PIENI ILTAKÄVELY

Päivä oli työntäyteinen. Mankeloin ison kasan lakanoita, pöytäliinoja ja pieniä liinoja, tabletteja, mitä ne nyt lienevätkään, joita kaivelin tuvan kaapeista ja laatikoista.
Seuraavaksi uudistin ikivanhoja ikkunaverhoja. Aitassa oli niitä paljon, mutta vuodet, hiiret ja kosteus oli tuhonnut suurimman (ja parhaimman) osan. Nailonisia valoverhoja voi sentään vielä käyttää, ja niistä yritin saada terassin, eteisen, saunan ja huussin ikkunoihin uutta ilmettä.

Päivän touhujen aikana sade oli tauonnut ja ilma tuoksui kesälle, raikkaalle ja houkutteli iltalenkille. Kameran kanssa sitten lähdin liikkeelle, ajatuksena koota näkymiä lempilenkkini varrelta.

Ensin piti ihastella kotinäkymää. Pihaan aikoinaan istutettu omenapuu oli kelvannut talviruuaksi jollekin nököhampaalle, joten sen tilalle on tuotu vuosi sitten uusi alku. Reippaasti tämä nuori puun alku oli saanut aikaseksi kaksi kaunista kukkaa. Jännää nähdä, pääsenkö maistamaan hedelmää.
Naapureiden puut helottivat valkoisena ja pihapensaat pursuvat kukkaa...kaunista.

Etuoven vieressä kasvaa saniaisia. Ovi on pohjoiseen päin, joten ei kai siinä mikään suuren valon kasvi viihtyisikään. Rakastan saniaisia...nappivalinta vuokranantajalta!!!


Lenkkireittini suuntautuu yleensä jokirantaan. Ainoa, mitä oikeastaan tosissani täällä kaipaan, on vesi. Virtaava, lainehtiva, liplattava, soliseva vesi. Suuren järven lapseksi syntyneenä veden ääreen kaipaus on joskus hyvin voimakas.
Tässä kunnassa toki löytyy vettä. Järviä on joka puolella, mutta ei ihan näkyvissä. En ole päässyt tutustumaan vielä oikeastaan minkään järven olemukseen, uimarantakin on puolen penikulman päässä. Tosin naapuri on kaivanut lammen saunansa viereen, mutta ei siitä ole minulle uimavedeksi. Tai no, katsotaan nyt.

Suuntaan taas askeleeni Tainionvirralle. Sen yli menee kapea riippusilta ja sillä sillalla seison, tuijotan virran mustaan (ruskeaan näin keväällä) veteen ja mietin omiani. Tai sitten ihailen rannan vehreyttä ja taloja, joita pilkahtelee puiden välistä. Ihana asuinpaikka!
En mene kuitenkaan sillan yli, vaikka siellä on mitä upeimmat lenkkimaastot. En nyt, polvi on ollut ärtyisä jo useamman päivän joten parempi pysyä ihmisten ilmoilla ja maantien läheisyydessä, jos polvi tekee kunnolla tenän.












Virran partaalla on kotipaikkakunnan ylpeys, Koskipään Kartano. Siinä on nykyään museo, mutta aikoinaan se hallitsi suurta osaapitäjästä. Pitäjän joka kulmilla oli kartanon torppareita, jotka tekivät kartanoon työpäiviä.

Kartanon pihapiiriä on laitettu kuntoon alkavaa matkailukautta varten. Pihan sorakin oli haravoitu niin kauniisti, etten viitsinyt lähteä kiiertelemään pihaa. Ihailin kukkivia hedelmäpuita. Syreenikin aloitteli kukintaansa ja outo kaihomieli täytti mielen. Mitähän kuuluu sille syreenille, jonka istutimme Jeesiönkujan varteen reilu 10 vuotta sitten. Komeaksi se ehti kasvaa ja tuotti niin monia ilon hetkiä. Se suojasi kuopuksen makuuhuoneen ikkunaa, ettei aurinko pääsisi paahtamaan isoikkunaista huonetta aivan pätsiksi.
Kenenkähän ikkunoita se nyt suojaa???




Kartanon pihapiiriin kuuluu kaikki se, mitä siihen aikaan oli tapana.
Vellikello!
Millaistahan oli työskennellä tuollaisen paikan keittiössä? Päivät olivat varmasti pitkiä...millainen lie ollut palkka?
Vai onko torpparin muijan pitänyt käydä tekemässä työpäiviä myös sisätiloissa?
Jaa-a, enpä kai ehkä kuitenkaan...
No joo.

Kartanon omisti aikoinaan Maila Talvion suku joka kai sitten lahjoitti Kartanon museoksi. Kartanossa on Maila Talvion työhuone, nimikkohuoneen sieltä on saanut myös Uuno Kailas, joka tosin synyi Heinolan maalaiskunnassa mutta on asunut tässä pitäjässä. Mika Waltari on kirjoittanut pääteoksiansa tämän kunnan piilopirtillä ja sen kunniaksi on saanut oman huoneensa hänkin. Kunhan museo ja kartanoalue avautuu yleisölle, taidan viettää ainakin yhden päivän tutustuen tämän seudun historiaan täällä.

Kartanon vieressä, riippusillan kupeessa, on vanha suojeluskuntatalo. En tiedä, missä käytössä se nykyään on, hoidetun näköinen ainakin.
Suloisena yksityiskohtana huomasin talon takana olevan puun, liekö omppupuu, joka kasvaa aivan seinässä kiinni. Pitemmän päälle tuo ratkaisu ei ole oikein hyvä, mutta mielikuvitustani viehätti ajatus syksyisestä aamusta, jolloin voisi avata ikkunan ja napata aamuherkun suoraan puusta.






Täällä puut ovat valtavasti suurempia kuin kylymässä pohojolassa. Kuljen yleensä nenä taivasta kohti ja ihailen puita. Kaikenlaisia, bongaan erikoisuuksia tai muuten mukavan näköisiä kasveja.
Kuusen oksa, jossa on käpyjä ja kukkia ja vuosikasvua, on uskomattoman viehättävä.


Siinä vieressä kaksi puuta yhteen kasvaneena vaiko aikoinaan saanut kaksihaaraisen latvan, mene ja tiedä, mutta "mun puu" se joka tapauksessa on. halusin sen mukaani kuvana.


Kävelyni tämänkertainen päätepaikka on vanhan kirkon rauniot. Kirkko on viety Pertunmaalle, jossa se toimii edelleenkin. Kunnan uusi kirkko on keskellä kylää, upea...
ja oman tarinansa arvoinen.

Seison tuokion kirkon paikalla. Muistopatsas kaikessa koruttomuudessaan tuo mieleen herkät ajatukset. Kirkon ääriviivat on merkitty kivin ja paikka on hoidetun näköinen. Ahomansikan pienet, herkät kukat kivien välissä viestittävät Luojan suuruudesta ja Hänen luomistyönsä voimasta. Suuren suuri kuusi ja pikkuinen kukkanen...ja ihminen tuhoamassa ymmärtämyyttään ja itsekkyyttään kaikkea, mikä elää...







Käännyn hiljakseen kotiin päin. Polvi kesti kuin kestikin kävelyn, varsinkin, kun malttaa asetella jalkansa suurin piirtein oikeaan asentoon kun sen laskee maahan. Ei toki sentään tarvitse joka askelta miettiä, mutta ei auta kuitenkaan liian rennoksi heittäytyä.







Tuttu tienviitta kertoo, ettei tästä ole kotiin enää pitkä matka.

Ihailen talojen pihoja: kuinka rehevää täällä onkaan. Kesäkuu ei ole vielä edes alkanut ja pihat ovat jo täydessä kukassa. Nurmikkoja leikataan, joka puolelta kuuluu koneen säksätys.

Joskus kaipaan Lappiin. Kyllä sen voin myöntää. Ei niin, että katuisin muuttamistani. Täällä on hyvä ja elämäni hyvässä oortringissa. Elettyä elämää ei kuitenkaan voi jättää samalla tavoin kuin jonkun tavaran tai talon.

Ajattelen suurella lämmöllä ja rakkaudella kaikkia läheisiä siellä pohjoisessa. Kesäpaikkaa...Inarin järveä...Ivalojokea....ja

LISÄÄ KEVÄÄN PUUHIA

Vihdoin lämmin löysi tiensä Suomeen. Ilmojen Haltija oli suosiollinen, öisin sataa vettä ja päivällä aurinko helottaa lämpimästi. Puuthan oikein innostuivat kasvamaan. Vielä viikko sitten koivun oksat vihersivät vain aavistuksenomaisesti, nyt koko luonto on värjäytynyt vaaleaan vihreään. Neitseelliseen, sanoi joku, jonka kanssa olen tällä kertaa samaa mieltä.
Meidän Aune-tyttimme (se päärynäpuu) avasi myös muutaman lehden joten nähtävästi istutus on ainakin jollain tapaa onnistunut.

Mepä päätimme alkaa koeviljelijöiksi. Ei mitään tavallisia oppeja, vaan kokeillaan, mitä tapahtuu, kun peruna istutetaan pyykkialtaisiin (jostakin puretusta pesulasta pihaan roudattuun), mitä mansikat tykkäävät styroxlaatikossa kasvamisesta ja entäpä miten sanomalehdestä ja turvemullan sekoituksesta kyhätyssä kasvimaassa kasvaa herneet ja salaatit... Mehän emme kumpikaan ole mitään viherpeukalolla siunattuja, enemmän meissä on luovaa hulluutta. Emmekä tykkää kyykkiä kasvimailla kitkemässä, polvet natisee molemmilla eikä ruumiinrakennekaan ole niitä kaikkein notkeampia...

Tällä viikolla isäntä aloitti vuotuisen halkoshownsa. Tässä kiinteistössä puuta palaa mutta ompahan ammattilainen tekemässä klapeja joten liiterit täyttyvät kyllä. Helteellä hyöriminen ei kuitenkaan ole järkevää. Ymmärtäisi nyt toimia kuntonsa mukaan, pumppu ei tykkää hellehommista. No, eiköhän tuo saarnaamattakin sen tiedä.

Remontin viimeinen vaihe saatiin vihdoin valmiiksi. Nyt olisi huoneen kalustaminen edessä. Avustin kalustamista tuottamalla vitriinikaapin tänne kirkonkylän asuntooni. Muuten uusi huone kävisi ahtaaksi jos kaikki työnnetään sinne takaisin.
Ullakon putsaus on vielä suunnitelmissa. Se on sen verran iso urakka, ettei voimia siihen ole vielä löytynyt. Siinä olisi vetreä ja voimallinen kaveri tarpeen (onko lukijoissa vapaaehtoisia?)
Saunan sain sentään pestyä. Siinä olisi painepesuri ollut tarpeen, mutta kunhan kesä kunnolla saapuu, otetaan saunaurakka uusiksi jolloin saa seinien ja kattojen patinat pois. Toisaalta, saunassa saa ollakin hieman ajan patinaa, kunhan se ei ole puhdasta likaa.

Jyväskylässä käydessämme löysimme ohittamattoman tarjouksen: aurinkokatos kahdellakympillä. Kotona pystytimme sen ja kumma kyllä, sehän on toimiva. Työn jälki ei tosin ole tarkastelua kestävää, vetskari repsottaa reunasaumasta auki ja sen mekanismi on erittäin varovasti käsiteltävä. Kaatosadetta se ei kaiketi pidä, mutta pienen tihkun kylläkin. Ja toivottavasti se pitää ötökät ulkopuolella. Ainakin ne pysyvät sisäpuolella, sillä kun meillä jäi ovi auki, niin sisällä oli heti muutama ampiainen, erinäköisiä kärpäsentapaisia öttiäisiä ja leppäkerttunenkin kipitti tankoa pitkin.

Mehän pidettiin grillijuhlat. Isäntä marinoi valkosipuliöljyssä tomaatteja, paprikaa, herkkusieniä, kesäkurpitsaa, sipulia ja aurajuustonakkeja ja taidokkaasti hän myös grillasi ne syöntikelpoiseen kuntoon. Lisänä oli porkkana-ananas-salaattia ja suolakeksejä, juomana puolukkaspritea johon sai laittaa halutessaan Viron valgeaa ja sitten oli vielä kaunis pullo valkkaria. (huom. olen horoskoopiltani vaaka jolle pullojen ja purnukoiden muodot ovat usein sisältöä tärkeämpiä) Olutkaljaakin taisi olla ja vieraina olivat Anne ja Esa.
Ilta oli lämmin, herkut hyviä ja vieraat mukavia...onnistunut kokonaisuus.

Vieraita on muutenkin käynyt kiitettävästi. Nyt, kun talvikausi on takanapäin ja mökkiläiset alkavat käydä mökeillään useammin, on piipahtajia riittänyt. Se on vain mukavaa, saan tutustua Rakkaani sukuun ja ystäviin. Olisi vain suurempi pakastin, voisi varata sinne tarjottavaa. Edes pullaa, vaikka kyllähän keksitkin hyviä ovat mutta mutta...noh, eiköhän tässä selvitä.

Mutta sitä en voi kieltää, etteikö nämä päivät, jotka vietän täällä kirkonkylän liepeillä pikku asunnossani, olisi ihania. Teen pieniä askareita, voin syventyä blogiini, luen, löhöilen telkkarin ääressä näkemättä mitään...vanhenevalle naisihmiselle oma aika on taivaan lahja. Tiedän, että Rakkaani nauttii kotonaan samalla tavoin yksityisyydestään. Ikuisena poikamiehenä olo on totuttanut omiin tapoihin ja omaan rauhaan...vaikka minä olisin kuinka pieni ja kiltti, tiedän, että joskus olen "ylimääräinen" enkä sano sitä pahalla. Silloin tulen tänne ja nautin tästä vaiheesta. Ihanaa, että on tämä mahdollisuus. Tämä on myös yhdessä sovittu juttu, joten toinen ei ala mököttää, jos toinen kaipaa hieman omaa rauhaa. Suosittelen tätä tilannetta muillekin ikääntyville "uusiopareille". Ei aina kannata yhteen muuttaa... vaikka tapauskohtaisiahan nämä asiat ovat. Meille tämä sopii... ja aika näyttää, mihin suuntaan elämä vie.

KEVÄTPUUHIA

Blogittaminen on jäänyt muiden kiireitten jalkoihin. Tietsikalla käyn (jos käyn) hyvin pikaisesti, lukemassa postin, tarkastamassa sään ja tärkeimmät uutiset. Facebookissa moikkaan sukua ja ystäviä...ja sitten kone kiinni. Kultani kotona ei ole televisiota, tai no, on telkkari vaan ei digiboxia. En silti koe olevani maailman ulkopuolella. Pikemminkin elän väkevämmin kuin aikoihin.

Aamuisin kurkistan ensimäiseksi pihalle: tuleeko pihapäivä vai tehdäänkö hommia sisällä? Sitten askartelen tulet hellaan ja keittelen puuron. Näinä viileinä aamuina lieden tuli lämmittää tuvan, myöhemmin siirrymme käyttämään sähköhellan palveluksia.
Leppoisan aamupalan jälkeen saatamme pelata pienet aamu-Uunot, jossa olen vielä enempi pisteiden kerääjä mutta kai opin joskus taktikoimaankin, luulen ja toivon. Samalla mietimme päivän teemaa. Se voi olla lepopainotteinen pirttipäivä tai remontin viimeisen vaiheen aloittelua. Pihalla on kasvimaan
laittoa, pensaiden karsimista, pihan haravointia, pyykin pesua, aittojen siivousta...tai sitten käydään jossakin jotakin hakemassa tai muuten vain tervehtimässä jotakuta. Tai sitten on kirjoitustyötä, joka on kaikkein hauskinta mutta myös uuvuttavaa. Siitä sitten joskus lisää enemmän...

Olemme päättäneet, että elämämme ei ole työleiriä. Teemme voimiemme mukaan, sillä olemme huomanneet, että lähdemme helposti ylikierroksille ja väsymme ylettömästi. Aivan täysin työstä vapaaseen lepopäivään on kummallakin mahdollisuus ilman, että toinen alkaa katsella nenänvarttaan pitkin. Parhaiten se taitaa toimia siten, että tulen tänne kirkolle yksikseni ja puuhailen täällä omiani. Päivän-parin kuluttua on taas mukavaa jatkaa kodinkunnostushommia. Ami taas sulkeutuu kirjan kanssa omaan maailmaansa, se on ollut hänen tapansa rentoutua ja tuttu tapa se on minullekin.

Kevään tulo on ollut koko ajan uusien asioiden kohtaamista. Ensimäinen sinivuokko sai minut villiksi ilosta. Ihan oikeita, eläviä, pikkuruisia kukkasia kuivien lehtien keskellä...vaikka lunta oli vielä ojissa ja metsissä. Näsiä levitteli tuoksuvia kukkiaan kiven päällä ja Ami toi naapurin pihalta minulle leskenlehtijuurakon, jonka kävin hellästi istuttamassa viemäripenkalle. Sinivuokkoja nousi ryppäinä lisää ja pian oli koko tien vierus ja marjapensaiden aluset sinisiä laikkuja tulvillaan. Varovasti kiertelin pensaita puutarhaleikkurin kanssa, en halunnut tallata yhdenkään kukan päälle mutta oksatkin piti leikata.
Valkovuokko kai vierasti hieman kylmiä päiviä, mutta suojaisessa kriikunapuun juuressa avautui jo muutama nuppu. Niitä näkyy jo kaikkialla, seuraava lämmin päivä varmasti avaa myös niiden kukkaset.

Seuraavaksi keksimme, että tarvitsemme pihaan aivan oman, yhteisen puun. Luettelossa komeili päärynäpuun taimi ja Ami herkistyi muistelemaan lapsuuttaan, jolloin naapurin autiossa pihassa kasvoi iso päärynäpuu jonka hedelmiä he puolisalaa kävivät verottamassa.

Niin, päärynäpuu sen olla pitää, päätimme ja lähdimme ostoksille. Kiersimme kaupunkiin naapurikunnan kautta, jolloin näkisin lisää upeita maisemia. Ami on ihana siksikin, että hän haluaa antaa minulle uusia elämyksiä. Hän on ilmeisesti huomannut, että ihastun aina uusista kokemuksista, kai se on hänestä vähän hupsua ja ihmeellistä- tämän ikäinen nainen hihkuu kuin pikkulikat erilaisten metsälaatujen ja mutkateiden kohdalla tai hurmaantuu upeista maisemista vaikkapa Kalkkisten korkealta sillalta, kun ajoimme sitä kautta.

Kaupan pihalla valitsimme napakimman päärynäpuun taimen, Aune-lajiketta, joka menestyy hyvin suomalaisissa olosuhteissa ja on vanhaa maatiaiskantaa. Hedelmästä tulisi makea ja sadosta keskisuuri---mitä se sitten tarkoittaneekin. Hellästi sijoitimme hänet autoon ja ajoimme pahemmin röykyttämättä suorinta tietä kotiin.
Istutuspaikan olimme katsoneet valmiiksi ja näppärästi ja ammattitaidolla Ami kaivoi Aunepuulle kuopan, johon uusi pihan asukas hellästi asettui. Vettäkin annoimme ja taivaalta tuli sitä lisää, joten alku ainakin oli lupaava. Nyt, jos ilmatieteen ihmiset osuvat oikeaan, tulee lämpimiä päiviä, jolloin kasvun uskon todella pääsevän käyntiin.

Loppuviikolle on suunnitteilla monta projektia. Viimeinen rutistus remontin alalla pitäisi saada päätökseen, eli yhden huoneen lattia on määrä oikaista, koolata ja päällystää uudelleen. Sitten, vihdoin, pääsemme laittamaan tavarat paikalleen, nyt ne ovat seilanneet sänkyjen alustoja ja olleet nurkkien täytteenä.
Kunhan saan aitan/aitat pestyä, saamme sisältä tarpeettomat tavarat siirrettyä sinne. Keskiaitasta on tarkoitus tehdä museoaitta, johon kokoamme talon vanhat tavarat sievään järjestykseen. Talossa on asunut säästäviä ihmisiä jotka ovat tallettaneet tarvekalut talteen vaikkei niitä enää ole tarvittukaan. Vähintä, mitä voimme tehdä, on asetella ne kauniisti esiin ja näin kunnioittaa talon asukkaiden elämäntyötä.

Iltaisin olemme katselleet valokuvia. Amin äiti on ollut innokas kuvien tallettaja, on lukuisia albumeita ja monta laatikollista kuvia, hyvin vanhojakin. Ami on kertonut tarinoita sukulaisistaan, joten he ovat tulleet minullekin jollakin tavalla tutuiksi, samoin kuin koko talo ja lähiympäristön ihmisetkin. On paljon helpompaa sopeutua, kun tietää, keitä siellä on ollut ja mitä kaikkea siellä on tapahtunut.