni silmä saanut niistä paljoa iloa, mutta ilves ja ahma sen sijaan jo kiinnostivatkin.
Lenkki oli pitkä ja uupumus alkoi tuntua. Silti voimat tulivat hupsis-takaisin, kun esiin köpötteli herra hirvi. Se tykkäsi rapsuttavista katsojista, saimme kaikki koskea siihen. Hirveltä oli katkaistu sarvet, ilmeisesti siksi, ettei ne tarttuisi aitaan tai puihin- tai katsojiin.
Myskihärkä oli viimeinen katsottava ja nälkäinen porukka lähti syömään käristystä.

Jälkkäriksi Jonne kävi suklaakaupassa ostamassa vadelmatäytteisen suklaalevyn. Hän herätti kaupassa iloista huomiota hoputtaessaan mummia ja tätiä pois karkkikaupasta. Oli kuulemma ennenkuulumatonta siinä kaupassa, nimenomaan lapsen suusta. Vanhemmat niinkin hoputtavat, ei lapset. Mutta meidän Jonnelle riitti yksi suklaatilevy, josta autossa maisteltiin.
Uni yllätti pienen retkeläisen, eikä ihme. Lenkki oli kolmisen kilometriä ja uutta oli koettu paljon.

Seuraavat päivät menikin rauhallisemmissa merkeissä. Kävimme leikkipuistossa, pallomeressä, laskemassa Prisman Hesessä liukumäkeä ja tietysti Napapiirillä. Ukin kanssa poika kävi lentokentällä katsomassa koneita. Samalla reissulla hän sotki kaatuneella kaakaolla kahvion kangaspäällisen tuolin. Vaan haitanneeko se?

Torstaiaamuna kiirehdimme kirjastoon. Siellä oli Mini-kino ja Hupsis-veijarit naurattivat meitä ja muita aamuvirkkuja lapsia.

Yhden päivän teimme pipareita. Mummi käytti lapsityövoimaa häikäilemättä hyväkseen eikä lapsityövoima protestoinut ollenkaan. Päinvastoin. Kun mummi ehdotti leipomisen lopettamista, vaati lapsityövoima vielä yhtä taikinalevyä kaaviloituna eteensä ja hän paineli siitäkin upeita pupuja, puolikuita, tähtiä, sydämiä ja palapelin paloja. Hauskimpia olivat kuitenkin pikku enkelit, joista sai näppärästi pään poistamalla siilin.
Leipomapäivän lopuksi maistelimme tuotoksia. Jonnen mielestä lämmin pipari kylmän maidon kanssa on maailman parasta herkkua. Pitää paikkansa, sanoo mummikin.

Monena päivänä Jonne oli lääkärinä. Peni ja Mikivauva olivat usein sairaana. Siilin massu oli sekaisin ja pupun korvia särki tämän tästä. Pitihän niitä hoitaa. Crocksit olivat tallessa ja mummin varastoista löytyi entisiä romppeita. Ukki löysi Prismasta lääkärileikkiin lisää välineitä joten leikit saivat jännittäviä muotoja verenpainemittarin ja stetoskoopin kanssa. Eläimet paranivat hyvin, vaikka sairastuivatkin uudestaan tämän tästä. Ei hätiä mitiä, hyvä lääkäri oli paikalla ja apu löytyi.

Mainittakoon, että lääkärileikkiä ei voi leikkiä, jos ei ole Crockseja. Jonnen itsensä käydessä lääkärin vastaanotolla tällä oli ollut jalassaan juuri samanlaiset crocksit kuin pojalla itsellään. Siitä ilmeisesti johtuu, että niin pitää olla aina, joten mummi osti pojalle mummilacrocksit aivan tätä tiettyä leikkiä varten. Toki popoja pidetään sisäkenkinä muutenkin.

"Lääkärin" askeleet ovat myös pitkät ja hyvin määrätietoiset ja reseptitulostimen ääntä poika osaa myös matkia. Lääkärin luota ei lähdetä ilman isoa paperikasaa...siis tarkkaan on vastaanottoa seurattu.

Viikko kului nopeasti ja tuli aika lähteä kotikonnuille. Matkaliput ostettiin ja eväät pakattiin muitten tavaroiden kanssa. Mummi saatteli pienen vekkulinsa äidin ja isin hellään huomaan. Kävimme koko joukolla Taivaallisen Rauhan ravintolassa nauttimassa hyvän kiinalaisen aterian ja mummi hyppäsi parin perilläolotunnin jälkeen takaisin junaan matkustaen hiljentyneeseen kotiinsa.

Seuraavat päivät kuluivat mummilla pyykin pesuun, tavaroiden keräilyyn, muuhun siivoiluun ja hiljaisuuden kuunteluun. Viikko Jonnen kanssa antoi voimia kaamoksen kestoon. Kaipaus on taas suuri, mutta tiedän, kuinka joulun aikaan tulee pieni mies äiteineen ja taas on mummin kotona ääntä, vipinää, haleja ja hellyyttä. Jaksan odottaa, hyvää ei odota koskaan liian kauan.