KESKIKESÄÄ

Kesä alkoi vauhdikkaasti. Tottakai, niin paljon oli uutta asiaa opittavana, koloa koluttavana, paikkaa tutkittavana...mutta mielenkiintoa riitti. Voimia ei niinkään. Jossain vaiheessa teimme päätöksen, ettei kaikkea tarvitse tehdä tänä kesänä. Aitat ja ullakko saavat jäädä aikaan parempaan, jos koskaan sellainen tulee. Se päätös helpotti. Samoin kuin sekin ajatus, ettei ole tarkoitus tehdä elämämme viimeisistä vuosista työn täyttämää raatamisjaksoa vaan teemme sen, minkä sovinnolla jaksamme ja jätämme kaiken muun.

Juhannukseksi veljeni vaimoineen saapui vieraaksemme. Ilmojen Haltijalta olimme tilanneet kauniin juhannussään ja sehän olisikin ollut sellainen, jos juhannus olisi pysynyt paikallaan. 23-25 kesäkuuta oli upeaa kesäilmaa mutta nykyisenä aattona tuli vettä putkena maahan asti. Urhoollisesti istuimme grillauksen ajan hellekatoksen alla, selkä ja jalat märkänä, mutta sitten siirryimme sovinnolla sisätiloihin.
Seuraavana päivänä aurinko suvaitsi paistaa sen verran, että sytytimme tulet tulistelupaikalle. Ukkoskuuro tuli vasta, kun makkarat saatiin grillatuksi ja saimme jopa syödä suhteellisen rauhssa pihalla...mitä nyt kaiken maailman lentävät öttiäiset pitivät seuraa.

Täällä on ollut pahin itikkakesä miesmuistiin. Verenhimoisiakin ne ovat. Yli puoli vuosisataa itikoiden keskellä kesiäni viettäneenä sain nyt ensimäistä kertaa eläessäni itikan puremasta tulehduksen. Siispä johtopäätös: Lapin elukat ovat turhaan parjattuja, nämä etelän pörriäiset ne vasta äkäsiä ovatkin.

Juhannukselta alkoivat helteet. Mikäs helteissä, mutta työntekoa se hidasti. Töitä riitti, sillä sisarustapaaminen oli vielä edessä, heti seuraavana sunnuntaina.
Amin sisaruksilla on tapana tavata toistensa perheet joka toinen kesä, heinäkuun ekana viikonloppuna. 1.7 oli heidän äitinsä syntymäpäivä ja silloin he olivat ennenkin kokoontuneet. Nyt oli äidin syntymästä 100 vuotta eli oli merkkitapahtuma, vieraita oli tulossa paljon.

Olimme suunnitelleet helpon menyyn: karjalanpaistia, sieni- ym salaateja, raparperisoppaa, mansikkakakkua. Ami teki paikkakunnan perinnejuomaa, sahtia, jota ilman nämä pippalot eivät olisi kuulemma mitään. Amin siskontytär miehineen tuli avuksi, joten ei ne laittamiset niin raskaaksi käyneet, sittenkään. Apujakin saimme, Tapsalta hirvenlihaa ja haudutuspadan lainaan, Lehtolasta, Amin serkun talosta saimme ihania mansikoita ja ystävältä raparperejä. Leila teki kotonaan salaatteja ja kakkuja eli minulle jäi lopultakin aika vähän hommia.

Juhlapäivänä oli upea ilma. Lämmin, mutta ei aivan rajoja rikkova helle kuitenkaan. Serkun vaimo Riitta oli tehnyt upean seppeleen, joka laskettiin vanhan emännän haudalle ja Ami piti siellä kauniin muistopuheen äidilleen. Sitten vieraat tulivat kotitalolle, jossa syönnin ja kahvittelun lomassa tutustuttiin suvun uusiin tulokkaisiin: puolisoihin ja pienokaisiin. Tapio, suvun vanhimpana, muisteli äitiään ja Jyrkin perhe musisoi ja sai mummitkin mukaan piirileikkiin. Kaikki olivat ystävällisimmillään, minäkin sain kosolti kiitoksia ja tunsin, että minut otettiin sukuun hyvinkin lämpimästi. Tunsin, että tilaisuus oli onnistunut.

Sitten alkoikin Amin ja minun loma. Lepäsimme silloin kun väsytti ja teimme siivoushommia hissukseen. Paahtavat helteet jatkuivat (ja jatkuvat yhä) joten pakolliset hommat teimme joko aamulla aikaisin tai illalla myöhään. Haa...ei aikataulua...sopivaa eläkeläisen elämää...Kävimme Kylätalon lauluillassa jossa ei laulettu suinkaan karaokea vaan kunnon yhteislaulua jykevän urkuharmoonin säestyksellä. Mikä parasta, säestäjä kertoi olleensa usean vuoden Saariselän kanttorina...tunsin heti suurta kiintymystä häneen. Siis paikkakunnalla asuu henkilö, joka ymmärtää jos minuun iskee kaamea koti-ikävä.

Perheemme on lisääntynyt taas uudella jäsenellä. Tapani ja Tuula toivat pensaan joka tekstistä päätellen on rusinapensas. Siis rusinapensas??? Se on Härkätien Herkku, korinttipensas, herkulliset marjat ja komea syysväritys. Istutimme sen pihatien viereen, näkyvälle paikalle. Ami aikoi tehdä sille vielä tilaa leikkaamalla vanhoja, villiintyneitä oksia siitä vierestä pois.
Päärynäpuu Aune ei kukkinut, tietenkään, olihan tämä sen ensimäinen kesä. Pituutta se sen sijaan on venynyt jo lähes puoli metriä ja Ami on hoivaillut sen oksia, jotta ne sitten aikoinaan kestäisivät runsaiden hedelmien painon.
Vuokko-omppupuu näyttää myös juurtuneen. Ei ainakaan näytä riutuvalta, vaikka asusteleekin vielä toistaiseksi yksinään autotallin kupeessa. Haluaisin sille jotakin seuraa siihen, ehkä syksyllä saammekin sitten jotakin laitettua.
Mansikka styroxlaatikossaan on tuottanut huiman sadon, ainakin 6 marjaa joista 4 on jo syöty. Jänis söi ensimäiset kukat joten nyt laatikoiden päällä on metallilankakuvut ja muutaman marjan kypsyminen oli mahdollista.
Salaatti kasvaa, samoin herneet ja tilli. Persilja iti huonosti, jäi ehkä retiisien varjoon. Retiisin söi mato lähes täydellisesti ja nypin ne kasvit kaikki pois. Nyt kun vielä jaksaisi kastella maata päivittäin, olisi salaattitarpeet loppukesäksi omasta takaa. Multakerros on vain niin ohut, että maa kuivuu nopeasti. Ehkä ensi kesää varten pitää hankkia muutama säkki kasvumaata lisää. Mutta se on ensi vuoden murhe...

Nyt olen taas täällä "kaupunkikotonani" ja alankin viettää täällä enemmän aikaa. Ehkä liian tiivis yhdessäoleminen ei ole hyväksi sillä on melko rasittavaa "opetella uutta ihmistä". Eihän siinä muuten mitään, mutta Amin luomisen työ ei siedä isompia häiriötekijöitä ja minä jos kuka olen sellainen. Poikamiehen elämä menee taatusti sekaisin, kun siihen pölähtää tällainen pörriäinen joka koko ajan suunnittelee uutta ja erilaista. Minä en taas halua alkaa enää pieneksi ja mitättömäksi vaan koen, että vihdoinkin on korkea aika uskallettava elää täysillä. Mitä se sitten on, sen näyttää aika. Voi olla että minun täysillä eläminen on lueskelua soffalla köllien suklaatirasian vieressä mutta sen ei pidä häiritä ketään muuta, siis ei mitään huomautuksia hukkaan heitetystä ajasta tai muusta vastaavasta.

Huom: välit Amin kanssa ovat edelleen lämpimät ja olemme tärkeitä toisillemme. Olemme kuitenkin kaksi erillistä ihmistä, joilla on erilaiset tarpeet ja yritämme kumpikin sallia ne toisillemme. Rakkaus ei ole tukahduttamista eikä toisen vahtimista vaan se on parhaimmillaan vapauttavaa vapautta olla vapaasti sellainen kuin sydämestään haluaa ja halua suoda lähimmälleen samanlainen vapauttava olotila. Koska siihen sitten päästään, on aivan toinen luku, mutta pyrkimys parempaan...voiko enempää vaatiakaan?!