Aili-täti tekee lapin nuken tai kaksikin.

Nuken teko alkoi pään hankinnasta. Ailitäti nähtiin usein ihmisten "rantteilla", halonhakkuupaikoissa, katselemassa valmiita halkoja. Nukkien päät tehtiin nimittäin haloista. Hyvä pääpuu piti olla oksaton eikä siinä saanut olla muitakaan värivikoja. Tasainen vaalea mäntypuu oli paras, taisi toki joku koivupääkin syntyä, mutta mänty oli helpompi työstää.
Hyvä pääpuu kuivattiin uunin päällä ja voi sitä onnetonta, joka joskus oli vahingossa heittänyt halon uuniin.

Tädillä oli tavaroissaan kapsäkki, jossa oli hänen työkalunsa. Se oli aarreaitta, vaikka oudompi tarkastelija olisi väittänyt laukun sisältöä turhanpäiväiseksi roinaksi. Siellä oli lampaan taljan palasia, poron koipinahan palasia, suonen-ja langanpätkiä, tilkkuja jos vaikka minkälaisia. Sen laukun sisällön olisi moni siisti ihminen ollut valmis heittämään roskiin.

Kapsäkissä oli pieni kirves, ja sen täti otti esiin ensimmäiseksi. Sillä hän muotoili pääpuuhun pään ja kaulan muodot. Seuraavaksi laukusta löytyi pieni puukko, ja sillä pää sai lopullisen muodon. Silmien paikat, nenä ja suu oli tarkkaan harkittu, sillä täti teki nukeista näköisversion, jos tilaaja niin toivoi. Muuten poikanukke sai tädin edesmenneen miehen piirteet, tyttönukesta tuli usein tädin itsensä näköinen. Viimeistely tehtiin hiekkapaperein ja sen jälkeen avattiin taas kapsäkki.

Eri sävyisistä lampaan nahan paloista täti valitsi sopivan värin ja sitten hän leikkasi kaavan mukaan palan jonka hän naputteli pikkuruisin nauloin nuken päähän hiuksiksi. Hiuksia muotoiltiin pikkuisten saksien kanssa niin kauan, että lampaan nahka näytti aivan oikealta, kiharalta tukalta. Yleensä se oli tummaa lammasta.

Nyt pää sai jäädä lepäämään ja laukun uumenista löytyi liinakangasta ja kaavat, terävät sakset ja muutama nuppineula. Joskus hakaneula toimitti nuppineulan virkaa, ja näppärästi täti leikkasi niin kädet, jalat kuin kropankin nukelle. Ompelukone otettiin esiin ja muutamalla veivauksella nukella oli ruumiinjäsenet valmiina. (Niin, tädillä oli käsin veivattava ompelukone, mutta oli myös jalkapoljinkonekin.)
Kädet ja jalat täytettiin joko puhtaalla sahanpurulla, vanulla tai villalla. Puisen puikon avulla täti täytti kaikki huolellisesti, mittoili, että kaikki oli symmetrisesti ja sitten kaikki ommeltiin yhteen. Pää sijoitettiin paikalleen, naputeltiin naulasilla ja siinä oli nakunukke, odottaen vaatteita ylleen.

Vaatteet täti teki tarkasti oikein. Inarin mallinen lapintakki pienoiskoossa, pikkuinen neljän tuulen lakki reunuskarvoineen kaikkineen. En muista, mitä karvaa se oli. Mustaa tai ruskeaa, kiiltävää, pehmeää, eihän liene kissaa, ei kai. Piisamia ehkä tai vasan nahkaa, sitä ainakin miesten lakin reunassa kuuluu olla. Naisen lakki oli miniatyyrikokoinen Inarin naisen lakki, koristeineen kaikkineen.
Vanttuut täti kutoi katkaistuilla sukkapuikoilla, peukalo tehtiin muutamalla silmukalla ja koristeet vanttuissa olivat aivan niinkuin pitikin. Vyö ja paulat tehtiin asianmukaisesti tiuhtalla ja uskomatonta oli karvakenkien teko. Pikkuiset lapintossut täti teki yhtä huolellisesti kuin kaiken muunkin. Kengät ommeltiin suonilangalla ja koristettiin pikkuruisilla verkakaitaleilla. Uskomattominta oli se, että tädin sormet olivat paksut ja nakkien näköiset, mutta työn jälki oli aivan moitteeton.

Vihdoin nukke puettiin asuunsa, kengät pantiin jalkaan ja miehen kengät pauloitettiin, naisen kengät solmittiin kiinni ja pienet tupsut vanttuiden nauhoissa oiottiin. Kasvot tarkastettiin ja loppusilaukseksi poskiin lisättiin punaisen kreppipaperin avulla punaa ja silmät saivat syvyyttä kolikynästä tai musteesta. Lakki aseteltiin päähän ja kapsäkin loppumattomasta varastosta täti löysi silkkipalan, joka aseteltiin naisen kaulaan liinaksi ja miehen kaulaan huiviksi. Nainen sai vielä pikkuruisen riskun huiviinsa ja nukke oli valmis. Usein täti teki pariskunnan ja nuket vietiin suoraan käsistä.

Tilauksia oli niin paljon kun täti vain jaksoi tehdä. Mutta isotöinenhän nukkepari oli, joten sille olisi pitänyt panna todella iso hinta, jotta täti olisi voinut keskittyä vain niiden tekoon. Ihmiset eivät olleet valmiita maksamaan kovin paljoa "noin pienistä nukeista" (30 cm korkeita), joten täti ompeli lapintakkeja ja lakkeja, nukkeja vain silloin tällöin.
Oli toki niitäkin, jotka ymmärsivät aidon käsityön arvon. Tätini teki sisarelleni häälahjaksi nukkeparin, ja ne poikivat paljon lisätilauksia siskon miehen sukulaisten ja ystävien nähdessä nuket. Täti oli silloin jo vanha, eikä jaksanut kovin paljon uurastaa.

Näitä nukkeja näkee harvoin missään. Joilla se on, he pitävät sitä varmasti aarteenaan. Oulun maakuntamuseossa olen nähnyt yhden. Rovaniemen Arktikumissa niitä on kaksi, joista miesnukke taitaa olla todella vanha. En muista, olisiko Inarin Siidassa yhtään. Toivottavasti sinne saataisiin edes yksi nukke jonkun lahjoituksena. Ne nuket ovat alusta loppuun käsityötä ja pikkutarkat yksityiskohdat kertovat työtään arvostavan mestarin olleen asialla.

Tätien tyttö

Lapsuuteeni kuului monta tätiä.
Isälläni oli kaksi naimatonta sisarta, ja he olivat ottaneet huolekseen huolehtia veljensä jälkikasvusta. Se olikin tarpeen, sillä kotini oli kaukana kaikesta, ja velipojat ja ainoa sisareni olivat koko kouluaikansa asuntolassa. Sieltä ei kuljetettu kotiin joka viikonlopuksi. Silloin oli koulua myös lauantaisin ja kun asuimme kaukana, tulivat vanhemmat sisarukset kotiin vain jouluksi ja pääsiäiseksi. Hiihtoloma oli usein yhdistetty pääsiäisloman kanssa, joten silloin oli parin viikon loma.
Asuntolassa työskenteli Hilmatäti, isäni vanhempi sisko. Hilma oli koko koulun sielu, joka hoiti kaiken työn siellä. Hän keitti ruuat, siivosi, teki talkkarin työtkin, huolehti lämmityksestä. Oppilaat toki auttoivat. Asuntolassa oli työvuorot keittiöön, puurantteelle, veden kuljetukseen, pihahommiin ja siivoukseen. Mutta vastuun kantoi Hilmatäti. Hän myös huolehti velipoikien polviin paikat, ompeli irronneet napit, pyykkäsi vaatteet ja puhalsi pipit.

Kaisatäti huolsi myös veljieni vaatehuoltoa. Lisäksi hän osti kankaita, joista äiti sitten ompeli kaiken aikaa kasvaville pojilleen vaatteita.

Minun aloittaessa koulun muutimme isän kotikylään, joten minä en ole kokenut asuntolaelämää.
Tätien hellyyttä ja hoivaa olen kyllä saanut osakseni. Hilmatädin keittolaan menin lämmittelemään aamuisin, kun tulin kouluun pitkän matkan takaa. Koulun jälkeen menin joskus pikku apulaiseksi hänen keittiöönsä, kuorin perunoita tai kuivasin lusikoita. Hilmatäti sujautti joskus pienen herkkupalan taskuuni. Palkaksi, hän sanoi.

Kaisatäti taas otti minut kotiinsa asumaan, kun kotona oli ahdasta ja koulunkäynti takkuili. Olimme toisillemme seurana. Kaisa kertoili tarinoita joita mielelläni kuuntelin. Kaisalla oli kitalakihalkio ja puhe oli hyvin epäselvää. Monikaan ei sitä ymmärtänyt, mutta minusta se oli aivan selvää. Olinhan lapsesta asti sitä kuullut, siinä ei ollut mitään outoa.
Moni lapsi pelkäsi Kaisatätiä, hänen outoa puhettaan, hänen olemustaan. Minulle hän oli kuitenkin se rakas täti, elämän yksi tukipilari. Kuka muu kuin Kaisatäti toi minulle Ivalojoesta löytämänsä nuken, kumisen Aapelin. Kukapa muu kuin Kaisatäti palkkasi serkukset Liisan, Eskon ja minut soutumiehiksi Kesäpaikkaan reilusti yli 10 km matkalle. Ei sinne soudettu silloin suoraan, reittejä pitkin, ei toki. Silloin kierrettiin rantoja pitkin hakien hyviä kalapaikkoja. Moni kivi kierrettiin joskus useamman kerran, jos Kaisa oli joskus saanut siitä ison kalan. Haettiin sen veljeä, jos se vaikka nappaisi uistimeen. Kaisa itse istui veneen perällä ja huopasi. Uistinsiimoja oli sormissa ja jalan ympärillä, usein suussakin.
Palkaksi soutajatrio sai Fatzerin parhaita pussillisen kolmeen pekkaan jaettavaksi. Tosin Kaisalla oli mukana myös eväsreppu, jossa oli runsaat ja maukkaat eväät, ja Kaisan kahvi oli herkullisita, nuotiolla keitettynä takuulla maailman parasta.
Aina Kaisa ei tarvinnyt soutumiestä sillä hän huopaili hyvin usein yksin meille Kesäpaikkaan. Kaisaa ei turhan päiten kutsuttu "Kalakaijaksi", Kaisan uistin oli hyväottinen ja täti itse rakasti kalastamista.

Jännittävin kaikista tädeistäni oli Ailitäti. Hän oli äitini täti, syntynyt 1800-luvulla. Hänen elämästään voisi kirjoittaa vaikka romaanin sillä se on ollut ilmeisen monitahoinen ja persoonana täti oli hyvin erikoinen. Olin vasta 14 vuotias, kun Ailitäti kuoli, joten omat muistikuvani ovat hänen aivan viimeisiltä vuosiltaan.

Kun laitan silmäni kiinni ja muistelen Ailitätiä, tulee ensimäisenä mieleen piparminttupastilli. Niitä hänellä oli aina laukussaan, ruttuisessa paperipussissa. Niitä hän tarjoili harvakseltaan, ja kun yksi pussi tyhjeni, jostakin laukun uumenista löytyi toinen. Se oli silloin kauppa-asia, jos Uskovaisten pastillit, niinkuin täti niitä nimitti, pääsivät joskus loppumaan. Eukalyptuspastilleja oli myöskin, mutta niitä maisteltiin vain lentsun aikana.
Toinen Ailitädin tyypillinen tuoksu oli "ou te kolona", jota täti laittoi pumpuliin japyyhki sillä kasvojansa. Sanoi, että siitä friskaantuu.

Pitäjällä Ailitätiä kutsuttiin aivan yleisesti "Kulkuri-Ailiksi" ja se nimi tuli aivan pätevästä syystä: Ailitäti rakasti matkustamista. Ei hän toki matkustellut maailman ympäri vaan hän tykkäsi reissata pienenpiä matkoja. Hän ei viihtynyt yhdessä paikassa kovin kauan kerrallaan.

Kun alan Ailitätiä omakohtaisesti muistaa, oli hänen virallinen sijoituspaikkansa silloin jo vanhainkoti. Se sijaitsi erittäin kauniilla paikalla Toivoniemessä, mutta se oli myös erittäin yksinäinen paikka. Maantie oli kaukana, naapureita ei juuri ollenkaan, miten Ailitäti sellaisessa olisi viihtynyt. Täti keräsi kimpsunsa ja kampsunsa, niitä oli paljon, ja lähti ihmisten ilmoille.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta kenenkään luona hän ei jaksanut olla kovin kauan. En tiedä, oliko miniöiden kanssa ongelmia vai eivätkö pojat kestäneet äitiään, mutta joka kerta, loppujen lopuksi, täti tuli meille, äitini hoiviin.
Kotini oli pieni joten on aivan ihme, kuinka sinne sovittiin. Silloin, kun pojat olivat asuntolassa ja isä savotoilla, ongelmaa ei ollut, mutta myöhemmin kotimökki oli täynnä ihmisiä ja lisäksi Ailitäti. En kuitenkaan muista, että koskaan kukaan olisi julkisesti tädin tuloa protestoinut.

Äiti piti tädistä ja täti tykkäsi äidistä. Äidin kanssa täti sai puhua rakastamaansa inarinlappia. Isä ei kylläkään tykännyt yhtään siitä, ettei hän ymmärtänyt heidän puhettaan, joten silloin meillä puhuttiin suomen kieltä. Isän poissa ollessa täti puhui sydämensä kyllyydestä.
Äiti taipui myös tädin mielioikkuihin. Äiti passasi tätiä ja näytti tekevän sen mielellään. Uskon, että Ailitäti maksoi reilusti asumisestaan ja ruokailustaan mutta raha ei varmaankaan ollut tärkein asia heidän välillään. Tätiään voi rakastaa, ja äiti ainakin rakasti. Äiti olikin harvinaisen laajasydäminen, humaani ihminen, joka antoi ihmisen olla juuri sellainen kuin hän oli.

Ailitäti elätti itsensä ja perheensä käsitöillä. Elämänsä aikana hän vaatetti suuren osan Inarin lappalaisväestä, sillä hän oli kuuluisa lapintakkien ja -lakkien tekijä. Hänen käsistään ei lähtenyt "sutta" niinkuin hän itse sanoi, pikkuhukkia korkeintaan. Ja nauroi makeasti päälle.

Mutta mikä teki Ailitädin käsityöt kuuluisaksi, oli lapin nuket. Eikä mitkä tahansa, vaan ne olivat käsityötä alusta loppuun. Monet kerrat olen seurannut nuken syntyä ja joka kerta se oli yhtä ihmeellistä. Täti yritti opettaa minua nukentekijäksi, mutta enhän osannut mitään, ja olin laiska oppija, joten sitä perintöä ei ole saanut kukaan.

Ailitäti rakasti laulamista, samoin kuin äitini. Lapsuuteni rakkaisiin muistoihin kuuluu ompelukoneen surina Ailitädin tehdessä "maatsuja" siis lapin takkeja. Täti hyrisi lauluja. Matkamiehen laulu "Laula, matkalainen korpimaan" oli tädin ehdoton suosikki. "Tuolla keinuu pieni pursi", "Pikkulintu riemuissaan laulelevi onneaan" ja monet muuta laulut tulivat minulle tutuiksi ja rakkaiksi Ailitädin ja Ailiäidin laulamana.

Mutta kovin kauaa ei "matkalainen korpimaan" jaksa olla paikallaan. Täti alkaa pakata laukkujaan. Kapsäkki suljetaan ja täti pukee paremman lapintakkinsa päälleen, sitoo huivin tiukasti päähänsä, etsii kepit käteensä ja hilaa itsensä maantien varteen, jossa kampeaa itsensä linja-autoon tai rahoissaan ollessaan taksiin. Täti on hyvin massiivinen ja jalat ovat kipeät, hän tarvitsee liikkuakseen kaksi keppiä ja potkukelkan. Kaikki sijoitetaan autoon ja täti lähtee jonnekin, en tiedä, minne. Ehkä Kaarasjoelle verkojen ja nauhojen ostoon, ehkä poikiensa perheisiin, ehkä Kaisatädin luokse, kenties sairaalaan tai vanhainkotiin. Ehkäpä hän ajastaa mutkan Rovaniemellä tai Nellimössä tai kukaties ties missä.

Mutta ennemmin tai myöhemmin huomaan, että kotipolulla näkyy hitaasti lähenevä, iso lapin nainen. Potkurin kanssa tai ilman, ja äiti juoksee vastaan tai lähettää jonkun velipojan lumilapion kanssa leventämään polkua ja kantamaan laukkuja.
Pian pirtissä täti kertoilee terveisiä matkoiltaan, kaivaa laukusta ruttuisen paperipussin ja sanoo: "no, otappa kompiaisia, uskovaisten pastillia". Seuraavana päivänä taas ompelukone surisee ja täti laulaa, olo on turvallinen.

Sitten kerran täti on pitkään pois. Kukaan ei tiedä hänestä mitään. Äiti on huolissaan. Aikojen päästä joku kertoo tädin kuolleen ja jo haudatunkin. Kukaan ei ollut vaivautunut ilmoittamaan siitä äidilleni. Äiti oli pitkään pahoillaan, hänelle Ailitäti oli Tärkeä Ihminen.
Niin hän oli myös minulle.