Keskikesän aikaan matkataan jälleen

Huh hellettä...
mutta lämmin ei luita riko, joskin pään se pehmittää kyllä totaalisesti. Ja tekee laiskaksi ainakin meikäläisen, laiskuuteen taipuvaisen mammakörilään. Edes blogiaan ei jaksa täydentää. Hmmm...

Ja taas on reissattu. Matkalle lähtö oli tällä kertaa hyvin suunniteltu, matkakumppanilla oli töitä tiedossa reissun aikana, joten tietysti piti sopia majoitukset, haastattelut ja muut. Mutta koska muka kaikki menee suunnitelmien mukaan? Jotain mutkia matkaan tulee, ainakin jotain, mutta tulee kumminkin.

Tällä kertaa se oli tulehdus kuskiparalla, arassa, hautovassa paikassa. Hänellä on ennestään kokemuksia sen oloisista tulehduksista, joten hän tiesi, ettei siitä selvitä ilman troppeja. Juhannusaaton aatto pani lääkäriin menoon vauhtia, pyhinä hoitoa saisi hakea kilometrien päästä.
No, terveyskeskuksen arvauslääkärillä käynti oli mahdollisimman epätyydyttävä. Lääkäri päätteli kyseessä olevan sieni-infektion ja antoi sen mukaisen reseptin. Tilannetta pahensi vielä se, että potilas tiesi sen tulehdukseksi, bakteerilla tai ilman ja kertoi sen lääkärille. Eihän paljon oppinut lääkäri voi sellaista hyväksyä, ei potilas voi mitään tietää...

Tää potilaspa ei tyytynyt tähän, vaan paineli naapurikaupunkiin yksityislääkärille, joka totesi tulehduksen, ärhäkän sellaisen ja potilas palasi tyytyväisenä pari sulfalääkereseptiä taskussaan ja apteekissa käynnin jälkeen alkoi troppaus.
Mutta mutta.
Juhannusaatto oli herttainen, meidät kutsuttu kosteisiin bileisiin ja lääkkeellä antabusvaikutus. Mie nauraa hihittelin ittekseni, vahingonilohan on se paras mahdollinen lystin aihe. Päätimme, että me vain käymme kylässä, emme jää illaksi saunomaan vaan ajellaan yöksi kotiin parantelemaan pipipaikkaa.

Juhannuskyläpaikka oli ihana talviasuttava mökki järven rannalla, kaukana maailman meluista. Emännällä on viherpeukalo parhaasta päästä ja isännällä kyky tehdä puusta ties mitä. Nyt hän oli väsännyt "turvapaikkaa" hakeneelle ja saaneelle Kiisu-kissalle pihahuvilan, ettei se pääse jahtaamaan pihapiirissä pesiviä linnunpoikia. Sinne oli käynti keittiön ikkunasta, siellä oli lepohuvila, joka oli vuorattu lampaan taljalla. Siellä oli kiipeilypuu, lekotteluterassi ja kunnon seinät ja katto kanaverkosta. Eihän Kiisu tietenkään sitä osaa arvostaa samalla tavoin kuin ihmiset, mutta on häkkiin tullut joku varomaton hiirulainen tai sammakonpoikanen, jotka Kiisu on kiikuttanut keittiöön isäntäväen ihailtavaksi.

Meillä oli ihan mukava juhannus, tai no, ainakin minulla. Tosin hävisin kortilla ja lupasin olla ottamatta juhannusjuomaa, mutta niinpä vain maistelin mansikkaviiniä emännän seurana. Ami väitti, että kyllä yksi selvä aina kolmea juopunutta vastaa ja oikeassa lienee ollut hän. Ei tainnut olla kovin riemuisaa katsella suu kuivana kun toiset skoolailivat...hillitysti, tottakai!!!
Hyvissä ajoin lähdimme kotiin.
Olipa nelostie Heinolan ja Jyväskylän välillä tie hiljainen. Vain muutama auto, vain pari rekkaa...ihmiset olivat suviyössä järvien ja kokkojen äärellä.
Juannuspäivänä kävi naapurin väki mansikkakakulla ja me uskalsimme sittenkin alkaa keräilemään kamoja reissua varten. Sulfat alkoivat tehota, siis patti pienentyä tietyssä paikassa.
Ensimäisenä arkiaamuna auto oli pakattu ja matkamiesten mieli korkealla. Taas mentiin!

Viime kesän tapaan ensimäinen etappi oli Taivalkoski. Nyt ajelimme sinne vaan eri teitä. Päätimme kiertää ruuhkatiet ja poikkesimme ensimäiseksi Kangasniemen tielle, josta suuntasimme Suonenjoelle. Sieltä löysimme torin ja ostimme eväitä: mansikoita, herneitä ja nauriita. Ajelimme eteenpäin pohjoiseen päin ja tulimme järven rantaan. Upeat maisemat! Toki piti pysähtyä, ihailla järveä ja maistella mansikoita.
H Y V I Ä!!! Raikkaita, makeita, mehukkaita. Lienee totta, että Suonenjoella mansikkatyö osataan.
Järvi ja kylä oli Virmas tjs, ja muistelin, että rakkaan sisareni tyttären mies mökkeilee (ja ottaa upeita maisemakuvia) niillä nurkilla. Paikalle ajoi samassa kioskinpitäjä odottaen jäätelöautoa, ja kysäsin häneltä, olenko oikeassa, asuuko täällä JT. Joo, kuulemma mökki on tuossa ihan lähellä...en tiedä, saiko Jouko perheineen terveisiä ja tiesikö, kuka niitä lähetteli. Mie se olin!!!

Kävimme Lepikon Torpan pihassa ja siitä karautimme ukkoskuuron saattelemana Kiuruveden kautta Vaalaan, siitä Puolangalle ja selkosten läpi Taivalkoskelle.
Puolangalla pysähdyimme kahvikupposelle. Kukkakauppa/baarinpitäjä oli sen ikäinen ihminen, että uskalsin kysellä häneltä vanhoja asioita. Olinhan asunut siellä puolisen vuotta joskus aikojen alussa, tarkasti ottaen talvikappaleen -72-73. Kuulin, että Vikke oli kuollut vuosi sitten ja hänen vaimonsa Mirja on elämänsä kunnossa, ajelee autolla ja kerää marjat maasta. Muistikuva Mirjasta onkin aikoinaan: silloin kerättiin käpyjä ja Mirja rapisi männyissä jatkuvasti, kuin iso orava. Topsukin, ihana naapurimme ja tukeni yksinäisyydessä, oli kuollut ja haudattu Puolangalle...
Ajoimme Neulikon koulun ohi. Pihalla oli poniaitaus ja pari ponia...mukavaa, että sekin koulu on saanut uuden elämän. Haikeutta tuntematta ajoimme ohi, mutta olin tyytyväinen, että tämä lenkki tuli tehtyä.

Hotelli Herkko otti meidät ystävällisesti vastaan, kuten viime kesänäkin. Kylpyläosasto oli yhtä siisti eikä se ollut väkeä mustanaan. Saimme rauhassa polskia, vesihierottaa kipeitä paikkoja, olla vain ja kellua. Matkan ehkä parasta antia, rentoudutti ihanasti.
Jalavan pirtissä oli miellyttävän viileää, siellä kävimme juomassa paritkin kahvit. Aimo kävi jututtamassa koulukaveriaan ja erästä "metsien miestä" joka hänellä oli yhtenä tavotteenaan.
Sitten ajelimme ympäriinsä, kävimme Koston koulua katsomassa ja kahlasin Kostojärvessä. Uimaankin olisi tehnyt mieli, mutta isot aallot löivät rantahietikkoon tuoden muassaan roskia ja oksankappaleita, ties mitä. Kartassa sen paikan nimi onkin Risuperä, syystä kyllä.

Vieralimme taas koululla, tällä kertaa Koitilassa. Veljeni tytär perheineen asuu siellä, timpuroivat siitä kotia perheelleen. Uskon, että nuoret, innokkaat asukkaat saavat siitä upean asuinpaikan. Ympärillä on iso tontti, sisällä tilaa vaikka millä mitalla eikä kirkollekaan ole kuin reilut 10 km. Tapasin myös veljeni lesken, pitkästä aikaa. Tuli hyvä mieli siitä vierailusta.

Sitten olikin aika jatkaa kartalla ylöspäin. Lähdimme tunturimaihin, Iso-Syötteen poikki Ranualle. En ole ennen kulkenut sitä kautta, mutta ydessä tuumin olimme sitä mieltä, että se matka kannatti tehdä. Maisemat...kamerastani en löytänyt yhtään kuvaa sieltä. Minulle käy usen näin: kun on jotain kaunista, mykistyn, jään vain ihailemaan...en suinkaan ymmärrä ikuistaa sitä kameraan. Ehkäpä parhaat kuvat jäävätkin vain sieluun.

Rovaniemellä asetuimme hotelli Aakenukseen. Olin luullut, että se on vain joku matkustajakoti, mutta kyllä se ihan vaatimatonta hotellitasoa on. Siisti, aamiainen hyvä ja runsas, palvelu ystävällistä ja sijainti oli mulle sopiva. Kun Ami lähti asioilleen, metsämuseoon ja muualle, hipsin minä tyttäreni kanssa kaupungille. Rovaniemellä oli Jutajaiset, ilma aurinkoinen, väkeä liikkeellä, nautin olostani tavattomasti.

Sitten oli suuntana Saariselkä. Sodankylässä kävimme Torikioskilla ja menimme syömään roskaruoka-annostamme Jeesiöjoen rantaan. Siis entisen kotini rantaan. Sekin oli hyvä siirto. Katselin pihaa, sireeniä, jonka istutimme ensimäisenä kesänä. Se on nyt iso puu, pärjää ilman minua jo. Ja minä pärjään ilman sitä.

Saariselällä yövyimme Panimossa. Ei niin mukava paikka. Huone haisi vanhalle tupakalle. Pinttyyhän tupakan haju seiniin eikä kaikki välttämättä välitä kielloista. Vessan lattiakin oli outo, kuinkahan moni siellä kompastelee, kun suihkuallas alkaa jo pytyn vierestä. Mutta uni tuli hyvin ja aamulla menimme aamukahville Nesteen huoltoasemalle. Siellä on maailman paras leipomo. Ne viinerit vievät kielen mennessän. Mekin ostimme pari, jotka veimme tuliaisiksi veljeni luo. Siellä me neljä diabeetikkoa maistelimme pienia muruja niistä. Makeahan ei ole kokonaan kiellettyä mutta sallittu pala pitää olla pienen pieni.

Vierailin hautausmaalla. Kaima-Aila oli laittanut äidin ja isän haudan kauniiksi. Taas kerran mietin, kuinka hän onkin oman äitini oloinen: mukava, hiljainen, työteliäs, vaatimaton.
Kiertelin siellä, tavailin tuttuja nimiä ja monia asioita nousi mieleen. Ivalon hautausmaa on todella viehättävä paikka, vaikka sääsket ja muut ötiäiset pitävät siitä myös. Tällä kertaa en kuitenkaan tullut elävältä syödyksi, vaan selvisin ilman paukamia siitä retkestä.

Sitten meni mieleni hetkeksi nollille. Matkakumppanini ei aikonut jaksaa lähteä Kesäpaikkaan. Tokihan ymmärsin: väsynyt, puolikuntoinen mies, eikä sinne ole kaikkein helpoin päästä, ei niillä jaloilla. Ei se silti pahaa mieltä poistanut, muttei maailma myöskään kaatunut. Läksin kävelylle ja kyllähän Ivalon kylällä ei voi tuttuja välttää, joten ei mennyt hukkaan sekään kävely. Samalla sain Unnan ystävän häihin häälahjan, sukuluettelon, jonka veljeni on koonnut ja nyt monisti sen käyttööni. Kunnantalolla sain paperipinkkaan reiät ja kansio löytyi yleistavaratalosta. Merviltä sain viisaita neuvoja, kiitos kiitos!
Enpä sure, minulla on muistoni Kesäpaikasta, ne säilyy vaikken sinne pääsisi enää koskaan.
Mielipahani paikkaukseksi ostin paksun Inari-kirjan, joka teki kyllä loven minimaaliseen matkabudjettiini, mutta silti se oli hyvä ostos, jota en suostu katumaan.

Kävimme Koppelossa. Veljeni oli loimuttanut taimenta ja sekös maistui herkulle. Siellä voi todeta myös Suomen pituuden: Hartolassa mansikoita säilöttiin jo, veljen pihassa mansikka vasta kukkii. Mutta tiedän, että pohjoisen mansikka on aromirikkaampi kuin etelän. Aurinko antaa arominsa...
Piipahdimme myös veljen pojan pihassa. Siellä oli kaksi pientä iloista neitosta, niin reippaita ja puheliaita. Kävin heidän leikeissään portaiden alla ja minusta tuntuu, että meistä tulee vielä ystävät. Miikka vaimoineen oli remontoimassa mummolastaan kotia. Myöhäisen ajankohdan vuoksi emme lähteneet sisälle, mutta ulkopuoli ja pihapiiri antaa kuvan, että kokonaisuus tulee olemaan onnistunut.

Inariin päin matkatessa päätimme piipahtaa Sovintovaaran laella. En ole koskaan käynyt siellä ja kylläpä yllätyin iloisesti. Polun varrella oli vanhoja veneitä, oli naapurin Sulon vene, Mannermaan Mikon vene, Lampisen paatti ja ties mitä muita. Vanhoja keskimoottoreitakin oli ja olin tunnistavani isän veneen moottorin, aiankin samanlainen Andres siellä oli. Näköalaterassilla avautui upea näkymä Jokisuun selälle. Olin tunnistavani Veskoniemen, mutta mitenkään varma en voi olla. Oi Inarin järvi, rakastan sitä nyt ja aina.
Alastulo oli oma lukunsa. Huimaukseen taipuvaisena hieman pelotti katsella alas, mutta kuski oli taitava, ei hätiä pelkääjän paikallakaan.

Karhunpesäkivellä kävimme hörppimässä munkkikahvit. Ei näkynyt tuttuja, vaikka se onkin nykyään serkkuni jälkeläisten omistuksessa.
Talvituvallakin pysähdyttiin. Kävelin mökin pihaan, ihmettelin, kuinka kaikki onkin kutistunut. Ei minulla sieltä ole kovin paljon muistoja, sirpaleita sieltä täältä, mutta ei se mitenkään tutulta tuntunut. Paitsi se puu. Se iso oksakas mänty, johon joskus kiipesin ja olin olevinani korkealla. Hah, puolen metrin korkuudelta ne oksat nyt alkaa, koko mäntykään ei liene 2 metriä korkeampi.

Inarin Kultahovissa söimme poronkäristystä...noo, minä osaan itte tehdä parempaa ja Juho vielä sitäkin parempaa, mutta söihän sitä. Ja sitten lähdimme Repokairaan. Ami teki 40 vuotta sitten veljensä kanssa lapin retken ja seikkailivat siellä räntäsateessa. Siispä mentiin muistojen tietä, minä kun taas en ole koskaan ennen ollut sillä tiellä Solojärveä kauempana. Pysähdyimme nytkin Solojärvellä. Jani vaimoineen otti ystävällisesti vastaan mutta Into ja Maarit ovat jääneet eläkkeelle, emmekä malttaneet palata takaisinpäin heidän kotiinsa. Sen sijaan legioona mäkäräistä hyökkäsi kimppuumme. Sinne oli tulossa 2 bussilastia turisteja, joten lähdimme eteenpäin ja jätimme mäkäräiset heille.
Pokan tie ei ollut pahassakaan kunnossa. Sieltä löytyi myös lentokaenttä, keskellä eimitään, ja mehän tietysti testasimme, pääsisimmekö me ilmaan Amin pikku autolla. Ei noustu, vaikka hyvät vauhdit saatiinkin.

Sirkan kylä mykisti Aimon ja kyllä se minunkin silmin oli viime näkemään kasvanut. Siis sehän on kaupunki kerrostaloineen kaikkineen. Ajoimme huipulle asti ihailemaan autereista maisemaa ja ihmisen käden jälkiä. Taas alamäki tuntui vatsan pohjassa mutta siihenkin näkyy tottuvan.

Sirkantähden huone oli reissun paras, uusi, siisti, valoisa, rauhallinen. Nukuimme niinkuin väsyneet reissarit ainakin ja aamupalan jälkeen oli suunta kohti Sonkaa, Palosalmen metsämieskotia.

Taas oli ennen kulkematon reitti, Kittilästä Rovaniemelle. Siellä oli tienpäällysteoperaatio meneillään, täytyyhän turisteille olla kunnon tie, millä he pääsevät lystäilemään Levin iloihin.
Palosalmella oli miellyttävä vastaanotto ja pari entistä "metsien miestä" kertoili tarinoita moottorisahoita ja metsätöistä yleensäkin. Kyllä sitä joukkoa, joka on metsistä leivän hankkinut perheilleen ja samalla talouden kasvun Suomelle, täytyy vain ihailla. Se leipä ei ole irronnut helpolla, vaan moni on menettänyt terveytensä työssään. Nykymetsurit eivät osaa nähdä edes painajaisia siitä, mitä se pahimmillaan on ollut.

Viimeinen yö vietettiin Meren Helmessä, Kuivaniemellä. Pikkuinen perusmökki meren rannalla, mutta uni maistui makealle eikä ollut edes liian kuuma, vaikka aurinko kyllä helotti pitkin päivää ja yön päälle. Lähdimme aamuvarhain liikkeelle, ajoimme Oulun torille mansikkametsään, jos kohta myös hernesäkki lähti sieltä mukaan. Kauppahallista hain vielä rieskaa ja hiilloslohta, siten oli lounaskin hankittu ja lähdimme viimeiselle hikietapille Hartolaa kohti.

Voiko ikävämpää taivalta olla kuin nelostien Oulunpää?? Huoh. Aurinko räkötti vasten silmiä ja autossa oli lämmin. Tunnelma pysyi kuitenkin kohtalaisen hyvänä, yritimme piristää toisiamme höpöttelemällä kaikenmoista. Meiltähän se kyllä käy.
Vaskikellojen kohdalla olimme kyllä jo nuutuneita ja miten olisi loppumatka sujunutkaan, ellei tien reunassa olisi ollut uimarannan merkkiä ja mehän seurasimme sivutietä kilometrin verran. Siellähän oli hiekkaranta, tosin väkeä täynnä, mutta hyvin silti sovimme sekaan. Autollekin löytyi puun alta varjopaikka ja niinpa kahlasimme veteen. Siinä oli pitkästi matalaa, mutta kun aikansa jaksoi kahloa, pääsi kastelemaan itsensä kunnolla. Siellä me köllimme vedessä kuin virtahevot, sukeltelimme ja kelluimme, ainakin vartin. Sen päälle nautitsimme puiden siimeksessä kalarieska-aterian ja lähdimme taas kohti sivistystä ja etelää. Jätimme märät uimavaatteet päälle, vetasin vain hameen ylleni ja Aimo tais kastella paitansa.

Äänekoskella lipsimme vielä jäätelöt ja ihailimme kaupungintaloa ja jotain patsasta, josta ei nyt ihan heti käynyt ilmi, mitä se esittää. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, joten emme jaksaneet nousta katsomaan lähempää, vaan lähdimme kotiin.
Kotona olimmekin hyvissä ajoin ja mikäs sen mukavampaa kun saada tavarat sisään, käydä viileässä suihkussa ja köllähtää omalle petille lepoasentoon. Helle ei ole vanhojen ja sydänvikaisten paras matkustusilma, se todettiin kuin samasta suusta.