Taas se vaihtui...vuosi uudeksi

Joulu on taas kerran tullut, ollut ja mennyt. Meillä oli Tenninmäellä tosi rauhallinen jouluaika. Saunoimme, Aippa oli säilönyt pari vastaa pakasteeseen ja nyt saimme ihanan, tuoksuvan  kylvyn. Joulueväänä oli uunikalaa kermassa ja perinteisiä laatikoita ja uutena punajuuri-aurajuustolaatikko. Sitten me vaan lueskelimme ja katsoimme Yorkshiren maisemia Herriotin ja kumppaneiden matkassa. Välillä nukuimme ja pelasimme tuppea, sitten taas syötiin...niinkuin jouluisin kuuluukin.

Pyhien jälkeen Aippa kuskasi minut tänne kotiin toipumaan joulun rasituksista (hah haa). Tenniin tuli Aipan ystävä yökylään ja arvelin, että pojat haluavat puhua omiaan ja olen vain ylimääräinen siellä. Tosi mukavaa olisi ollut nähdä Keijo, viime kesänä vihitty tuore ukkomies, mutta jos Luoja elinpäiviä suo niin eiköhän me vielä tavatakin. Keijo asuu kyllä nuorikkonsa kotimaassa Australiassa joten kyläilymatka on kovin pitkä, mutta mikään ei ole mahdotonta.

 Tämä vuodenvaihde olikin taas erilainen kuin ennen. Olenkohan koskaan viettänyt sitä yksin? Ainakaan tällä tavalla, fyysisesti yksin. Ei ollenkaan hassumpi juttu, ainakin jos se ei tavaksi tule. Ei ollut nakkeja eikä perunasalaattia...en edes pidä siitä yhdistelmästä enkä ymmärrä, mistä ne ovat muka suomalaiseen perinteeseen putkahtaneet. Kauppiaat sen kait ovat keksineet, että saatiin taas yksi sesonkiruoka lisää. Onkohan tarkoitus, että koko kansa pistelee poskeensa aina samanlaisia herkkuja juhlapäivinä: pääsiäisenä munia ja mämmiä, vappuna tippaleipiä (yök) ja simaa, juhannuksena uusia pottuja sillillä ja jouluna vähän kaikkea, sikaparkaa ainakin.
Juhlajuomanani ei ollut kuohuviiniä  eikä samppanjaakaan, ei edes haaleaa tölkkiolutta.
Minä luin "akkojen kirjallisuutta" ja katselin telkkaria sekä pelasin erinäisiä eriä pasianssia ja älypään pelejä. En vaivautunut katsomaan ilotulitusta, paukkeen kuulin oikein hyvin ikkunan läpi ja se riitti kyllä minulle.

Olen tottunut uuden vuoden yönä joko paukkupakkasiin tai vesisateeseen. Nyt oli paljas maa ja lämpöasteita. En kaivannut lumipöperöä, onhan sitä nähty ja kun ei sattunut vesisadettakaan, oli ilma mitä nautittavin.
Nyt muistelin lapsuuteni vuodenvaihteita. Silloin leikittiin koko kulmakunnan kakaroiden voimin kaikenlaisia leikkejä...yleensä Sulon pirtissä. Taisi olla siksi siellä kun heillä oli iso pirtti ja koska silloin oli Inpirouvan syntymäpäivä. Siellä oli Marttisen porukkakin joten vettäkenkää ja kangaskauppiasta oli mukavaa leikkia isolla joukolla ja panttien lunastamisetkin oli mukavia. "Illalla, kun tulen sinulta maksua perimään ei saa sanoa juu eikä jaa eikä nauraakaan..." Ja yöllä katsottiin hillasato taivaalta...

Ai ettäkö uuden vuoden lupauksia? Entisetkin toteuttamatta joten eipä tullut päätettyä aikoa mitään mihin en kuitenkaan pysty. Läski olkoon ikuista jos se ei lähde niin pysyköön, pirhana. Karkkia en syö isommin, pullaa maistelen edelleenkin itseltäni salaa (älkää kertoko minulle), tupakkia en ole polttanut ilimoisna ikinä mutta passiivipolttaja olen kyllä ollut olosuhteitten pakosta ja omaa tyhmyyttäni. Viinua en juo enempää kuin maksa kestää, enkä sen kestävyyttä aio alkaa testaamaankaan joten kohtuuven rajoissa pysyttelen edelleenkin. Ilkeä aion olla kotitarpeiksi edelleenkin mutta tarvetta ilkeilylle on kovin vähän. Nää mun läheiset ja kullanmurut kun eivät ole mun ilkeyttä ansainneet ja vieraille en kehtaa alkaa v.....lemaan. Joten samanlainen vuosi tulee kuin edellisistä jos on tullakseen.

Mutta vuodethan eivät ole samanlaisia eikä kukaan voi tietää, mitä tuleman pitää. Toivon, että terveys pysyisi edes kohtuullisena, polvet kestäisivät tämän elopainon ja pää kestäisi kaikki olevaiset ja tulevaisetkin murheet. Toivon, että sopu säilyy läheisten, ystävien ja sukulaisten välillä, toivon, ettei suuri suuni loukkaisi ketään, tahallaan tai tahattomasti. Ennenkaikkea toivon ja rukoilen, että lapsillani ja kultamuru-Jonilla asiat menisivät parempaan suuntaan. Sitten toivon että tämä vaikeasti selitettävissä oleva parisuhteeni (suora lainaus fb-sivulta) jatkuisi ja selviäisimme vähäisin vaurioin vuosi kerrallaan eteenpäin.

Siitä on jo 4 vuotta, kun tutustuimme ja sitouduimme elämään ystävinä, läheisinä lähimmäisinä toisillemme. Meillä ei ollut (eikä tule olemaan) vaatimuksia toisillemme mutta säilytämme myös oman vapautemme. Emme asu yhdessä, meillä ei ole yhteistä ruokakuntaa mutta silti meillä on paljon yhteistä, jota ei voi konkretisoida ja joka on vain meidän. Luonteeltaan ikuisen vanhanpojan ja paksuissa liemissä keitetyn naisen suhde on vaikeasti selitettävissä mutta se toimii, kun ei ole vaatimuksia, korkeintaa toiveita ja halua vaalia suhdetta. Olemme tärkeitä toisillemme mutta ehkä emme ole vielä selvittäneet tärkeyden mittaa, määrää tai laatua.

Joskus kirjoitan Aipasta enemmän, nyt vielä jokin pidättelee.

Ajattelen tulevaa vuotta toiveikkain mielin. Unelmille voi antaa siivet, haaveita saa olla mutta pakko-ohjelmaa ja aikatauluissa pysymistä kaihdan. Suunnitelmat voivat ja saavat muuttua. Kaikkea ei ehkä osaa ennakoida, mutta maailma ei kaadu, vaikkei kaikkea suunniteltua ehdi tai voi toteuttaa. Mun suunnitelmat muuttuvat usein ja useimmiten ne jäävätin vain suunnitelmiksi mutta onhan suunnitelma kuitenkin ollut ja haaveissa suoritettu matka tai teko on jo osaksi toteutunut, ajatuksen tasolla. Matkan rasitukset ja muut vaikeat asiat kuten maksaminen jäävät kokonaan pois mutta asian käsittely on ollut. Elämässä on ollut pakko oppia tyytymään siihen, mitä saa eikä vaatimaan sitä, mitä on mahdotonta toteuttaa. "muruihin tyydyt hiiri, pieni on maailmas piiri"

Tässä kuvassa on Tennin aitat ja kriikuna-ja siteenipuiden alusta, jossa kesisin kukkii valko-ja sinivuokkoja ja muita kesäkukkia. Rakastan noiden kivien sammalta, kaunista, pehmeää. Ison kiven kulmassa on äitienpäiväruusu joka on rakkaudella hankittu, se alkoi kasvaa ja kukkia uudelleen ja Aippa peitteli sen syksyllä pakkasten saavuttamattomiin. Aitan edessä on iso kallio. Koko asuintalokin on kalliolle rakennettu, Ison Kirjan viisaan miehen tapaan.