Syksyä

Kun ei koskaan missään mittään
Täähän on vaan asennekysymys. Voisin hehkuttaa ihanaa lämmintä pitkää syksyä. Lunta on vähän nähty, sekin suli kiltisti pois. Römpsykeliä ei ole ollut, joskus sataa tuhuuttaa muttei semmosta pahuksen kurakeliä kumminkaan. Enempi kuivaa ja kohtuullisen lämmintä. siispä onko Mamma tyytyväinen? Ohoh, joskus jopa on.

Läksin paikalliseen terveyskeskukseen uusimaan verenpainereseptiä. Pitäähän sitä nähdä, mihin mennä pitää jos kippeeksi sattuu tulemaan. Omalääkäri on kuulemma opiskelemassa joten sijainen otti vastaan. Nuori näpsäkkä nainen (en sano tyttö koska kaipa tuo aikuinen jo on, mutta mamman silmissä kyllä näytti tyttöseltä mikä pantakoon mamman kypsän ijän piikkiin).
Tyytyikö tää lääkärityttö vain uusimaan kauan sitten, Rovaniemellä, kirjoitetun reseptin? Ei ei...tunti siinä haasteltiin, koputeltiin, kuunneltiin ja sen päälle mamma sai käskyn mennä labraan josta sai ison purkin kouraan ja ajan tulla viikon päästä purkki täynnä lepopissaa. Viikon päästä labrassa otettiin pullotolkulla verinäytteitä.
Lääkäri passitti mamman myös diabeteshoitajalle, astmahoitajalle, kuntohoitajalle ja jalkahoitajalle...jäiköhän joku hoitsu pois...joo, sydänfilmiin ja spirometriaan myös.

No, nämä käynnit osuivat kaikki eri päiville, joten mamma ramppas kuukauden ajan pari kertaa viikossa sairaalaan. Otin tavakseni mennä eri katuja, väliin kiertelin pitkänkin lenkin jos sattui upea syyssää (usein olikin). Siinäpä tuli tutusteltua kotikaupunkiin ja kaupungin terveyspalveluihin.

Täytyy myöntää, että terveyspalvelut toimii täällä joustavammin kuin esim. Roissa. Tiedon kulku ei sen sijaan aina toimi, sillä kuntohoitajaa odottelin turhaan neuvotussa paikassa ja kolmen vartin päästä selvisi, että tämä oli muuttanut vastaanottopaikkaansa muttei ollut informoinut riittävästi infopistettä, koska siellä neuvottiin väärin. No, sain uuden ajan joten eipä vahinkoa tullut, tulipa luettua muutama pari vuotta vanha kuvalehti...

Kaiken tämän tk:ssa ramppaamisen tuloksena on nyt tehostettu astmalääkitys ja verenpainelääettäkin tuli toinen purkillinen. Paineet alkavat tasaantua, henki pihisee vielä, mutta onko syynä astma vai pitkittynyt keuhkopussin tulehdus...se nähtäneen tässä talven mittaan.

Kuopus tuli tänne, asettui peräkamariini ja kaipaa epätoivon vimmalla omaa kotia. Heinolaan ei aio jäädä, täällä kuulemma haisee. Se nyt tietysti on totta, minua tuo ei kuitenkaan häiritse, mutta kuopuksella on ylen herkkä kuulo-ja hajuaisti mistä hän on kärsinyt koko ikänsä ja joka johtunee pään sekavista piuhoista.
Tämä yhteisasuminen ei aina ole auvoisaa, me kumpikin kaipaamme omaa rauhaa. Ei meillä isompia riitoja ole, mutta silti kumpikin mietimme tykönämme parempaa vaihtoehtoa.

Kävinhän tässä välissä lapsenlapsikultaa katsomassa, pitkästä aikaa. Iso mies, kengän numero 35...eskarilainen joka seuraavana synttärinään täyttää maagiset 7 vuotta. Olenpa totta vieköön onnellinen tuosta lapsesta ja hän on tällä hetkellä elämäni tärkein ihminen.
Nyt älköön kukaan tunteko itseään laiminlyödyksi tai syrjäytetyksi. Mummi on mummi ja lapsenlapsi on rakas ja tärkeä, nyt ja aina. Sisso!

Tärkeästä ihmisestä tulee mieleen Hartolan metsät. Olen siellä aina välillä, ehkä loppuviikosta taas lähden sinne. Siellä nauttii pitkästä, lämpimästä syksystä vielä enenmmän kuin kaupunkimaissa. Yhtenä iltana...ei, yönä, hipsin pihalle ihmettelemään tähtitaivasta ja mahdollisia revontulia. Ehkä ne oli revontulet, ehkä valonkajo Koitin kuppilasta, mutta pimeys kietoi minut niin täydellisesti, että olisin voinut vaikka kääriytyä siihen. Valosaastetta ei niillä nurkilla ole.
Senpä vuoksi kaivelin kätköistä esiin lyhdyn ikkunalle. Tuula ja Matti toivat himalajan kivikynttiläjalan, jossa polttelen tuikkuja. Aippa valaisi autotallin ympärille kietomansa valonauhan, juuri nyt on valojen aika. Eikä joulukaan ole enää kaukana...

Elämässä täytyy olla jotain odotettavaa.
Odottaminen on kivaa...hermostuttavaa....jännääkin
maailma ei tule valmiiksi koskaan
joskin etappeja elämässä on.
Nyt eletään tästä tähän, sitten
katsotaan
   mihin seuraava askel johtaa.

Pienin askelin eteenpäin
taakse katselu voi olla joskus aiheellista
mutta sinne ei kannata haikailla
ei katua
  ei kaivata
     matkaa eteenpäin iloisesti
      suunnitellen, haaveillen
ja myöntyen siihen, ettei kaikki aina suju suunnitelmien mukaan.
Näin on hyvä.