Keskitalven seisahdus

Talvella on talven tavat vaikkei täällä Heinolassa niin rankat kuin tuolla pohjoisessa Suomessa. En kaipaa viikkojen pakkasaaltoa, seskilämpötila -35 astetta, en kaipaa lumisateita kerrallaan puoli metriä tai yli, en kaipaa kahta pimeyttä vastakkain, siinä keskipäivällä yhteensä parin tunnin vaaleampi osuus...Kaipaan kyllä kuulasta kirkasta pakkaspäivää jolloin lumi narskuu ja henki höyrystyy, kaipaan lempeää lumenhöytyäsadetta ja sinistä hämärää joka jossain välissä muuttuu lilaksi. Kaipaan ihmisiä, niitä omia. Mutta suurin osa "omista ihmisistä" on hajaantunut ympäri rakasta Suomenmaata, ei niitä enää siellä kotipohjoisessa ole kuin muutama. Velipojat...jo ikääntyneet kuuraparrat, harmaahapset. Taas tuli kielikukkanen, ei ne mitään harmaita vaarinkänkkyröitä ole. Mitä nyt vähän vaalenee hiusraja mutta meidän suvun miehillä on upea tapa komistua vanhetessaan.

                                          Mamma Myy oli v -55 vielä Pikku-Myy



Komeista miehistä puheen ollen. Facebookin sivustoilla pyörii kotikunnan historiasivut ja joku oli löytänyt kuvan, jossa mun oma isukki istuu niin nuorena, niin komeana, suoraryhtisenä, paita                 rempseästi avonaisena. Muutama kotikylän mies ihan ilmeisesti saunaan menossa kun joku sitoo siinä vastaa. Itsehän en muista issäni muuten kuin vanhana ja raihnaisena vaikka eihän hän ikänsä puolsta niin ikäloppu ollut. Siihen aikaan viiskymppiset olivat jo vanhoja, isä vielä selkä-ja lonkkakipuineen kulki kumarassa.

Tässä kuvassa n.v-60 Koppelon koulun asuntolan tytöt ovat kokoontuneet "kökkäjäisiin" eli siinä tehdään lapasia, sukkia sun muuta ja aikuiset myös parsivat oppilaiden vaatteita. Siinä on Selma-täti, Kaisa-täti ja äiti takana Siiri ja Saaraopet heidän välissään. Edessä Aili-täti, se Nili-Aili, Kulkuri-Aili tai millä nimellä häntä nyt kutsutaankin. Minäkin olen mukana vaikkean asuntolassa asunutkaan.



 Muutenkin siitä naamakirjasta on ollut paljon iloa. Veljentyttö haastoi minut mustavalkokuvaviikkoon ja kun mulla ei ole kummosta kuvankäsittelyohjelmaa ja taidotkin ovat alkeiden tasolla, tyydyin laittamaan muutaman vanhan, jo alunperinkin mustavalkoisen kuvan. Samalla lähetin siskontytölle nipun vanhoja kuviani, josko hän käsittelisi niitä julkaisukuntoon. Aikanaan sainkin muutaman valmiin sellaisen ja laitoin ne Historiasivuille kaiken kansan kommentoitavaksi. Odottelen uutta satsia, siellä olisi taas pari herkullista kuvaa muisteltavaksi.

En tiedä, olenko jo luontojani huolimaton hutilus vai onko niin että mulle vain yksinkertaisesti sattuu aina jotain kommellusta. Siis mitään ei voi tehdä oikein. Tuorein moka on kurssille lähtö.
Jouluaterialla skypekurssilaisten kanssa tuli puhetta  vapaaehtoisohjaajien kurssista ja että sinne pitäs lähteä. Tottakai tahdon jotain oppia edes jos kerran pitää jotain tehdäkin. Huonon kuuloni kanssa meni kai tärkeitä tietoja ohi kuulon ja etsin Ekstrasta (eläkeliiton kurssikalenteri yms) sopivan kurssin, panin paperit vetämään ja pääsin kuin pääsinkin mukaan. No, nyt viikolla tuli puhetta, kuinka olinkin hakeutunut väärään koulutukseen. Tarpeelliseen ja asiaa sivuavaan kyllä mutta se OIKEA kurssi alkaisi vasta viikon päästä tästä mun jutusta. Aikani kirjaa selattuani otin yhteyttä kurssin vetäjään ja pyysin että josko hän vois buukata minut johonkin rakoseen ja että missä se kurssi-ilmoitus sitten olikaan. Ei kuulemma voi buukkailla kun kurssi on täynnä ja hakuilmoitus ois netissä. Kaipa siitä on ollut mainintaa mutta mun korvat eivät ole ottaneet sitä tietoa käsittelyyn.
No, lähden nyt koulutukseen sillä mielin, että jos peruutuksia tulee, jään kurssittelemaan toiseksikin viikoksi. Riittävästi vain lääkkeitä mukaan, sehän on sama, missä meikäläinen aikansa viettää-

Ja nyt mulla on sitten se KUULOLAITE. Kauniin punerva, pikkuriikkinen vekotin jota ei taida edes huomata. Kylläpä maailma muuttui mukavan tuntuseksi vaikka kolinoita ja huminoita ei ehkä tarvitsisi koventaa. Mutta ihmisten puhe ei enää ole arvoitus joista puolet pitää keksiä itse, vaan ymmärrän lähes kerralla, mitä joku sanoo (jos muuten ymmärrän). Korvakäytävä kyllä protestoi punastumalla. Nyt olen ollut kotihiirenä muutaman päivän ja kuulokoje on aina väliin pois joten korvakäytävän ärtymys on vähentynyt.

En käynyt ottamassa flunssarokotetta vaikka olenkin riskiryhmän ihminen. Nyt on ollut muutaman päivän surullisen heikko olo. korvissa soi sata helikelloa, huimaa, kylmää hikeä pukkaa ja ripulissa löytyy. Lämpöäkin oli yhtenä päivänä ja silloin olin ihan vuoteen oma. Onneksi se meni päivässä ohi ja nyt olen tässä parannellut itseäni että pystyisin lähtemään opin tielle. Mutta siitä matkasta sitten lisää kunhan ensin käyn sen. Viime aikoina on kyllä tullut suunnitelmiin muutoksia, mutta nyt tosiaan toivon, ettei mikään enää hullummaksi menisi.



Tämän kuvan nimi on "Nuoruus takana, elämän velvollisuudet edessä"
Tässä on nuori äiti, vielä mistään mitään tietämätön.

Tässä taas poseeraa Lapin edustajat valtakunnallisissa raittiusjuhlissa v.1960 Rovaniemen Yhteislyseon portailla.

Vuoden 2015 ensimäinen

 Kuvat tökkivät taas, tulee jos onnistun ne siirtämään tuolta drivesta

Ja taas vaihtui vuosi. Hyvänen aika, vasta viime vuonnahan se vaihtui, ihan vasta. Vuosien kuluminen alkaa jo huimata päätä. Ja mitä se merkitseekään: sanoppa ääneen oma ikäsi ja kuuntele, miltä se kuulostaa. Kamalalta. Epäuskottavalta. Mielettömältä. Minäkö muka täytän tänä vuonna... Ei helkkarissa, ei voi olla totta.Minähän olen nuori...en millään voi olla virallisessa eläkeiässä. Tosin siihen on vielä melkein 10 kk mutta tänä vuonna se tapahtuu. Ja mehän jo tiedämme, kuinka nopeasti kuukaudet kuluvat, äkkiäkös tuo aika menee.

Menihän viime vuosikin, tosi nopeasti. Eipä siitä jäänyt mitään pysyvää käteen, jäikö edes muistoihin. Kutakuinkin normaali vuosi. Terveys nyt ei ollut paras mahdollinen mutta koska muka on mennyt niin, ettenkö jotakin isompaa olisi potenut. Ne rytmihäiriöt (WPW-syndrooma) vaivasivat vuosikausia eikä vieläkään ole kokonaan jättäneet rauhaan ablaatioista huolimatta. Elämän aikana on ollut nielurisaa, umpisuolta, suonikohjuja, polvioperaatioita, kohdunpoistoa sun muuta, miksipä sitten ei viime vuonna suolistotulehdusta tai tätä viimeistä riesaa: borreoloosia.

Siinä sitä onkin juttu, joka naurattaa niin turkasesti. Enemmänkin naurattaisi mutta pohjalla on pieni pelko, toivunko tästä koskaan ihan kunnolla.Nauru hieman helpottaa oloa, onhan aivan absurdia, että ihminen joka muuttaa tänne Etelä-Suomeen sellaiselta alueelta, jossa punkkeja ei isommin ole, saa tautitartunnan ensimäisestä kohtaamisesta punkin kanssa. Moni paikallinen ihminen ei ole eläissään sitä saanut vaikka kesät kaiket puuhaavat metsissä ja pihoilla.
No, nyt olen lääkekuurilla (etovaa oloa kestettävä vielä kuurin loppuun) ja sitten otetaan näyte taudin olotilasta.
Ikävää tässä on väsymys, kuolettava väsymys. Joskus ei jaksa pitää silmiään auki, joskus on pakko mennä muutamaksi hetkeksi pitkälleen ja silmät kiinni. Ei jaksa tehdä tuota eikä tätä vaikka mieluisia hommia olisivatkin. Onneksi ei ole pakko tehdä mitään jos ei halua.

Kun voimat olivat nollassa, tuli pelastukseksi joulu ja joululahjat. Ostin erinäisiä keriä villalankaa, istuin nojatuoliin ja annoin puikkojen heilua. Katselin telkkarista Murdochin murhamysteereitä, Sydämen asiallaoloa, Viimeistä tangoa Halifaxissa (joka on kuvattu lempimaisemissani Yorksiressa, Skiptonissakin), hauskat kotivideotkin kelpasivat. Hömppäleffojakin tuli aina silloin tällöin ja lisää kaivelin kaappieni kätköistä kuten komissario Palmua ja miss Marplea. Siinpä sivussa valmistui iso kasa villasukkia. Joulun jälkeen neuloskelen Bactus-huivia (vaimikäsenytoli) mutta sen valmistumisella ei ole kiire.

Joulu meni rauhallisesti, niinkuin aina. Kahdestaan Aipan kanssa Tenninmäellä. Kinkkuakaan ei ollut vaan aattoruokana oli komea kalapöytä laatikoitten ja sienisalaatin kanssa. Meillä ruoka ei enää ole se ensimäinen asia, mitä joulusta halutaan, kyllä se on yhdessäolo, lämpö, ystävyys, läheisyys. Ja lepo. Kumpikin luimme omassa rauhassamme kirjoja, välillä söimme jotain, pelattiin muutama tuppi ja taas huilattiin. Oikeaa joulurauhaa parhaimmillaan.

Joulupukki oli kiltillä päällä ja toi uuden puhelimen. Entinen olikin jo tiensä päässä ja toimi silloin kun sitä sattui huvittamaan. Vielä en halunnut älypuhelinta, se on niin herkkähipiäinen että reagoi joka hipaisuun (näin olen ymmärtänyt kun joskus olen kokeillut sellaista kädessäni).

Onhan tässä vähän juhlittukin. Viikkoa ennen joulua täytti naapurin Vesa pyöreitä ja kutsui meidätkin. Joulun jälkeen vietimme taas Aimon naapurin Tainan ysikymppisiä Koskenrannassa. Tämän vuoden puolella oli sitten Aimon veljen ja tämän vaimon kultahäät Helsingissä ja sielläkin oli tosi mukavaa käydä ja tavata tuttuja. Olen alkanut viihtyä Aipan sukulaisten kanssa. Ihan oikeasti on sellainen tunne, että kuulun joukkoon. Ehkä, jos joskus tiemme Aipan kanssa erkanisi, kaipaisin hänen sukulaisiaan. No, emme kai ole aivan lähiaikoina eroamassa, ei sitä kai ole ollut ilmassa vaikka mistäpä sitä koskaan tietää, mitä tapahtuu ja miksi.

Mitäpä toivon alkavalle vuodelle?
Terveyttä tietenkin, toivon, että nämä vaivat helpottaisivat eikä uusia kremppoja tule.
Sitten haluaisin olla enemmän Joni-boyn kanssa. Surettaa, kuinka hän kasvaa minusta erilleen kun niin harvoin tavataan.
Lapsilleni toivon parempaa vuotta kuin edellinen oli. Toivon sydämestäni, että asiat vihdoin selviäisivät ja he kaikki pääsisivät elämään normaalia elämää riemuineen ja murheineen.
Toivon myös, että itse ja läheiseni oppisimme suhtautumaan elämään niin, ettei takertuisi pikkuasioihin vaan oppisi näkemään kokonaisuuksia ja seurauksia, oppisi hyväksymään omat ja toisten puutteet hyväksyen asiat ja ihmiset sellaisena kuin he ovat. Että oppisimme viimeinkin jättämään ikävät asiat taakse. Ei saisi jäädä kieriskelemään menneissä vaikeuksissa, vaan pitäisi löytää se kultareuna, joka kaikkien tapahtumien ympäriltä löytyy. Se voi olla pienikin, vain suurennuslasilla erottuva, mutta kyllä se on. Ja jos ei löydy, sen pitäisi voida jättää ja unohtaa. Kun menneisiin ei pysty muuten enää vaikuttamaan, pitää se jättää taakse ja antaa olla entisyyden pölykerroksen alla. Sanotaan, että paskakasa haisee kun sitä tonkii joten viisaimpaa olisi antaa entiset paskat maatua, niista tulee joskus hyvää kasvumultaa.
Sitä nimittäin pelkään, että oma, vaivalla kokoonharsittu positiivisuus katoaa,  Enää en halua masennuksen suohon kun kerran sieltä olen ylös päässyt.

Mutta en usko, että kaikki hyvä on uhattuna. Nyt menemme taas valoa kohti, päivät pitenevät ja parin kuukauden päästä on jo kevättä rinnuspielissä, kyllä pilvet ja peikot kaikkoaa, näin uskon (ja toivon)