Mummin virka pistää mummin töppösiin vipinää

Heinäkuun alussa vietin viikon tyttäreni luona. Matkaa sinne on sen verran, ettei siellä joka viikonloppuna pistäydy. Nykyään, kun on eläkealennukset rautateille, on matkanteko hieman edullisempaa, halpaa ei kuitenkaan, näillä eläkkeillä.

Poika oli taas kasvanut, hän on todella pitkä pikkumies. On metkaa katsella, kuinka hän on selkäpuolelta katsottuna niin miehen vartaloinen. Olkapäät ovat leveät vaikka herra itse on hoikkaa mallia. Kengän numero on 28, joten jalkapuolestakin hän on kasvanut. Lenkkarit eivät kuitenkaan kerkiä jäämään pieneksi, sillä alkukesästä ostetut kengät olivat jo varpaista auki. Mopolla ajelu (potkuvoimalla) kuluttaa tossunnokkia kummasti samoin kuin housunpolvet ovat auki tai hiutina hiekkalaatikkoleikkien jälkeen. Mummin ostamat croksit (tai neljän euron jäljitelmät) tulivat hyvään tarpeeseen. Onneksi äiti on töissä kirpparilla joten sieltä hän voi hankkia täydennystä. Sen huomion hän on tehnyt, ettei tuota kokoa vaatteita tai kenkiä tule juurikaan myyntiin, on se sen verran vaatteita kuluttava ikäkausi tuo 3-5 vuotiaana olo.

Mummilla oli nyt oikea tehtäväkin. Äiti oli viikonloppuja työssä ja isi omilla retkillään, päiväkoti taas viikonloput kiinni joten hoitaja kotiin oli hyvä ratkaisu. Kyllä mummi siinä yritti vähän touhuta muutakin, sillä arkipäivisin poika kuskattiin hoitoon jo aivan siitä syystä, että siellä on kavereita jotka jaksavat leikkiä kauemmin kuin raihnainen mummiparka. Iltaisin mummille riitti touhua riittävästi sillä tämä herra on liikkuvaista lajia. Loppuviikosta mummi opetteli reitin päiväkotiin ja haki herran sieltä vähän aikaisemmin.

Ja me retkeilimme ja tutustuimme pojan kotikaupunkiin. Löysimme pienen ja hauskan Myllykahvilan aivan kaupungin keskustasta. Se on myllymuseo, siellä oli kaikenlaisia vanhoja vempaimia, oli myllypuro ja pieniä putouksia jotka innostivat pienen miehen mielikuvitusta. Ympäristö oli laitettu siististi, rantaan oli istutettu kauniita kasveja, oli penkkejä ja napakka aita, jossa oli hyvä koetella voimiaan. Kun ilma sattui olemaan kaunis ja lämmin, oli retki oikein onnistunut ja se kruunattiin jätskillä. Kotiin veimme vielä jälkkäriksi mansikoita, siis illastakin tuli oikein herkullinen.

Yhtenä iltapäivänä me yllätimme äitsykän omatekemillä sämpylöillä. Niitten leipomiseen poika onkin saanut runsaasti harjoitusta, sillä kotona ollessaan hän leipoi niitä usein äitinsä kanssa. Kyllä hänellä on aivan oikeat leipurin otteet ja kun uuni oli tehnyt tehtävänsä, komeili pöydällä komea satsi kullankeltaisia palleroita. Seuraavana päivänä söimme hampurilaisia- taatusti ei mitään roskaruokaa, vaan itse tehtyjä rouheisia sämpylöitä, itse tehtyjä lihaisia pihvejä, kevytjuustoa, raikasta salaattia ilman kastikkeita ja vain mummi pani kurkkusalaattia, muut halusivat tuoretta kurkkua. Jälkkärimansikat takasivat, että ateria oli herkkua alusta loppuun.

Kaikkina kuivina päivina pelasimme potkupalloa ja nurmikkopalloa, kävimme katselemassa läheisen pururadan reunamilta, löytyisikö mustikoita ja aina niitä löytyi suuhun saakka.

Sitten pikkumies oli viikon mummin vieraana. Toki Pojan hoitoon osallistui niin Ukki kuin Tätikin. Vilkas vesseli pitikin suvun liikkeessä koko viikon ja kaikki taisimme nauttia siitä viikosta. Aina silloin tällöin Poika sanoi kuin ilmoitusluontoisena asiana, että hänellä oli äitiä ikävä, mutta teki sen kyyneleittä ja sen enempää murehtimatta. Kyllä hän tiesi, että kotiin pääsee, kun haluaa. Kuudennen mummilapäivän iltana hän ilmoitti, että nyt hän haluaa kotiin, ja seuraavana päivänä mummi sitten saattelikin pikkuherran kotinurkilleen.

Viikko vierähti nopeasti. Aurinko paistoi koko ajan, Lappi näytti parastaan. Me kiertelimme kaupungin leikkipuistoja, teimme retkiä lähilaavuille, katsastimme pari uimarantaa, istuimme kaupungilla syömässä tötteröjäätelöä, Poika riemutteli Tapsan Tapulin isossa pallomeressä ja mummin pihassa pelattiin palloa. Pallon perässä juoksu taitaa olla Pojan lempiharrastus parhaasta päästä ja hän peittosi niin tätinsä kuin mumminsakin. Mummin naapurina asuu yksi kaupungin (ja Ropsin) parhaista valmentajista, nyt eläkkeellä oleva iäkäs herra, ja häneltä mummi tiedusteli, josko Pojassa olisi ainesta. Vastauksena oli hyväntuulinen nauru ja toteamus, että ainakin sivurajaheitto onnistuu erinomaisesti.

Uimaan ihan umpisukkeloon emme halunneet, mutta rannalla kahlailu ja pikku kalojen jahtaaminen oli hauskaa. Poika sairasti juhannuksen tienoilla pahan korvatulehduksen, joten rantaelämä oli jäänyt hieman vähiin. Toivottavasti uimahalli tulee kotipaikkakunnalla tutuksi, täällä aion tutustuttaa tulevaisuudessa meidät molemmat kaupungin uimalaan, Vesihiiteen.

Seuraavaan, syksyllä tapahtuvaan mummilaviikkoon on tarkoitus mahduttaa Ranuan eläinpuistossa käynti. Se oli tarkoitus toteuttaa jo nyt, mutta järkeilimme, että hellepäivinä eläimet ovat laiskoja liikkumaan eikä niitä aitauksista silloin huomaa. Toki itsellekin kuumat päivät ovat ikäviä autossa istumiseen. Eikä kaikkea kannata lyhyessä ajassa tehdä, mukavampi nauttia pienistäkin asioista rauhassa. Jos Luoja suo ja elonpäiviä riittää, on meillä mahdollisuus vielä vaikka mihin.

Niin, nyt Pikkumies on kotonaan ja mummi on viettänyt kunnollisen rokulipäivän pesten pyykkiä ja keräten tavaroita talteen seuraavaa vierailua varten. Olen nukkunut pitkät päikkärit, olen katsonut Miss Marplen, toinen odottaa vuoroaan, olen nauttinut hiljaisuudesta.

Kuopuskulta lähti ystävänsä kanssa Skotlantiin sarjakuvapäiville, josta normaali minä olisi todella huolissaan. He lähtivät minimaalisella budjetilla epämääräisin suunnitelmin, mutta yllättäen huomaankin osaavani jättää heidät Herran haltuun. Ei heidän reissunsa onnistu yhtään sen paremmin, vaikka minä pureskelisin täällä kynteni verille ja valvoisin yöt nähden mörköjä ja uhkia kaikkialla. Tiedän, että niitä on, mutta ei niitä murehtimalla estä, täältä asti ainakaan.

Tässä on pakko opetella luottamaan siihen, että aikuiset ihmiset (vaikka ovatkin minun lapsiani) osaavat hoitaa asiansa ja että turha murheen kantaminen on kaikille osapuolille vain rasitus. Asioilla on tapana järjestyä, oli kysymys opiskelusta, työasioista tai parisuhteesta. Ja jokaisen on saatava vuorollaan hakata päätänsä seinään, ei toisten virheistä opi, omistaan ehkä, tai sitten ei. Elämä nyt vain sattuu olemaan tällaista, en minä tätä ole keksinyt enkä elämääni suunnitellut näin menevän.

Mutta on elämä antanut minulle ainakin yhden lottovoiton, kultakimpaleen, ja hän on tämä Pikkumies, täynnä naurua, onnea, hyvää tuulta ja rakkautta.

KOTIKAUPUNKINI, osa 1.

Olen nyt asuskellut tätä kaupunkia vajaan vuoden. Alusta asti olen tuntenut tulleeni kotiin. 32 vuotta edellisessä kotikunnassani tuntuu nyt kuin unelta, josta oli jo aika herätä. Toki siihen aikaan kuuluu hyviäkin hetkiä, mutta nyt tuntuu hengittäminenkin helpommalta. Toki siihen vaikuttaa myös astmalääkitys, jonka sain reilu vuosi sitten ja useiden kokeilujen jäkeen löytyi vihdoin lääke, joka ei tee huonoa oloa, vaikka kukkaroon tekeekin melkoisen loven, kaikista korvauksista huolimatta.

Olen nyt kuljeksinut kameran kanssa ja harjoitellut kuvien näppimistä. Mistään valokuvauksesta en puhu mitään, kunhan harjoittelen. Tuolla matolaatikolla ei kyllä saakaan mitään mestariotosta, sen tiedän. Kunhan kuvaan "leikisti", tulee lähdettyä lenkille ja kuljettua jonkinmoisia matkojakin kuvakulmia hakemassa. Aika kuluu, tulee ulkoiltua, saa muistoja, joita sitten vanhana voi katsella ja miettiä, mistähän tämäkin tuli napsastua. Ehkäpä saa jonkun kanssa pienen kinankin aikaseksi, että onko se nyt Lapinkävijäntien päästä otettu vai perätikö Savotantieltä...

Ehdoton lempipaikkani on Kirkkolampi. Kymmenkunta vuotta sitten siihen perustettiin puisto, johon on istutettu sellaisiakin kasveja, jotka eivät perinteisesti menesty näin pohjoisessa. Lisäksi siellä kasvaa niitä takuuvarmoja puita ja pensaita, joten lampea kiertävä, reilun kilometrin mittainen polku on kaunis kulkupaikka mihin vuodenaikaan tahansa. Kirkkolampi on lähellä kaupungin keskustaa, aivan kirkon vieressä, joten sinne jaksaa helposti mennä. Penkkejä on sijoitettu moneen paikkaan, jalkojaan ja silmiään voi lepuuttaa aina tarpeen tullen. Oma lempipenkkini on suihkulähteitten kohdalla, johon ilta-aurinko luo lempeitä säteitään. Veden solina rauhoittaa, mieli lepää.
Suihkulähteet ovat tarpeen veden kierron kannalta, muuten matala lampi rehevöityisi hyvin nopeasti.

Lammen keskellä on pikkuinen saari jonka rantamilla elelee muutama vesilintuemo poikueineen. En ala nimeämään niitä, sillä takuuvarmana en tunne muita vesilintuja kuin kuikan eikä niitä sentään meidän Kirkkolammella näy.
Läheisen Harjulammen rannalla elää suurempia lintuyhdyskuntia, lokkeja aivan maanvaivaksi asti. Joskus käyn myös siellä, kiipeänpä lokin läiskiä täynnä olevaan piskuiseen lintutorniinkin. Lokit eivät kuitenkaan innosta mieltä, ne roikaleet saavat ärtymyssuoneni tykyttämään, joten mieluummin katselen viereisen lammen kasveja.

Kirkonjyrhämä on toinen lempipaikoistani. Se on aivan Kirkkolammen vieressä, suora jatkumo lampea kiertävälle polulle, joten se kuuluu tavalliseen lenkkiini.
Polku kiertää Vanhan Keskussairaalan, nykyisen terveyskeskuksen rantaa. Niemessä on ollut ilmeisesti lääkäreiden asuintaloja ja heillä on nähtävästi ollut viehättäviä pihoja, sillä puistossa kasvaa villitilassa reheviä kasveja. Seisahdan usein tämän puun alle miettien, onkohan sekin sotavammainen. Sairaalaa pommitettiin sodan aikana ja siinä kuoli useita ihmisiä.

Kaupungilla ei näköjään ole varaa pitää niemeä siistinä, se on suurelta osin pelkkää ryteikköä. Siihen suunnitellaan ilmeisesti jotain upeaa rikkaitten asuinaluetta, sillä olen kuullut suunnitelmista jonka mukaan terveyskeskus siirretään Keskussairaalan viereen ja vanhan sairaalan purkusuunnitelmia on väläytelty samassa yhteydessä. Sääli sääli, siihen taloon liittyy minullakin paljon muistoja. Olen synnyttänyt siellä molemmat tyttäreni, siellä on leikattu umpilisäke ja tehty suuri gynekologinen operaatio, jolloin jouduin köllöttelemään sairaalan suojissa 10 päivää, vappu ja äitienpäivän mukaan lukien.

Jyrhämänrantaa kulkiessa tullaan Rautatiesillan kupeeseen, jossa on penkki sopivasti juuri minua varten. Usein istahdan siihen ja katselen Kemijokea, seuraan sillalla kulkevia autoja ja joskus harvoin voi bongata myös junan, joka hitaasti kolistelee sillan ylärataa. Junaliikenne on hiipumaan päin, enää yksi matkustajajuna käy päivittäin Kemijärvellä ja sekin suuren kansalaistaistelun jälkeen. Tukkijunia siitä joskus rymisee, tämän laman myötä harvenevaan tahtiin niitäkin. Kemijärven tehtaiden alasajo näkyy rautateilläkin.

Sillan kupeessa, joen vastarannalla on Ounaskosken leirintäalue sekä kaupungin uimaranta. Leirintäaluettakin grynderit himoitsevat valtaansa, mutta toivottavasti alue pysyy matkailuväen käytössä. Harvoin voi telttailija asua noin lähellä kaupungin keskustaa, upealla paikalla. Provisioita en matkailumainoksesta saa, mutta suosittelen aluetta kaikille kulkijoille.

Rautatiesillan takana näkyy Jätkänkynttiläsilta, joka on aivan ihastuttava. Sulan veden aikana, pimeällä, valot heijastuvat upeasti veteen ja huipulla palaa "ikuinen tuli". Kaupunkimerkki sekin eikä yhtään paha.

Sillankorvasta nousen "ylös" kadulle ja kävelen Rauhankatua, ylitän rautatien ja tulen yhteen rakkaaseen paikkaan, kirjastoon. Alvar Aallon työpöydällä piirretty, muistelen. Sen vieressä komeilee Alvar Aallon toinen upeista luomuksista, Lappia-talo, joka on lähinnä teatteri, mutta tiloja käyttää kyllä muutkin. Talon päädyssä on radioväki työssään.

Kirjaston ohi kulkiessani tulenkin jo kotikadulleni, jota betoniporot vartioivat. Minusta ne ovat söpöjä enkä ymmärrä paikkakuntalaisia, jotka tekstaripalstoilla taivastelevat niitä. Parempia porot ovat kuin porsaat, ainakin nämä.
Rovaniemen katukartta on poronsarven muotoinen, joten oudompi voi mennä ymmälleen etsiessään tiettyä osoitetta. Onneksi kotikatuni on lähes suora, se halkoo kaupunkia ns. pituussuunnassa ja on siinä mielessä yksi pääkaduista.

On onni asua talossa, jonka alakerrassa on mahdollisesti kaupungin paras ja halvin pitseria. Ainakin meidän perheen testiraati on sitä mieltä. Paha vaan, kun pitsoissa on sitä kalorivitamiinia turhan paljon, joten pitseriassa pitää käydä ikäänkuin itseltään salaa. Sekin on hyvä, ettei sieltä saa väkeviä juomia, rauha pysyy kulmilla.

Joskus kävelyreittini suuntautuu mäelle, Korkalovaaraan päin. En toki jaksaisi Korkalovaaraan asti mennä, mutta mukava on kuljeskella Teerikadun alueella, katsella kauniita pihoja ja miettiä, missähän uutisvuotoystävämme Jari Tervon romaanien henkilöt ovat mahtaneet majailla. Siellä täällä on pieniä puistoplänttejä joissa on penkki tai kaksi, jossa voi istahtaa ja katsella ympärilleen.

Viimeksi kiertelin Ratantauksessa. Alueen nimi viehättää ja ensi alkuun ihmettelin, miksi sitä kutsutaan ratantaukseksi, kun rataa ei ole mailla halmeilla vaan kaukana kummun takana. Käynti Arktikumissa valotti tilannetta. Siellä on kohokartta Rovaniemen kauppalasta ennen sotia ja sodan jälkeen. Ennen sotaa paikalla oli iso saha ja rautatie oli vedetty sinne, luonnollisesti. Sodan lopuksi asevelitoverit viimeiseksi hyväksi työkseen tuikkasivat koko kauppalan tuleen ja siinä meni sahakin kaiken muun ohella. Sodan jälkeen rataa ei enää vedetty entiselle paikalleen, saha-aluettakaan ei ollut. Onneksi nimi sentään säilyi ja vielä niin ihanassa rovaniemiläisessä muodossa, Ratantaus. Ihanaa! Arktikum on tällä alueella, Ounasjoen rannalla, tämä kaikille tiedoksi.

Viimeinen kaupungin hankkima "ihme" ei ole mielestäni seudun koristus, mutta jotakin viehättävää siinä silti on. Usein seisoskelen 4-tien ylittävällä kevyen liikenteen sillalla ja katselen liikennettä, joka virtaa tietä pitkin. Vieressä on kauppakeskus, joka on rakennettu tien päälle ja kaupunkiin on saatu täten oikea tunneli. Voi kuvitella, kuinka asukkaat jupisevat tästä(kin), mutta mielestäni siinä on edes yritystä. Aivan turistienkin vuoksi keskustassa pitää olla läjäpäin kaikenlaista houkutinta, sillä kaipa nykyihmisille shoppaileminen on sitä oikeaa elämää. Ja kun kaikki keskittyy yhteen paikkaan, on muualla sitten enemmän tilaa olla ja hengittää. Ei kenenkään ole välttämätön pakko mennä kauppakeskukseen, on niitä pikku myymälöitä sentään vielä muualla. Itse kuljeskelen mielelläni hyvin ilmastoiduilla kauppakäytävillä ja vain katselen. Jos hyvin käy, törmää siellä tuttuihin joten sosiaalisia suhteitakin tulee samalla hoidettua.

Omasta koti-ikkunasta näkyy Ounasvaara. Sekin on gryndereitten himotuslistalla korkealla. Kamalaa, jos tuohon tulisi kerrostaloja! Tietysti asuntoja tarvitaan ja lähelle kaupunkia, ymmärrän sen. Maisemallisesti se vain olisi ikävää. Vielä enemmän surettaa liikunta-alueen puolesta, sillä vaaran puolivälissä on Urheilu-ja liikuntaopisto, jonka oppilaat tarvitsevat treenitilaa. Kyllä kaupungin asukkaillekin on tärkeää, että Oukku on noin lähellä. Sen verran olemme pohjoisessa, että hiihtämään on hyvä päästä lähes kotiovelta. Ounasvaara on kaupunkilaisten henkireikä jossa on mukavaa retkeillä ja kiivetä Juhannuskalliolle maisemia katselemaan. Ounasvaara on rikkaus, joka olisi hyvä pitää yhteisenä alueena.
Puna- sini- ja keltakattoiset talot ovat ensimäisiä kerrostaloja Roissa. Ne rakennettiin sairaanhoitajien asunnoiksi joten siinä on pikkiriikkisiä yksiöitä ja kaksioita ja siellä taisi olla kaupungin ensimäiset hissit. Nykyään asunnot on myyty etupäässä sijoitusasunnoiksi ja siellä asuu paljon opiskelijoita pikku loukoissaan. Olen käynyt tuolla 10 vuotiaana eka kertaa ja voitte olla varmoja, että lapin perukoilla kasvanut lapsi oli peloissaan ja ihmeissään hississä!

Parvekkeelta seuraan vuoden kulkua pihakoivuista. Koivut kertovat myös tuulen suunnan ja voimakkuuden.
Rakastan tätä omaa pikku pesääni, tätä ympäristöä, läheisiäni. Näin on hyvä.