LOMALLA!!!

Luulisi, ettei eläkeläinen mitään lomaa tarvitse. Hänhän on päivät pitkät ikäänkuin lomalla. Ja kuinka väärä tämä luulo sitten onkaan. Sen huomasimme, kun kuumuudesta hyytyneet aivomme raksuttivat vaihtelua elämään. Minun koko sisuskunta sieluineen huusi Lappiin ja Aimo oli jo pitkään puhunut, kuinka mukavaa siellä olisikaan käydä yhdessä.
Ensin oli huollettava itsensä ja kulkupeli, joten Ami kävi silmälaserissa ja Corollan kolinat vaikenivat huoltoasemalle.

Auton pakkaaminen oli luku sinänsä. Meillä kun oli tarkoitus pysähdellä sopivissa paikoissa, keitellä omat nokipannukahvit ja vaikka levähtää puiden siimeksessä, jos ajo alkaa tuntua työltä. Sen ajatuksen myötä keräsimme tarpeita pöydästä ja tuoleista alkaen päätyen ottamaan retkipatjatkin mukaan. Pieni jääkaappi piti pakata mukaan, tottakai, samoin primuskeitin kuin kylmälaukkukin. Mukit, kipposet, lusikat, kattila, jopa valmiiksi annostellut puurohiutaleet saivat luvan lähteä mukaan retkelle, joka todennäköisesti veisi meidät tavaroinemme Jäämeren rannoille saakka.
Corolla otti kaikki romppeet sisuksiinsa, kun ensin järjestelimme niitä puoli päivää...kaikille oma soppi, tiukasti sullottuna. Voi kuinka ajattelematonta näin jälkikäteen ajatellen.

Mutta niin vain tyytyväisinä itseemme kuskikulta starttasi ajopelin ja auton nokka kääntyi pohjoiseen. Luvassa oli Päijät-Hämeen lämpöennätyksiä, niitä piti lähteä pakoon jo aamusta. Jossain Hankasalmen seutuvilla hörppäsimme ensimäiset retkikahvit, jonka olimme viisaasti ottaneet termariin. Olo oli todella irrallinen, pistin jopa tanssiksi levähdyspaikalla. Leppeä tuuli puhalteli, helteestä ei tietoakaan.
Seuraavat kahvit nautimme Lapinlahdella, Matin ja Liisan takapihalla. Ihana tunne, ei taukokuppiloiden hälinää eikä kuumuutta vaan leppoisa tuulenvire. Matkan teko tuntui juhlalta.

Suomussalmelle päästyämme saimme melkoisen saderyöpyn niskaamme. Piti ihan pysähtyä ja kuunnella ensimäinen erä sateen sinfoniaa. Eihän ukkoskuurot yleensä kauaa kestä, ei tämäkään, joten pääsimme kiertelemään Ämmänsaarta.
Voi pyhät pojat sentään. Kylläpä tämä kylä oli kasvanut 40 vuoden aikana. Taivalalaseen oli noussut mahtava asuinalue ja muutenkin kylä oli kokenut melkoisen muodonmuutoksen aina nimeä myöten. Nythän se on kartoissa Suomussalmi...minulle aina kuitenkin Ämmänsaari. TVH:n tukikohta oli sentään paikoillaan, sen tutut talot... ja Työväentalo siinä aidan takana. Toimiston kohdalle oli muuttanut paloasema ja siitä eteenpäin oli maisema aivan vieras. Jotain tuttua siellätäällä, mutta ei jäänyt kaipuuta, kun Corollan kuski käänsi auton nokan pohjoiseen...nyt oli suuntana Koillismaa ja Taivalkoski.

Hotelli Herkko...pieni, siisti hotelli Taivalvaaran kupeessa. Ystävällinen palvelu ja kehoitus käydä saunaan. Todella viehättävä saunaosasto uima-altaineen, joka oli lähestulkoon meidän yksityiskäytössä. Vain yksi herra, joka poistui melkein heti. Me lilluimme porealtaassa, uiskentelimme miellyttävän viileässä vedessä ja sen jälkeen maistui pienet oluset ja syvä, virkistävä uni.

Seuraavana päivänä oli Taivalkosken päivä. Jalavan kauppakartanon karkkivarasto tyhjeni, kun me tyhjensimme "SenttiHipon" jota olimme kartuttaneet koko kevättalven ja päättäneet ostaa koko rahalla "Uskovaisten Pastillia". Ami löysi itselleen Mönkkärihatun, siis lentäjän lakin, jolla voi suojata järkensä ensi talven lumituiskuissa. Ostimme myös itsellemme paidat ja lähdimme Jokijärvelle.

Päätalon maisemissa viivyimme hyvän tovin. Istuimme penkillä nauttimassa paahteettomasta auringosta ja aistimme paikan tunnelmaa. Sisällä saimme tosi hyvää opastusta, sillä työssä sattui olemaan todellinen asiantuntija, Päätaloseuran toimintanainen, joka kertoili elävästi talosta, sen asukkaista ja esillä olevista tavaroista. Saimme olla tuvassa myös hetken kahden leikkimässä Riitua ja Herkkoa. Kokeilin istumista Herkon nimikkotuolissa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin isäntä itse. Pakko siitä oli heti hypätä pois, tuntui sekin vähä ihan varkaudelta. Katselimme "Riitun Metsän" läpi ikkunasta ja ihmettelimme Kallen taidolla tehtyä työkalulaatikkoa, jonka hän nykersi "Kuusisen Ukin" verstaan lattialla kun Ukki kielsi työpöytänsä käytön. Riitun piiput, tupakkamassit ja kuppasarvet olivat vitriinissä näytillä...ja paljon muuta joita sopii käydä katsomassa itsekunkin.
Kävimme myös Saijan pihalla vaan emme menneet sisään. Mietin Kotikadun vaiheita niissä maisemissa, olisi se oikeastaan saanut jatkuakin. Kulkeehan pääkaupunkiseudun väki vaikka kuinka pitkiä lomamatkoja, olisi Kotikadun elämään voinut mahtua hieman pohjoista ulottuvuuttakin.
No, mitäpä menneistä kun nykyisen Kotikadun kanssakin on ihmettelemistä.
Taivalkoskella tapasin veljeni tytön ja hänen uudet uutisensa pohjoiseen muutosta tuntuivat hieman ihmeellisiltä mutta myös ilahduttavalta- elämässä pitää uskaltaa ottaa harppauksia jos myös pieniä askeleitakin.

Taivalkoskelta suunnistimme edelleen pohjoista kohti: Posio- Kemijärvi-Sodankylä-suunta.
Ilmanala oli lämmennyt ja kuin tilauksesta eteemme levittäytyi järvi, jossa oli upeat hiekkarannat molemmin puolin tietä. Kartan mukaan tunnistimme sen Livojärveksi ja tiesin sen vanhastaan hyväksi uimajärveksi. Löytyi myös levähdyspaikka, jonne Corollan nokka kääntyi kuin itsestään. Lepopaikka oli siisti -ihmeellistä-, ja mehän menimme uimaan. Ranta oli matala, ei sitä jaksanut kovin pitkään kävellä, mutta lätsähdimme veteen ja polskuttelimme käsipohjaa kuin Mimmilaulussa ikään. Vesi oli virkistävää, ei kovin kylmää mutta ei myöskään lämmennyttä, kiitos navakan tuulen, joka puhalteli selältä päin. Kuski kasteli paitansa ettei heti hikoaisi ja jatkoimme virkistynein mielin eteenpäin.

Posilta alkoi sade. Ilmakin jäähtyi ja Kuski vaihtoi paitansa kuivempaan...ei ollut enää läkähdyttävää. Sade ei kestänyt kauaa, oli hyvä matkata. Auttista käännyimme Kemijärvellepäin ja Pirttikosken paikkeilla huomasimme upean paikan aivan kuin meidän mennä sinne. Ajoimme hieman syrjään tiestä, tulimme padon ja putouksen rannalle ja siihen pystytimme leirin kahvipannuineen ja tykötarpeineen. Luonnon ravintolassa oli ilmavaa ja kaunista, putouksen kohinaa, ja valitettavasti myös paarmoja.Kovin kauaa ei ehditty olla, kun kävijöitä alkoi saapua...osa kävi vain kääntymässä mutta moni kävi kuvaamassa maisemaa, taisipa joku asuntoautoporukka ruokaillakin.

Kemijärven läpi ajoimme pysähtymättä ja lähdimme tunturi-tielle. Pyhä kohosi tien päähän komeana kuten aikojen alusta alkaen ja kiipesimme sen rinteille..autolla toki. Hulppeat maisemat teki Aimoon vaikutuksen, samoin kuin se touhukas rakentaminen, jota tunturin rinteillä oli tekeillä. Turisti kun ei tule tyhjän takia, pitää olla majoitusta ja aktiviteetteja. Asioilla on puolensa, turismi tuo Lapin ihmiselle leipää ja on parempi, jos matkaeurot jäävät Suomeen kuin että niitä kiikutettaisiin lentoteitse Thaimaahan tai muihin "eksoottisiin" kohteisiin. On Suomessakin eksotiikkaa jos sen osaa oivaltaa.
Pyhältä köröttelimme Luostolle vaan emme jääneet lustinpithon vaan hurruutettiin tunturin ohi Sodankylään, jossa piti käydä tankilla. Huoltiksen baarista löysin Lapin Kansan ja tulin hyvin surulliseksi huomattuani kirkollisissa ilmoituksissa hyvän tuttavani kuolinilmoituksen. Nuori, nuorekas mummi, mukava, hyvä ihminen ja hänellä tietääkseni todella hyvä avioliitto. Elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta miettivänä jatkoimme pohjoiseen päin. Pysähdyspaikkana olisi Peurasuvannon Siltamajat ja siellä odottaisi mun hoitolapsi muutaman kymmenen vuoden takaa.

Siltamajoilla satoi taas ja sääsket ottivat meidät riemuininällä vastaan. Unohdimme saman tien makkaranpaiston rantakodassa ja asetuimme tupaamme, avasimme pari olutpulloa ja lepäsimme.
Aamuyö oli kuuma, ovea ei voinut lentävien "vierailijoiden" pelossa pitää auki joten yö oli yhtä pyöriskelyä. Aimo otti peitokseen kylmänkostean kylpypyyhkeen, minäkin pyyhiskelin kostealla itseäni.
Aamu oli sentään siedettävän lämmin kun jatkoimme eteenpäin. "Kiveliön Kalasta" haimme päivän lounastarpeet: savustettua lohta, jonka nautimme Museotiellä Kaunispään pohjoisrinteellä, nk "Mangeettimäessä". Tosin ensin pysähdyimme Laanilassa Piispankivellä, kiersimme Saariselän kaupungin ja kävimme haistelemassa tuulia Kaunispään huipulla.
"Lounasravintolassamme" Aimo muisteli nuoruutensa lapinmatkaa, jonka hän teki veljensä kanssa v. 1971. Oli ollut kylmä kesä, vettä oli tullut kaiken aikaa muuttuen välillä lumisohjoksikin. Tiet olivat sen ajan mukaan olleet kuravellillä, muhkuroilla ja mutkaiset, maasto luonnollisesti kaiken sateen takia kovastikin märkä ja teltassa asuminen sen mukaan erittäin kosteaa. Poikien parin viikon reissu oli kutistunut muutamaan päivään ja päätynyt vannontaan, ettei koskaan enää Lappiin. No, melkein heti Aimon velipoika oli reissannut morsiamensa kanssa tuntureilla ja Aimokin käynyt niin äitinsä kuin eestiläisten ystäviensä kanssa vanhimman veljensä mökillä Kaamasessa, joten vannomatta paras, on oikea sanonta.

Ivalossa kävin ensi töikseni tervehtimässä hautausmaalla läheisieni hautoja, vaikka vettä satelikin. Se on ollut tapani aina...niin vain on.
Sitten haimme veljeltäni avaimen ja kosolti neuvoja, kun lähdimme Kesäpaikkaan.

Mutkittelevan Seulavaaran tien kesti pieni Corollamme hienosti ja kiltisti (ja helpotuksesta huokaisten) se jäi Pitkän Lahden rantaan, kun me lähdimme soutelemaan "Tervapöpöllä" Kesäpaikkaa kohti. Tervapöpö on napakka puuvene, vene, joka kestää isotkin kulkijat ja isotkin aallokot pahemmin protestoimatta. Siihen on huonojalkaisen helppo nousta eikä se keikahtele pahemmin veneestä poistuttaessakaan. Sitä on myös helppo soutaa ja kokoonsa nähden kevytkin vielä. Siis unelmavene kerrassaan. Nimen sille lienee antanut veljenpojan poika, Janne, jolla on ollut sana hallussaan jo pikku naperosta lähtien.

Kesäpaikka.
Entisenlaisena ja kuitenkin jotenkin outona. Sinne tulo on joka kerta yhtä ihanaa ja yhtä jännittävää. Onpa vesi korkealla...pahus...ei voi olla totta, laituri saunarannassa ja vielä maalattukin...pihakalliot...hieman nurmettuneena...perunamaata ei tuossa olekaan enää...pihlajasta on yksi haara kaadettu ja tuo uusikin jo noin iso...raparpereja ei liene enää ollut aikoihin, mutta muuta kukkaa niiden paikalla kyllä...portaatkin korjattu...nokkospuskaa yritetty saada jonkinmoiseen kuriin ja jopa osin onnistuttukin siinä...liiteri lukossa, niinpä tietysti nykyään täälläkin... Ohoh, onpa pirtti siistinä, saappat pois heti...uudet verhot ja pöytäliina...kylläpä sopii hienosti tänne...takastakin tuhkat pois...jne.
Pirtti ottaa tulijan vastaan laillaan arvokkaasti niinkuin se on tehnyt yli 100 vuotta. Hirsiseinät huokuvat kalastajalaisten elämää, kattopuut kertovat huolellisuudesta ja rakkaudesta kotia kohtaan: paikka pitää olla kunnolla tehty kun kerran tekemään aletaan. Lankarullanyöri katossa kielii talon naisten ahkeruudesta...täällä on tehty lapintakkeja, lakkeja, karvakenkiä ja muita töppösiä monelle sukupolvelle.
Jykevät vuoteet, pöytä ja penkit ovat taas palkka ystävältä, joka on kesäisin majaillut Kesäpaikan kentän suojissa yli 40 vuotta. Se on ollut talon tapa vuosisatoja: pyyteetön vieraanvaraisuus ja se on palkittu töin tai tavaroin.

Asetumme asumaan. Aimo on mykistynyt. Ehkei hän odottanut tällaista Lappia. Ehkä hänenkin kuvansa lapin ihmisen elämästä on "Etelän Herrojen" vääristynyt kuva viinanhimoisesta, joihkaavasta nokinaamasta, joka makaa pankolla ja nostaa etelän korvauksia. Toki tiedän, ettei hän niin oikeasti ajattele, mutta ehkei hänellä ole ollut perspektiiviä siihen oiekeaan todellisuuteen. Inarinjärven selkäkin Mahlattisaaren edustalla ihastuttaa häntä. Kerron hänelle muistikuvia omasta lapsuudestani, kerron tarinoita, joita olen kuullut...ilta kuluu rattoisasti ja vihdoinkin Aimo nukkuu syvää, levollista unta. Ei ole kuumaa, ei itikoita, ei melua...on vain rauhaa huokuva vanha talo, joka on nähnyt monia uupuneita ihmisiä ja joille se on antanut rauhan ja suojaisan nukkumapaikan.

Seuraavana päivänä tulevat veljeni vaimoineen ja Kesäpaikan nykyinen omistajapari, veljenpoika Jussi Suvi-vaimonsa kanssa. Jussi ja Suvi lähtevät katsomaan, näkyisikö hilloja, Juho ja Aimo tutustelevat toisiinsa. Sauna lämpiää...pesen hieman pyykkiäkin (kun on tuo uusi laiturikin).

Seuraavana päivänä jatkamme matkaa. Hieman surettaa, nyt jäi kotikylä Koppelo käymättä, Joukoveli näkemättä kuin myös Vaula ja Liisa ja ketä muita nyt onkaan kotolomalla. Mutta meillä on treffit Aimon veljen luokse Kaamaseen. Paluumatkalla ehkä...
Inarissa käymme hautausmaalla. Pyrkyrien palsta ja sen muistomerkki pitää nähdä ja muutenkin tykkään kävellä Inarin kalmistossa. Sielläkin on paljon tuttuja, työtovereita, koulukavereita, eno, täti, ystäviä lapsuudesta ja monia muita tulee siellä vastaan muistokivien muodossa. Löysin sodankyläläisen naapurini kauniin orvokkikummun jossa oli vain pieni laatta: "PIRJO" Rakastettava, rakastettu ihminen...jätti opettajana hyvän jäljen monen ihmisen elämään.
Kaamasessa Tapio ja Onerva tarjoavat lounaan Neljän Tuulen Tuvalla. Hyvää ruokaa, kaunis sisustus. Toivottavasti uudet, nuoret omistajat jaksavat myös pitkän kaamosajan, jolloin asiakkaita ei kulje laumoina.
Menemme Timpan uudelle mökille, jossa juomme kahvia ja herkuttelemme Tapion keräämillä hilloilla. Maisema on upean ihanaa, piha kuin kutsuvaa, vihreää samettia. Mökki on kaunis niin sisältä kuin ulkoa, pohjaratkaisu hauska, moni-ilmeinen. Ajatuksilleen lepoa hakeva ihminen varmasti viihtyy tässä harmoniassa. Mietin, että täällä voisin olla joskus pitenpäänkin. (Kaipa siksi unohdin neuletakkini sinne. Eikö se ole merkki siitä, että paikkaan palaa vielä joskus.)

Reissumiesten täyteenlastattu Corolla kääntyy nyt Sevetin tielle. Matkalaisten mieli on riehakas ja ihastelemme maisemia ja mietimme hyviä mökin paikkoja. Se on hauska leikki matkan kuluksi. Huomaamme taas samanlaisuutemme, saman tyylinen maisema viehättää meitä.
Sevettiin on pitkä matka. Mietimme kolttien kohtaloa tai olisiko se ollut sittenkin onni!?! Kukapa sen niin varmasti tietää. JOS on hyvä sana, käy niin moneen paikkaan ja kuitenkin jossittelu on niin turhaa. Ollut mikä ollut, tapahtunut on tosiasia eikä ajan ratasta voi kääntää taaksepäin.

Sevetistä Sanilaankin on pitkä matka. Usko loppuu ja pitää kutsua Rouva Navigaattori apuun. Siitäpä Sanilan mökit löytyvät, parin kilometrin päästä.
Iloinen tervehdys ja avain kouraan. Huone on pikkuruinen mutta siisti. Vessa on käytävällä parin muun huoneen kanssa yhteinen. Ravintolasali sen sijaan on tilava ja palvelu on erittäin ystävällistä. Tytöt ovat ilmeisesti aivan aidosti hymyileviä, iloisia, puheliaita. Äiti-Sanila passaa meitä kuin parastakin asiakasta ja juoksee palvelemaan siinä välissä yhdeksän kalastajamiehen porukkaa. Käristys on hyvää, herkullista suorastaan. Etukeitto ja jälkkäri kuuluvat hintaan joten vatsani on pakahtumaisillaan. Pari konjakkia Aimon kanssa takaa syvän unen, kummallekin.

Aamulla Aimo ostaa eiliset käristyksenjämät meille matkaevääksi. Aamupala on mykistävä: lohtakalaa, kahdenlaista savuporoa, muitakin leikkeleitä kyllä on mutta herkuttelemme paikkakunnan herkuilla, joita riittää. Leipä on muhevaa, kotona leivottua, viipaleet paksuja, herkullista. Iloisen rupattelun saattelemana jätämme jäähyväiset Sevetin Sanilaan ja jatkamme Norjaan. Tarkoitus oli käydä Kirkkoniemessä, mutta Kuskin laskiessa kilometrejä päätämme oikaista hieman ja jättää kaupungit matkasta pois ja koukata mieluummin Pykeijassa. Ilma on hieman tihkusateinen, +16 astetta, pilvinen taivas. Maisema on pientä koivua ja vaivaiskoivun peittämää, havupuita ei näy. Maasto on tunturiylänköä ja näemme useita pieniä koskia ja vesiputouksia.

Norjan tiet ovat kehnonlaiset. Tämäkö öljyvaltio? Ajelemme, koivut katoavat, tunturit ovat kivisiä, isoja möykkyjä, liian lähellä meitä. Poroja näkyy muutama, lampaita ei yhtään. Missähän ne ovat, onko niiden vapaa laiduntaminen lopetettu??
Tie kääntyy Pykeijaan, kivet karuuntuvat, tie kapenee entisestään. Miten täällä oikein asutaan? Mitähän ajattelivat ne suomalaiset, jotka vaelsivat tänne jalkapatikassa? Mietimme menneitten sukupolvien elämän kovuutta ja tulemme monen mutkan jälkeen perille Pykeijaan.
Talot ovat hyvässä maalissa, hoidetun näköisiä pihoja. Satama on hiljainen-on sunnuntai-aamu. Ihmisiä ei juurikaan näy, nukkuvat kaiketi. Sentään nuori äiti työntää lastenrattaita, vaunu on peitetty muovilla, sataa tihkua. Pysähdymme kirkon kohdalle katselemaan. Pian ajaa auto, pysähtyy talon kohdalle. Autosta nousee mies ja pieni poika, onkivehkeet mukana. Nainen nousee mäkeä ylös vaunuineen autoa kohti, Poika juoksee vastaan, halaa äitiään. Mielen täyttää lämmin tunne. Täälläkin eletään tavallista lapsiperheen arkea. Kaukana kaikesta, silti nuori perhe vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä. Mies ja poika kurkistavat rattaisiin, sitten kaikki menevät aidatusta portista sisään. Mekin jatkamme matkaa, mutta puhumme, ettei tämä kuitenkaan olisi meidän paikkamme asua.

Matkaamme eteenpäin Tana Bruhun. Lämmitämme Sanilasta ostamaamme käristystä, nautitsemme sen tuoreen leivän kanssa eikä mikään ateria missään ole ollut niin ympäristöönsä sopivaa ja herkullista kuin se. Ruualla vahvistettuna päätämme kotiutua Suomeen ja majoittua joten ajelemme kotomaan puolelle, eikä tulli taaskaan välitä meistä tuon taivaallista. Nuorgamista on puolisensataa kilometriä Utsjoelle, jossa majoitumme hotelli Luossajokeen. Saamme kahvia ja hyviä pullia, huoneen upealla näköalalla ja lepäilemme hetkisen.
Illemmalla ajelemme kylää edestakaisin emmekä halua muuttaa sinnekään. Käymme hampurilaiset ja vakkaumme yöpuulle.

Aamulla lähdemme matkamme kauneimmalle osuudelle. Menemme Karigasniemeen Tenojokivartta. Päätämme mennä Suomen puolta, onhan sekin jonkinmoinen valinta kotimaan matkailun puolesta.
Tunturit eivät ole täällä vain pelkkää kiveä. Rinteitä peittää lehtipuukerros, pensaita, riekonmarjamattoja, variksenmarjaa. Teno virtaa kanjonissaan ja on silmiä hivelevä näky hiekkarantoineen ja hietamelloineen. Väliin kuohuu koski, väliin tuntuu, kuin koko joki olisi yhtä hiekkarantaa. Rannoilla, niin Norjan- kuin Suomenkin puolella on asutusta, on jopa karjatilojakin. (Seuraavana aamuna luimme Lapin Kansasta, että kuvaamamme Guttormin maitotila lopetetaan syksyllä) Ja rinteet...tiet jotka kiemurtelevat ja näkyvät jossakin kaukana...ne pitää nähdä.
Ihmiset, jotka ovat siellä asuneet, jotka asuvat edelleenkin. Heidän viihtyvyytensä, sopeutuvaisuutensa valtakulttuuriin, valtakieleen, hallintoon ja muuhun. Pohdimme kaikenlaista elämään kuuluvaa ja tulemme Karigasniemeen. Käymme kahvilla ja lohisämpylällä ja lähdemme taas ulkomaille. Karasjoelle, lapsuuteni satumaahan.

Inari-ja Utsjokilaiset ovat saaneet hakea tavaraa Norjasta rajaseutupassilla. Meilläkin syötiin aina Norjan margariinia, sokeria, vehnäjauhoja. Kahviakin, tottakai. Aili-täti kävi hakemassa verat ja koristenauhat ompeluksiinsa täältä. Norjaan vietiin marjoja, ainakin puolukkaa ja hilloja jotka vaihdettiin ruokaan. Ja joskus sain tuliaiseksi norjalaista pullaa.
Sitä pullaa lähdimme nyt metsästämään mutta on ne leipomot huonontuneet täälläkin. Viinereitä oli jos minkälaisia mutta niitä saapi kotoakin. Apein mielin istuin autoon ja lähdimme Kautokeinoa kohti.

Tämä väli on myös upea maisemiensa puolesta. Tunturia, järviä, hillasoita...ja tietä joka mutkittelee kaukana edessä ja kaukana takana. Aurinko paisteli mutta pilveili myös. 16 astetta taisi pääasiassa olla, siis mitä parhain ajoilma. Aurinko leikitteli pilvien kanssa ja saimme seurata kauniita värimuunnelmia tunturien rinteillä. Mielemme oli iloisen hullutteleva. Söimme loput Sanilan herkkukäristyksestä erään kukkulan päällä ja siinäpä sai kokkipoika Aimo olla tarkkana ettei tuuli sammuttanut keittimen tulta.

Kautokeinossa saimme taas kunnon vesiryöpyn niskaamme. Aimo otti sen vastaan autossa istuen, minä kuuntelin sitä kaupassa, jonka katto tuntui aivan kaikuvan pisaroiden voimasta.
Ja sieltäpä sieltä löysin aitoa norjalaista pullaa. Ei tosin ihan samanlaisena versiona, jonka muistin, sillä ennen siinä päällä oli tomusokeria, tässä oli kanelisokerisekoitusta. Mutta hyvää se oli...oikeastaan aivan tavallinen pullakakkara taputeltu kohtalaisen littanaksi, paineltu rusinoita pintaan ja sokeriseos päälle...ehkä voideltu voilla ennen paistamista..aion kokeilla joskus, osaanko tehdä samanlaista.

Seuraava yöpaikka oli Hetta. En koskaan ole käynyt tässä osassa Lappia. Oli kotoinen olo, kylä mukavan oloinen, kirkontorni kuin lyijykynä. Sateen jälkeinen sateenkaari levisi täytenä kaarena kylän yllä.
Majotuimme Hetan Majataloon. Äärimmäisen siisti, ystävällinen palvelu, huone oli kaunis ja mukavia yksityiskohtia täynnä. Tämä paikka on saanut viimeiset kestikievarioikeudet Lapissa ja on ollut saman suvun omistuksessa lähes 100 vuotta. Vanhan rakennuksen ruokailutila kertoi historiaa. Siellä oli jykevät hirret seinissä, kunnon lautalattia maalattuna juuri oikealla sävyllä, oli kärrynpyörät kertomassa kievariajasta ja kuvia seinillä. Sekin tosiasia, että saksalaiset lähtiessään tuikkasivat koko mäen tuleen, kerrottiin esitteessä. Sekin on historiaa, ei vain tarvitsisi koskaan enää toistuvan.
Hieno juttu oli, että lähtiessämme otti talon emäntä minua hihasta kiinni ja kertoi tuntevansa minut. On ollut aikoinaan palkanlaskijana kotikunnassamme. Taidamme jopa olla samassa sukukirjassa vaikkemme taida kovin läheistä sukua ollakaan. Mutta olipa kiva yksityiskohta matkalla. Terveiset ja kiitokset Hettaan ja voimia työhön.

Lähdimme köröttelemään jokilaaksoa pitkin ja päätimme harjoittaa ulkomaan matkailua lisää ja vierailla naapurimaasssa Pajalassa. Kolarista sillan yli, tulli ei huudellut vieläkään perään, tokko edes huomasi meitä.
Pajala on esikuva Vittulanjängälle. Ei paha kaupunki kuitenkaan. Lestadiusmuseo näkyi olevan mutta museokiintiö oli jo täynnä joten kävimme ostamassa mansikoita ja jatkoimme ulkomailla ajelua auton nokka kohti Ruotsin Pelloa.
Pellojen tullit eivät värähtäneetkään kun me ajelimme taas kerran kotisuomen kamaralle. Pellossakaan emme ryhtyneet oleskelemaan hampurilaista pitempään vaan lähdimme Rovaniemeä kohti. Aurinko paistoi, ei liian kuumasti kuitenkaan. Suomalaiseen levähdysaluekulttuuriin törmäsimme, kun ajattelin käydä pikapissalla levähdysalueen vessassa. Yäk...kakkaa penkillä...lattiallakin...Hätä unhoittui siihen paikkaan ja muistelin samaa tilannetta Norjassa: vessa näytti siistiltä mutta oli aivan kuvottava ammoniakin haju: olikohan joku pissannut lattialle koska lattia oli märkä. Hätä ei lukenut silloin lakia, mutta kengänpohjia hankasin nurmikkoon kauan, ennenkuin nousin autoon...onneksi haju ei tarttunut kenkiin.
No, nyt päätin pärjätä Roihin ja hyvin pärjäsinkin.

Rovaniemellä päätimme olla pari päivää. Kuski oli uupunut ja mulla oli vähän asioita hoidettavana. Vettä sateli kaiken aikaa, ei ollut nähtävyyksien aika.

Parin päivän päästä oli suunta jo aivan selvä: etelään päin. Ensin tosin kävimme Lapin Lihan tehtaanmyymälässä täydentämässä tuliaisvarastoja. Tervolan Rieskapaikassa pysähdyimme rieskan ostossa ja koukkasimmepa katsomassa Iin Haminaakin. Se on säilyttänyt vanhan satamakylän leiman, kadut ovat kapeita ja talot vanhanmallisiksi entisöityjä.
Kävimme kääntymässä Simonkylässä katsomassa myrskyävää merta.
Haukiputaan Kiviniemessä joimme kahvit Lissun ja Karin luona ja yöksi ajoimme Oulunsaloon Leenan ja Matin hyvään hoivaan. Matti ajelutti meitä pitkin ja poikin, kävimme Varjakassa ja Hailuodon laivalaiturilla. Matti on nähnyt kotikaupunkinsa muutoksen ja hänellä on hyviä muisteloita. Nykyään Oulunsalo kasvaa kohisten, on vaurautta ja siinä sivussa töitä ihmisille.

Viimeinen matkaväli oli nelostietä kotiin. Vaskikellon herkkubagelin voimin ajelimme koti-Koittiin saakka, jossa auton purku kirvoitti hereät naurut. Mukana oli niin paljon turhaa ja tarpeetonta kuin myös tarvekaluja joita vain ei nyt tarvittu. Retkipatjoja ei tarvittu eikä kirvestäkään. Pöytätuoliyhdistelmä oli turhan iso vaikkakin tarpeellinen. Pienempää olisi helpompi ottaa esiin ilman että koko auton joutuu tyhjentämään. Laukkujen määrää voisi ehkä tarkistaa ja sisältöä saman tien. Toki nyt ei tarvittu paksuja vaatteita vaikka niinkin olisi voinut olla, ettei muita olisi tarvittukaan.

Hieman summaamista: Taivalkosken Herkkohotellissa oli uintipuoli reissun paras, Sevetin Sanilan aamupalaa ei voita mikään. Samoin Saniloitten ystävällisyys ja palvelu, kodikkuus ja rentous oli matkan ehdoton ykkönen. Utsjoella oli kaunein ikkunamaisema, Hetassa siisteys on aivan omaa luokkaansa. Kyllä sielläkin tunsi olevansa haluttu asiakas, ystävällinen palvelu ja kodikas huone. Ja jos olisi ollut lapsia mukana, olisi lapsille ollut pelejä, leluja, filmejä sun muuta vaikka kuinka paljon.
Rovaniemen hotelli oli tyypillinen hotelli mutta baarin puolella myyjäpojat rupattelivat kotoisasti.
Peurasuvannolla oli parasta tavata pikkuinen Annukka isoksi yrittäjänaiseksi kasvaneena ja kesäpaikka...jos jossakin minulla on koskaan ollut joku paikka, jota voin kutsua kodikseni, on se juuri kesäpaikka. Siellä on sielunmaisema, se ottaa aina avosylin vastaan. Ja sinne jää kaipuu...palaan taas!